Kuinka syväle pitää viiltää?

Onhan masennukseeni syitä. Totesin vaan, ettei kukaan pidä minusta, en pidä kenestäkään, eikä minulla ole oikeita ystäviä, vain jotain juttukavereita. Kaikki tuntuu vaan helvetin turhalta, kun tietää, että on tuomittu olemaan koko elämän yksin.
Valitettavasti, en voi käyttää tuota rokotusjuttua tekosyynä, koska tiedän, että kaikki rokotukset on kunnossa. Nykyisillä viilloilla en uskalla lähteä apua hakemaan. Varsinkin kun on puoli senttiä leveitä arpeja. Ja muutenkin, kun ilmoittautuu vastaanotolle, olisi aika noloa sanoa, että on muutama pintaviilto, joita haluan näyttää. On helpompi sanoa, että pitäisi ommella yhden haavan.

Joskus masennus tarkoittaa että sisäinen minä on kyllästynyt pinnalliseen elämään.

Silloin voi mm. seuraavanlainen musiikki paljastaa että näin on. Jos tämä musiikki t untuu nektarilta ja ravitsee, olet alkamassa onnellisemman jakson elämäsi tiellä:

http://www.youtube.com/watch?v=dLiUDBi_3VM&feature=related

Myös voi tämä musiikki paljastaa sen. Mikäli tämä on ihanaa mielestäsi:

http://www.youtube.com/watch?v=9qdKZBXMX5E

Voit olla tyytyväinen että on olemassa syvempi minä jolle pinnalliset ilot eivät riitä loppujen lopuksi.

Tiedemiehet ovat tutkineet heitä jotka muistavat aikaisemman elämänsä edellisessä kehossa.

He ovat tehneet samoja löytöjä kuin tiedemiehet jotka tutkivat vähän aikaa kuolleina olleita. Vaikka aivokäyrä on ollut pelkkää viivaa, ovat nämä henkilöt voineet kertoa jälkeenpäin mitä leikkaus-salissa tapahtui:

http://www.near-death.com/experiences/evidence02.html

http://reluctant-messenger.com/reincarnation-proof.htm

Ihanaa, että edes joku näyttää ymmärtävän ja hyväksyy minua.

Minua on kasvatettu juuri kuvaamallasi tavalla. Piti olla iso numero paperissa, osuuteni kotitöistä tehty ja huone siivottu, tai muuten tulee huutoja. Aina piti tietää missä kuljen ja ketkä ovat ystäväni. Eli vanhemmillani ei ollut minkäänlaista luottamusta minuun, vaikka olin kiltti, enkä tehnyt ikinä mitään huolestuttavaa. Ainoa huolestumisen aihe oli tietokoneriippuvuus, mutta sekin johtui, kun ei saanut lähteä ulos ilman virtuaalista talutushihnaa.

Pintapuolisesti olen kasvatettu hyvin: opiskelen, en juo enkä polta, harrastan liikuntaa säänöllisesti, näytän onnelliselta ja olen kohtelias. Mutta kun pintaa syvemmälle katsoo olen onneton, minulla ei ole yhtään oikeaa ystävää.

Haluisin olla kaunis, rakstettu ja hyväksytty, mutta kun en ole. Vanhemmat rakastavat suorituksiani, eivätkä minua. Ja "ystävät" eivät edes halua puhua minulle. Kun puhun heille, he eivät osallistu keskusteluun aktiivisesti, tuntuu, että he ajattelevat, että tuo outo, ruma tylsimys kuvittelee olevansa kaverini.

Yritän kyllä käynistellä keskustelun kyselemällä mitä kuulu, tai mitä teit eilen/viikonloppuna. Mutta kun vastaukset ovat tätä mallia: pelasin koripalloa, oli ihan OK pelit. Eikä kyse ole heidän ujoudesta, koska muiden ystävien kanssa, he ovat hyvinkin puheliaita. Ja vieraat ihmiset eivät ikinä puhu minulle. Ja kun näin on kaikki ystäväni käyttäyneet. En enää uskalla puhua kenellekkään, jos ystävät kohtelevat minua noin, niin mitä voin odottaa muilta?

Halusin viiltää syvälle, saadakseen tietää, että minulla on vieläkin edes joku ihmisarvo. Että sairaanhoitaja ompelisi haavani, vaikka olen tehnyt tyhmyyksiä. Että joku pelastaisi minua, tai antaisi vuotaa kuviin, niin ei tarvitsisi enää sietää huonoa kohtelua. Mutta kun nyt miettii, niin varmaan sairaanhoitaja ompelisi haavan ja sanoisi, kuinka tyhmä ja turha ihminen olen, kun viilsin itseäni ja tuhlasin hänen ajan, jolla hän voisi auttaa, apua tarvitsevan.

Pelkään hakea apua, koska en usko, että jotakin kiinnostaisi, mitä minulla olisi sanottavaa. Lisäksi en ole varma, että ammattilainen pystyisi auttamaan. Ehkä eniten minua harmittaa, etten tiedä, miksi kukaan ei halua olla ystäväni. Minulla on mielenkiintoisia harrastuksia (esim. purjehdus pelastusveneellä, kesäisin teen yli viikon pituisia purjehduksia) ja paljon hauskoja tarinoita niistä. Ja oikeasti haluisin kuulla, mitä muilla on kerrottavaa, vaikka kyse olisi pienestä arkipäivän ilosta tai surusta. Mutta ketään ei kiinosta ja kukaan ei halua kertoa minulle mitään, vaikka kuinka kyselen.

En ole mielestäni ruma, mutta yhteiskunnan mittarilla ilmeisesti olen suorastaan kuvottavan ruma, koska kukaan tuntemattomista ei puhu minulle ja bussissa usein käy niin, että minun vieressäni oleva vapaa paikka täyttyy viimeisenä. Näin käy vain haiseville vanhuksille ja juopoille. Ja minä käyn suihkussa ainakin kerran päivässä.

tuskanviilto kirjoitti:

Ihanaa, että edes joku näyttää ymmärtävän ja hyväksyy minua.

Minua on kasvatettu juuri kuvaamallasi tavalla. Piti olla iso numero paperissa, osuuteni kotitöistä tehty ja huone siivottu, tai muuten tulee huutoja. Aina piti tietää missä kuljen ja ketkä ovat ystäväni. Eli vanhemmillani ei ollut minkäänlaista luottamusta minuun, vaikka olin kiltti, enkä tehnyt ikinä mitään huolestuttavaa. Ainoa huolestumisen aihe oli tietokoneriippuvuus, mutta sekin johtui, kun ei saanut lähteä ulos ilman virtuaalista talutushihnaa.

Pintapuolisesti olen kasvatettu hyvin: opiskelen, en juo enkä polta, harrastan liikuntaa säänöllisesti, näytän onnelliselta ja olen kohtelias. Mutta kun pintaa syvemmälle katsoo olen onneton, minulla ei ole yhtään oikeaa ystävää.

Haluisin olla kaunis, rakstettu ja hyväksytty, mutta kun en ole. Vanhemmat rakastavat suorituksiani, eivätkä minua. Ja "ystävät" eivät edes halua puhua minulle. Kun puhun heille, he eivät osallistu keskusteluun aktiivisesti, tuntuu, että he ajattelevat, että tuo outo, ruma tylsimys kuvittelee olevansa kaverini.

Yritän kyllä käynistellä keskustelun kyselemällä mitä kuulu, tai mitä teit eilen/viikonloppuna. Mutta kun vastaukset ovat tätä mallia: pelasin koripalloa, oli ihan OK pelit. Eikä kyse ole heidän ujoudesta, koska muiden ystävien kanssa, he ovat hyvinkin puheliaita. Ja vieraat ihmiset eivät ikinä puhu minulle. Ja kun näin on kaikki ystäväni käyttäyneet. En enää uskalla puhua kenellekkään, jos ystävät kohtelevat minua noin, niin mitä voin odottaa muilta?

Halusin viiltää syvälle, saadakseen tietää, että minulla on vieläkin edes joku ihmisarvo. Että sairaanhoitaja ompelisi haavani, vaikka olen tehnyt tyhmyyksiä. Että joku pelastaisi minua, tai antaisi vuotaa kuviin, niin ei tarvitsisi enää sietää huonoa kohtelua. Mutta kun nyt miettii, niin varmaan sairaanhoitaja ompelisi haavan ja sanoisi, kuinka tyhmä ja turha ihminen olen, kun viilsin itseäni ja tuhlasin hänen ajan, jolla hän voisi auttaa, apua tarvitsevan.

Pelkään hakea apua, koska en usko, että jotakin kiinnostaisi, mitä minulla olisi sanottavaa. Lisäksi en ole varma, että ammattilainen pystyisi auttamaan. Ehkä eniten minua harmittaa, etten tiedä, miksi kukaan ei halua olla ystäväni. Minulla on mielenkiintoisia harrastuksia (esim. purjehdus pelastusveneellä, kesäisin teen yli viikon pituisia purjehduksia) ja paljon hauskoja tarinoita niistä. Ja oikeasti haluisin kuulla, mitä muilla on kerrottavaa, vaikka kyse olisi pienestä arkipäivän ilosta tai surusta. Mutta ketään ei kiinosta ja kukaan ei halua kertoa minulle mitään, vaikka kuinka kyselen.

En ole mielestäni ruma, mutta yhteiskunnan mittarilla ilmeisesti olen suorastaan kuvottavan ruma, koska kukaan tuntemattomista ei puhu minulle ja bussissa usein käy niin, että minun vieressäni oleva vapaa paikka täyttyy viimeisenä. Näin käy vain haiseville vanhuksille ja juopoille. Ja minä käyn suihkussa ainakin kerran päivässä.

Lue lisää

En luota psykologeihin/psykiatreihin, myöskin sen takia, että vaikka he huomaisivat, miksi olen niin epäsuosittu, niin ei kertoisi siitä.

Tuntuu, että kaikille olisi yhdentekevää jos tappaisin itseäni, jotkut olisivat suorastaan iloisia ja jotkut teeskentelisivät olevansa surullisia.

Hienoa kuulla, että jonkun on otettu tosissaan. Itse olen jo yrittänyt hakea apua puhumalla, soitin YTHS:ään ja kerroin, että olen masentunut. Jouduin odottamaan vähän alle 3kk, eli melkein sen maksimiajan, eli minun prioriteetti oli pienin mahdollinen. Sitten pääsin psykologille, hän ei tottakai ottanut minua tosissaan, kun ei ymmärtänyt. Keskusteluissa yritin vähän raotella minun sosiaalisen naamion, mutta ei siitä tullut mitään. Toisessa tapaamisessa ilmassa oli jo vihjailuja, että kun en sano mitään, niin minulla ei ole mitään kerrottavaa, todellisuudessa en uskaltanut ilmapiirin takia. Kolmas tapaaminen oli jo sietämätön ja lähdin jo ennen kuin aika umpeutui.

Viiltelystä en kertonut, koska hänen puheiden taso oli sellainen, että olin varma, että sekin olisi hänen silmissä säälittävän ongelman paisuttaminen.

Haluan viiltää syvälle ja hakea sen kautta apua, koska silloin pitää selittää vähemmän ja ammattilaisten asenne ei ole silloin vähättelevä. Tai ainakin kuvittelen niin.

Jos haen apua puhumalla, joudun soittamaan jonnekkin, mikä on aina iso miinus, koska joudun odottamaan kauan. Iloinen ääni puhelimessa, ei ole kovin uskottava, kun hakee apua masennukseen. Sitten kun pääsen puheille aloitan aina pienistä ongelmista ja seuraan reaktioita, mikä taas saa ammattilaisen asennoitumaan huonolla tavalla minua kohtaan. En vaan luota vieraisiin ihmisiin. Ja koska minulla ei ole läheisiä ihmisiä (joo on isä, äiti ja sisko, mutta en luota heihin, koska vanhemmat tarvitsivat aina paperin, jossa on tarpeeksi iso numero, antaakseen minulle positiivisen huomion ja siskoni hakkasi minua lapsena melkein päivittäin), joihin luotan en luota kenenkään.

En jaksa enää, heräsin pari tuntia sitten ja väsyttää edelleen, mutta unta en saa. En jaksa olla hereillä, kun iske taas karu todellisuus, jossa olen yksin maailmassa, asun sotkuisessa huoneessa ja pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta en jaksa koska olen helvetin väsynyt. Päivä päivältä tekee yhä enemmän mieli viiltää verisuonet auki ja vaipua ikuiseen uneen.

tuskanviilto kirjoitti:

Hienoa kuulla, että jonkun on otettu tosissaan. Itse olen jo yrittänyt hakea apua puhumalla, soitin YTHS:ään ja kerroin, että olen masentunut. Jouduin odottamaan vähän alle 3kk, eli melkein sen maksimiajan, eli minun prioriteetti oli pienin mahdollinen. Sitten pääsin psykologille, hän ei tottakai ottanut minua tosissaan, kun ei ymmärtänyt. Keskusteluissa yritin vähän raotella minun sosiaalisen naamion, mutta ei siitä tullut mitään. Toisessa tapaamisessa ilmassa oli jo vihjailuja, että kun en sano mitään, niin minulla ei ole mitään kerrottavaa, todellisuudessa en uskaltanut ilmapiirin takia. Kolmas tapaaminen oli jo sietämätön ja lähdin jo ennen kuin aika umpeutui.

Viiltelystä en kertonut, koska hänen puheiden taso oli sellainen, että olin varma, että sekin olisi hänen silmissä säälittävän ongelman paisuttaminen.

Haluan viiltää syvälle ja hakea sen kautta apua, koska silloin pitää selittää vähemmän ja ammattilaisten asenne ei ole silloin vähättelevä. Tai ainakin kuvittelen niin.

Jos haen apua puhumalla, joudun soittamaan jonnekkin, mikä on aina iso miinus, koska joudun odottamaan kauan. Iloinen ääni puhelimessa, ei ole kovin uskottava, kun hakee apua masennukseen. Sitten kun pääsen puheille aloitan aina pienistä ongelmista ja seuraan reaktioita, mikä taas saa ammattilaisen asennoitumaan huonolla tavalla minua kohtaan. En vaan luota vieraisiin ihmisiin. Ja koska minulla ei ole läheisiä ihmisiä (joo on isä, äiti ja sisko, mutta en luota heihin, koska vanhemmat tarvitsivat aina paperin, jossa on tarpeeksi iso numero, antaakseen minulle positiivisen huomion ja siskoni hakkasi minua lapsena melkein päivittäin), joihin luotan en luota kenenkään.

En jaksa enää, heräsin pari tuntia sitten ja väsyttää edelleen, mutta unta en saa. En jaksa olla hereillä, kun iske taas karu todellisuus, jossa olen yksin maailmassa, asun sotkuisessa huoneessa ja pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta en jaksa koska olen helvetin väsynyt. Päivä päivältä tekee yhä enemmän mieli viiltää verisuonet auki ja vaipua ikuiseen uneen.

Lue lisää

Minäkin hain vuosi sitten apua YTHS:ltä, olin ollut jo vuoden masetunut ja viillellyt, mutta silloin halusin viimeinkin lopun sille. Sain ajan kuukauden päähän psykologille, joka totesi, ettei minulla ole mitään hätää, jos kerran haluan lopettaa viiltelyn. Ei välittänyt siitä tosiasiasta, että olin lopettanut jo kahdesti, parhaimmillaan neljäksi kuuakudeksi ja aloittanut sitten taas. Hän ei myöskään kokenut, että minulla olisi tarvetta tulla uudestaan. Pari kuukautta myöhemmin parisuhdeterapeutti olisi puolestaan halunnut siirtää minut heti psykologin juttusille, kun silloin avopuolisoni kertoi, kuinka paljon pelkäsi puolestaan. Tuolloin olin tosin jo lopettanut viiltelyn (enkä ole aloittanut uudestaan), joten en mennyt.

Puolen vuoden päästä romahdin eron jälkeen niin pahasti, että hain uudelleen apua, pääsin viikossa toiselle terapeuteista (psykiatri), joka siirsi minut ensin kriisiapuun kaupungin puolelle (jossa törmäsin idioottimaiseen sairaanhoitajaan ja palasin takaisin YTHS:lle) ja sitten pääsin pienen pohdinnan jälkeen psykologille, jonka kanssa tulen ihan hyvin toimeen. Tosin käynnit loppuvat nyt, niistä ei ole minulle mitään apua.

Mutta tosiaan, vaikka se olisi vaikeaa, niin kannattaa hakeutua toiselle psykologille, jos ensimmäinen ei ota vakavasti. Omassa kaupungissani tosin on se onni, että puhelimeen vastaava virkailija on todella ihana.

Aloittajalle en todellakaan osaa sanoa, kuinka paljon sinun pitäisi viiltää, mutta suosittelisin sen sijaan vain soittamaan jonnekin ja kertomaan näistä ajatuksista. Kun sanot, että olet itsetuhoinen, niin sinut pitäisi ottaa vakavasti.

againhhgy kirjoitti:

Minäkin hain vuosi sitten apua YTHS:ltä, olin ollut jo vuoden masetunut ja viillellyt, mutta silloin halusin viimeinkin lopun sille. Sain ajan kuukauden päähän psykologille, joka totesi, ettei minulla ole mitään hätää, jos kerran haluan lopettaa viiltelyn. Ei välittänyt siitä tosiasiasta, että olin lopettanut jo kahdesti, parhaimmillaan neljäksi kuuakudeksi ja aloittanut sitten taas. Hän ei myöskään kokenut, että minulla olisi tarvetta tulla uudestaan. Pari kuukautta myöhemmin parisuhdeterapeutti olisi puolestaan halunnut siirtää minut heti psykologin juttusille, kun silloin avopuolisoni kertoi, kuinka paljon pelkäsi puolestaan. Tuolloin olin tosin jo lopettanut viiltelyn (enkä ole aloittanut uudestaan), joten en mennyt.

Puolen vuoden päästä romahdin eron jälkeen niin pahasti, että hain uudelleen apua, pääsin viikossa toiselle terapeuteista (psykiatri), joka siirsi minut ensin kriisiapuun kaupungin puolelle (jossa törmäsin idioottimaiseen sairaanhoitajaan ja palasin takaisin YTHS:lle) ja sitten pääsin pienen pohdinnan jälkeen psykologille, jonka kanssa tulen ihan hyvin toimeen. Tosin käynnit loppuvat nyt, niistä ei ole minulle mitään apua.

Mutta tosiaan, vaikka se olisi vaikeaa, niin kannattaa hakeutua toiselle psykologille, jos ensimmäinen ei ota vakavasti. Omassa kaupungissani tosin on se onni, että puhelimeen vastaava virkailija on todella ihana.

Aloittajalle en todellakaan osaa sanoa, kuinka paljon sinun pitäisi viiltää, mutta suosittelisin sen sijaan vain soittamaan jonnekin ja kertomaan näistä ajatuksista. Kun sanot, että olet itsetuhoinen, niin sinut pitäisi ottaa vakavasti.

Lue lisää

Itse en kestäisi tuollaista sairaalarallia. Ensimmäinen kerta oli jo vaikea ja nyt se on tuplasti vaikeampi. On hienoa että sait tukea poikaystävältäsi. Sanoit, että lopetit käynnit, miten voit nyt?

tuskanviilto kirjoitti:

Itse en kestäisi tuollaista sairaalarallia. Ensimmäinen kerta oli jo vaikea ja nyt se on tuplasti vaikeampi. On hienoa että sait tukea poikaystävältäsi. Sanoit, että lopetit käynnit, miten voit nyt?

Lue lisää

Sain tukea kumppanilta, koska hän itsekin masentuneena ja mt - ongelmaisena ymmärsi minua (itselläni masennus oli niin lievää suhteemme alussa, että sen olemassaolo tuli ilmi vasta yli vuoden seurustelun jälkeen), mutta toisaalta hän jättikin minut niiden ongelmien takia. Mutta kyllä se oli hienoa, en välttämättä olisi tässä, jollei hän olisi ollut tukenani. Ainakaan en olisi lopettanut viiltelyä enkä olisi saanut kokea muutamia useammankin kuukauden, jopa lähes puolen vuoden pituisia hyviä jaksoja, jolloin saatoin ajatella, että masennus olisi historiaa. Tosin nykyisin olen viiltelemättä vain siksi, ettei se tunnu miltään.

Kyllä minullakin oli lähellä, etten luovuttanut hoidon suhteen, varsinkin kun tälläkin hetkellä käyn neljällä eri ihmisellä, mutta jotenkin olen vain jaksanut ja kai siitä oli ainakin alkuun hyötyä, eli se oli sen arvoista. TNyt olen siis viidettä kuukautta sairauslomalla, joten en todellakaan voi hyvin, mutta koska olen syksyllä muuttamassa toiselle paikkakunnalle, en voi aloittaa terapiaa (eikä sitä suunnitellakaan täällä), vaikka se on ainoa asia, joka voisi ehkä auttaa. Psykologinikin on todennut, että minä tunnen itseni erittäin hyvin jne, joten kerran kuukaudessa olevat käynnit ovat yhtä tyhjän kanssa. Psykologini kyllä pitää minusta, koska olen selvästikin hänestä kiehtova potilas, mutta itse en kauheasti innostu siitä, että käyntien anti on se, että saan kuulla kerta toisensa jälkeen olevani oikeassa. Minä en hyödy siitä, että saan puhua jollekulle. Kaipaisin ainoastaan entiseni kaltaista ihmistä, joka ymmärsi ja johon saatoin luottaa.

Mutta vaikka se tuntuu todella raskaalle, niin kannattaa yrittää hakea apua. Vähintäänkin voit saada lääkkeitä, jos olet valmis ne aloittamaan, ja siihen tarvitset vain lääkärin.

tuskanviilto kirjoitti:

Hienoa kuulla, että jonkun on otettu tosissaan. Itse olen jo yrittänyt hakea apua puhumalla, soitin YTHS:ään ja kerroin, että olen masentunut. Jouduin odottamaan vähän alle 3kk, eli melkein sen maksimiajan, eli minun prioriteetti oli pienin mahdollinen. Sitten pääsin psykologille, hän ei tottakai ottanut minua tosissaan, kun ei ymmärtänyt. Keskusteluissa yritin vähän raotella minun sosiaalisen naamion, mutta ei siitä tullut mitään. Toisessa tapaamisessa ilmassa oli jo vihjailuja, että kun en sano mitään, niin minulla ei ole mitään kerrottavaa, todellisuudessa en uskaltanut ilmapiirin takia. Kolmas tapaaminen oli jo sietämätön ja lähdin jo ennen kuin aika umpeutui.

Viiltelystä en kertonut, koska hänen puheiden taso oli sellainen, että olin varma, että sekin olisi hänen silmissä säälittävän ongelman paisuttaminen.

Haluan viiltää syvälle ja hakea sen kautta apua, koska silloin pitää selittää vähemmän ja ammattilaisten asenne ei ole silloin vähättelevä. Tai ainakin kuvittelen niin.

Jos haen apua puhumalla, joudun soittamaan jonnekkin, mikä on aina iso miinus, koska joudun odottamaan kauan. Iloinen ääni puhelimessa, ei ole kovin uskottava, kun hakee apua masennukseen. Sitten kun pääsen puheille aloitan aina pienistä ongelmista ja seuraan reaktioita, mikä taas saa ammattilaisen asennoitumaan huonolla tavalla minua kohtaan. En vaan luota vieraisiin ihmisiin. Ja koska minulla ei ole läheisiä ihmisiä (joo on isä, äiti ja sisko, mutta en luota heihin, koska vanhemmat tarvitsivat aina paperin, jossa on tarpeeksi iso numero, antaakseen minulle positiivisen huomion ja siskoni hakkasi minua lapsena melkein päivittäin), joihin luotan en luota kenenkään.

En jaksa enää, heräsin pari tuntia sitten ja väsyttää edelleen, mutta unta en saa. En jaksa olla hereillä, kun iske taas karu todellisuus, jossa olen yksin maailmassa, asun sotkuisessa huoneessa ja pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta en jaksa koska olen helvetin väsynyt. Päivä päivältä tekee yhä enemmän mieli viiltää verisuonet auki ja vaipua ikuiseen uneen.

Lue lisää

Valitat, ettet jaksa tehdä mitään, vaikka kirjoitat nettiin varmaan enemmän kuin ammattitoimittaja työpäivänsä aikana!

Mietipä sitä ja bullshittaa itseäsi ja muita vähemmän.

eimitääneimitääneimi kirjoitti:

Valitat, ettet jaksa tehdä mitään, vaikka kirjoitat nettiin varmaan enemmän kuin ammattitoimittaja työpäivänsä aikana!

Mietipä sitä ja bullshittaa itseäsi ja muita vähemmän.

Lue lisää

Tuollaisen tekstin kirjoittaa kymmenessä minuutissa, ja alaa opiskelevana voin sanoa, että ammattitoimittaja kirjoittaa sata kertaa enemmän tekstiä päivässä. Sairauslomani ei ole pelkästään siksi, etten jaksaisi opiskella/tehdä mitään vaan siksi, että jaksaisi pyörittää edes jonkinlaista arkea sen sijaan, että romahtaisin uudelleen ja jäisin makaamaan sängyn pohjalle. Ja tuliko mieleen, että ehkä minulla on hyvä päivä, kun jaksan edes kirjoittaa? Tai että kirjoittaminen on minulle se väylä, jolla puran pahaa oloani?

Mitä iloa saat siitä, että auot täällä tuntemattomille päätäsi? Ja koska sinusta myös näkee, ettet ole koskaan ollut masentunut, niin mitä helvettiä teet tällä palstalla?

tuskanviilto kirjoitti:

Itse en kestäisi tuollaista sairaalarallia. Ensimmäinen kerta oli jo vaikea ja nyt se on tuplasti vaikeampi. On hienoa että sait tukea poikaystävältäsi. Sanoit, että lopetit käynnit, miten voit nyt?

Lue lisää

Ja huomasin vasta nyt, että tämä kysymys taisi olla suunnattu KAsTEe
81:lle. Toivottavasti hän vastaa kysymyksiisi.

eimitääneimitääneimi kirjoitti:

Valitat, ettet jaksa tehdä mitään, vaikka kirjoitat nettiin varmaan enemmän kuin ammattitoimittaja työpäivänsä aikana!

Mietipä sitä ja bullshittaa itseäsi ja muita vähemmän.

Lue lisää

Ja jos kommenttisi oli aloittajalle, niin samata sanat hänenkin kohdallaan: kirjoittaminen voi olla hänelle ainoa asia, jota hän jaksaa tehdä ja josta hän saa edes vähän apua.

againhhgy kirjoitti:

Ja huomasin vasta nyt, että tämä kysymys taisi olla suunnattu KAsTEe
81:lle. Toivottavasti hän vastaa kysymyksiisi.

Oli suunattu sinulle, kun tuntuu, että olen kulkemasi matkan alkupäässä.

tuskanviilto kirjoitti:

Oli suunattu sinulle, kun tuntuu, että olen kulkemasi matkan alkupäässä.

Ok, se kuulosti vain sopivan tuohon toiseen paremmin. Toivon, ettet ole minun matkani alkupäässä vaan pääset helpommalla, itselläni kun suurin ongelma taitaa olla se, etten tule kovin hyvin näiden ammatti-ihmisten kanssa toimeen (tai he eivät tule minun kanssani toimeen), mikä vaikeuttaa avun saamista aika paljon, kun ensin piti löytää ihminen, joka ei vain pahenna oloani.

Kirjoitit tuonne alemmas, että sinusta tuntuu, ettei sinulla ole mitään keinoja enää saada apua. Itse en ensimmäiseen vuoteen hakenut apua, koska en halunnut sitä, aluksi olin niin syvällä masennuksen kourissa, että ensimmäiset kolme kuukautta makasin pääasiassa sängyssä miettimässä tapoja tappaa itseni, ellen ollut töissä (siitä huolimatta, että olin juuri saanut opiskelupaikan, ei ollut rahahuolia, olin muuttamassa kumppanin kanssa yhteen ja minulla oli joku, joka makasi vierelläni, kun en noussut ylös) ja sitten seuraavat puoli vuotta halusin taistella itseni pinnalle ihan omin voimin, en uskonut ammattiapuun, vaikka edelleenkin tuli päiviä, kun jäin sänkyyn haaveilemaan kuolemasta. En halunnut taistella. Hain apua vasta sitten, kun tajusin, etten pääse pois ja että menettäisin muuten elämäni tärkeimmän ihmisen. Silloin en kuitenkaan sitä saanut, ja nyt hain uudestaan vain siksi, että tajusin, ettei minusta ole enää tappamaan itseäni, joten halusin oloni hieman paremmaksi.

Sinä kuitenkin tunnut haluavan pois olotilastasi, joten yritä löytää jostakin voimia hakeutua hoidon piiriin! Itse ainakin olen aina soittaessani kirjoittanut etukäteen ylös sanasta sanaan, mitä haluan sanoa ja lukenut sen, muuten menisin puhelimessa lukkoon. Jos olet edelleen opiskelija, niin soita uudelleen YTHS:lle, sano kuinka paha olo sinulla on ja kerro miten edellinen psykologi sinua kohteli. Sinun ei pitäisi joutua jonoon. Sinä tarvitsisit myös sairauslomaa, itselläni ainakin opiskelujen kasautumisen tuoma stressi vain pahensi oloani.

againhhgy kirjoitti:

Ok, se kuulosti vain sopivan tuohon toiseen paremmin. Toivon, ettet ole minun matkani alkupäässä vaan pääset helpommalla, itselläni kun suurin ongelma taitaa olla se, etten tule kovin hyvin näiden ammatti-ihmisten kanssa toimeen (tai he eivät tule minun kanssani toimeen), mikä vaikeuttaa avun saamista aika paljon, kun ensin piti löytää ihminen, joka ei vain pahenna oloani.

Kirjoitit tuonne alemmas, että sinusta tuntuu, ettei sinulla ole mitään keinoja enää saada apua. Itse en ensimmäiseen vuoteen hakenut apua, koska en halunnut sitä, aluksi olin niin syvällä masennuksen kourissa, että ensimmäiset kolme kuukautta makasin pääasiassa sängyssä miettimässä tapoja tappaa itseni, ellen ollut töissä (siitä huolimatta, että olin juuri saanut opiskelupaikan, ei ollut rahahuolia, olin muuttamassa kumppanin kanssa yhteen ja minulla oli joku, joka makasi vierelläni, kun en noussut ylös) ja sitten seuraavat puoli vuotta halusin taistella itseni pinnalle ihan omin voimin, en uskonut ammattiapuun, vaikka edelleenkin tuli päiviä, kun jäin sänkyyn haaveilemaan kuolemasta. En halunnut taistella. Hain apua vasta sitten, kun tajusin, etten pääse pois ja että menettäisin muuten elämäni tärkeimmän ihmisen. Silloin en kuitenkaan sitä saanut, ja nyt hain uudestaan vain siksi, että tajusin, ettei minusta ole enää tappamaan itseäni, joten halusin oloni hieman paremmaksi.

Sinä kuitenkin tunnut haluavan pois olotilastasi, joten yritä löytää jostakin voimia hakeutua hoidon piiriin! Itse ainakin olen aina soittaessani kirjoittanut etukäteen ylös sanasta sanaan, mitä haluan sanoa ja lukenut sen, muuten menisin puhelimessa lukkoon. Jos olet edelleen opiskelija, niin soita uudelleen YTHS:lle, sano kuinka paha olo sinulla on ja kerro miten edellinen psykologi sinua kohteli. Sinun ei pitäisi joutua jonoon. Sinä tarvitsisit myös sairauslomaa, itselläni ainakin opiskelujen kasautumisen tuoma stressi vain pahensi oloani.

Lue lisää

Oho, kävikin niin, että sinun ja osa KAsTEe81:n kommentista yhdistyi päässäni yhdeksi tekstiksi. Kuitenkin halusin tietää juuri tuosta jatkuvasta lääkäreiden vaihdosta.
Onhan se totta, että opiskelujen kasautuminen on stressaavaa, mutta kuitenkaan en haluisi nyt saada sairaslomaa. Olen jo muutenkin 3 vuotta jäljessä ikäisiltäni, täytän tänä vuonna 25 ja olen opiskelen vasta kolmas vuosi. Ja muutenkin on tällä hetkellä 3 kahden periodin kurssia, töitä menisi runsaasti hukkaan. En haluisi olla tämän enempää jäljessä.

Vaikka kirjoituksesi sävy on selvästi negatiivinen, kiitos kuitenkin vastauksesta. Tajusin nyt, ettei syvällä viilolla voi hakea apua, harmittaa kun se oli minun viimeinen toivo apuun. Pitäisi varmaan puskea vaan eteenpäin kunnes ei jaksaa enää ja sitten nukkua pois verisuonet auki.

tuskanviilto kirjoitti:

Vaikka kirjoituksesi sävy on selvästi negatiivinen, kiitos kuitenkin vastauksesta. Tajusin nyt, ettei syvällä viilolla voi hakea apua, harmittaa kun se oli minun viimeinen toivo apuun. Pitäisi varmaan puskea vaan eteenpäin kunnes ei jaksaa enää ja sitten nukkua pois verisuonet auki.

Lue lisää

Ole ystävällinen ja säästä päivystystä turhalta työltä!

Syvää viiltoa ei tarvita eikä naarmujakaan. Voit mennä päivystykseen ja sanoa olevasi itsemurhavaarassa ja miettiväsi, kuinka syvään pitäisi viiltää. Sano, että haluat sairaalaan.

Eri asia tietenkin, jos et halua sairaalaan. Eli tarvitset ja haet apua, mutta et haluakaan apua. Koita nyt saada jotain selvyyttä edes ajatuksiisi.

Kirjoitukseni ei ollut negatiivinen. Aiheella vaan on taipumus johtaa loputtomaan, hyödyttömään lässytyksen kehään, mikä vastauksestasikin kuvastui.

Tottakai se on viesti. Tietysti se on vakavaa. Mutta aina nuoren ihmisen viiltely ei ole merkki mistään kovin syvistä ongelmista eikä viiltely ennusta aina ongelmallista aikuisuutta psykiatrisena potilaana.

Ja pitää muistaa myös, ettei viiltely ole aina pelkästään itsetuhoista tai epämääräisen ahdistuksen helpottamista. Se on myös uhmaavaa. Ei ole sattumaa, että viiltelijät ovat epäkypsiä nuoria.

Lähes aina viiltely aiheuttaa muissa voimakkaita negatiivisia tunteita eikä niitä pidä peitelläkään. Jos lapsi tekee uhmapäissään jotain hyvin vaarallista, reaktio harvoin on pään silitys. Se olisi jo vähän turhan siirappista ja todellisuudelle vierasta.