Tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Ystävät ovat menneet elämässään eteenpäin, opiskelevat ja/tai käyvät töissä. Itse olen kotona, en ole saanut vielä opiskelupaikkaa, töitäkin on harvoin ja lyhyitä jaksoja kerrallaan. Olen 20-vuotias. Kellään ei tunnu olevan enää aikaa nähdä mua niinkuin ennen. Olen tästä masentunut ja ahdistunut, tuntuu ettei koulupaikan saaminenkaan ole mahdollista, koska en pysty yhtään keskittymään lukemiseen. En ole päässyt aiemmissakaan hauissa kouluihin, miksi pääsisin nytkään? Arki on niin tylsää etten jaksa sitä enää.
Olen aina miellyttänyt muita, ollut tavoitettavissa kun joku minua tarvitsee. Olen ajatellut, etten halua jäädä mistään paitsi, etten tippuisi sosiaalisista ympyröistä. En ole (ilmeisesti) panostanut tarpeeksi omaan itseeni, olen vain ollut odottamassa muita varten. Tähän on tultu. Olen joka tapauksessa tippunut kelkasta. Muut ovat siirtymässä kohti aikuisuutta ja luovat omaa elämäänsä, itse jumitan samassa vaiheessa edelleen.
Työnteko on minulle vaikeaa, koska minulla on sosiaalisia pelkoja ja vaikeuksia. Ystäväni eivät usko ongelmiini, koska olen kuulemma heidän seurassaan puhelias. Tottakai, sillä hehän ovat ystäviäni, siis tuttuja ihmisiä. Tuntuu, ettei kukaan tue mua, vaikka olen heille avautunut huolistani.
Koko elämäni on ollut yhtä vuoristorataa, masennuksen keskellä on välillä ilon pilkahduksia, mutta ne jäävät aina lyhyiksi. Hakeuduin nyt lääkärille, mutta terveyskeskuksen pitkän jonon takia sain ajan vasta monen viikon päähän. Mietin, jaksanko sinne. Tuntuu, ettei mun elämällä ole mitään arvoa, eikä musta tule ikinä mitään. Kukaan ei tarvitsekaan mua, kaikilla on oma elämä johon en näköjään kuulu.
Olen aina miellyttänyt muita, ollut tavoitettavissa kun joku minua tarvitsee. Olen ajatellut, etten halua jäädä mistään paitsi, etten tippuisi sosiaalisista ympyröistä. En ole (ilmeisesti) panostanut tarpeeksi omaan itseeni, olen vain ollut odottamassa muita varten. Tähän on tultu. Olen joka tapauksessa tippunut kelkasta. Muut ovat siirtymässä kohti aikuisuutta ja luovat omaa elämäänsä, itse jumitan samassa vaiheessa edelleen.
Työnteko on minulle vaikeaa, koska minulla on sosiaalisia pelkoja ja vaikeuksia. Ystäväni eivät usko ongelmiini, koska olen kuulemma heidän seurassaan puhelias. Tottakai, sillä hehän ovat ystäviäni, siis tuttuja ihmisiä. Tuntuu, ettei kukaan tue mua, vaikka olen heille avautunut huolistani.
Koko elämäni on ollut yhtä vuoristorataa, masennuksen keskellä on välillä ilon pilkahduksia, mutta ne jäävät aina lyhyiksi. Hakeuduin nyt lääkärille, mutta terveyskeskuksen pitkän jonon takia sain ajan vasta monen viikon päähän. Mietin, jaksanko sinne. Tuntuu, ettei mun elämällä ole mitään arvoa, eikä musta tule ikinä mitään. Kukaan ei tarvitsekaan mua, kaikilla on oma elämä johon en näköjään kuulu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nuori pää olet vielä. Kyllä on aikaa satsata vielä itseensäkin. Jos tuntuu opisleu raskaalta niin voisiko opiskella alaa jossa ei tarvitisi olla niin paljon toisten kanssa. Sitten kun itsetunto saa vahvistusta niin alkaa laajentamaan sosiaalista ympyrää ja haasteita.
Hyvä juttu että olet hakeutumassa lääkäriin. Kerro ihan tarkkaan ja rehellisesti noista peloista ja ongelmistasi hänelle.
kyllä jokainen paikkansa maailmassa löytää. on se sitte työtä tai opiskeluu. itekki vasta pyrin opiskelee 25 vuotiaana :D
VAI IIN