Voiko kellään olla tällaista elämää kun mulla. Ala asteella kiusattiin koko 6 vuotta ja yläasteella en vähät välittäny ja kiusaaminen loppu siihen kun muiden riemuks haukuin itseäni. Olin aina yksin. Kyllä mulla joskus joku kaveri oli mut ei kauaa.
Jotenkin rimaa hipoen selvisin ammattikoulusta ja armeijasta ja sain itselleni ammatin. Tiedän että olen ammatissani hyvä sillä olenhan sitä tehnyt jo 12 vuotta mutta jos ei muuten niin nykyään sukulaisten yms tuttujen kesken olen aliarvostettu ihminen enkä tiedä miksi. Ehkä siksi että olen kiltti ja hiljainen mutta monta kertaa olen nykyään joutunut siihen tilanteeseen jos sukulaisteni puheissa tulee ammattini esille siinä mielessä että he tarvitsisivat apua siihen missä minulla on ammattitaito kuulen kommentteja että "mistähän sitä löytäisi ammattilaisen tuohon" ihan kuin piilo kettuiluna mulle ja kohta joku muu kuin minä tekee homman kalliilla heille vaikka itseltäni se olisi hoitunut halvemmallakin.
Sukulaisien kanssa en myöskään ole muuten tekemisissä sillä aika monilla heillä on tapana järjestää kesäjuhlia yms mutta koskaan en itse saa kutsua sinne mutta siskoni esim on hyvinkin tervetullut. En myöskään omaa lapsia vielä tähän ikään ja saan kuulla myös siitä sukulaisiltani. "Sinä et tiedä mitään lapsista etkä niiden hoidosta joten hoida omat hommasi" En ymmärrä tätä koska en ikinä ole halunnut kenellekään pahaa saati sanonut edes pahasti. Mulla on tasan kaksi ikäistäni kaveria. Perheellisiä miehiä molemmat mutta asuu eri puolilla suomea joten tavataan todella harvoin vaikka soittelemmekin usein. Jos noita kahta todellista ystävää ei olisi en olisi varmaan itsekään enään tässä sillä monet pahat masennus vaiheet olen heidän tuellaan päässyt yli.
Mulla on hyvä harrastus mihin tukeudun ja koska muuta elämää ei ole kuin työ ja harrastus niin saan siitäkin suvultani haukkumisia koska tiedän että olen hyvä myös harrastuksessani ja saan siitä kateutta päälleni turhine syytöksineen niin että mua on pyritty häätämään harrastus piiristäni poiskin sen takia että on keksitty syitä että toimin siinä väärin. Kiitos sukulaisteni. Työ on kuitenkin harrastukseni ohella pystyssä pitävä voima. Saan asiakkailta hyvää palautetta ja haluan tarjota heille parasta. Ainoastaan sukulaiseni pilkkaavat siitäkin asiasta.
Kaipaan myös naista elämääni ja suhteita on useampi mutta en voi käsittää miten nekin aina loppuu kolmen kk jälkeen vaikka kuinka yrittäisin olla hyvä hellä ja ystävällinen ja seksiäkin on aina riittävästi. Oikeastaan nainen on elämässäni ainoa lähin ystävä koska kaverit ovat toisaalla ja sukulaiseni ei halua olla kanssani tekemisissä lukuunottamatta vanhempiani ja siskoani. Nyt taas sinkkuna kaipaan naista aivan älyttömästi. Rakastanikaan en voi esitellä sukulaisilleni koska he puhuvat aina pelkkää pahaa minusta ja saan seuraavaksi kuulla siitä kotona ja yritä sitä selitellä sitten. Jos joskus menen toistamiseen naimisiin ei varmasti yksikään sukulainen saa sinne kutsua vaan ainoastaan vanhemmat ja sisko.
Nytkin perjantai ja yksinäisyys painaa päälle. En voi mitään että itken kun on niin paha olla. Kun tämä joskus loppuisi.
Juicen sanoin: Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen, tiedän mitä haluan tiedän miten vähään kykenen, yksinäisyys sydämessä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy, siinä yksinäisyyden on seuraus siinä on sen syy..........
Jotenkin rimaa hipoen selvisin ammattikoulusta ja armeijasta ja sain itselleni ammatin. Tiedän että olen ammatissani hyvä sillä olenhan sitä tehnyt jo 12 vuotta mutta jos ei muuten niin nykyään sukulaisten yms tuttujen kesken olen aliarvostettu ihminen enkä tiedä miksi. Ehkä siksi että olen kiltti ja hiljainen mutta monta kertaa olen nykyään joutunut siihen tilanteeseen jos sukulaisteni puheissa tulee ammattini esille siinä mielessä että he tarvitsisivat apua siihen missä minulla on ammattitaito kuulen kommentteja että "mistähän sitä löytäisi ammattilaisen tuohon" ihan kuin piilo kettuiluna mulle ja kohta joku muu kuin minä tekee homman kalliilla heille vaikka itseltäni se olisi hoitunut halvemmallakin.
Sukulaisien kanssa en myöskään ole muuten tekemisissä sillä aika monilla heillä on tapana järjestää kesäjuhlia yms mutta koskaan en itse saa kutsua sinne mutta siskoni esim on hyvinkin tervetullut. En myöskään omaa lapsia vielä tähän ikään ja saan kuulla myös siitä sukulaisiltani. "Sinä et tiedä mitään lapsista etkä niiden hoidosta joten hoida omat hommasi" En ymmärrä tätä koska en ikinä ole halunnut kenellekään pahaa saati sanonut edes pahasti. Mulla on tasan kaksi ikäistäni kaveria. Perheellisiä miehiä molemmat mutta asuu eri puolilla suomea joten tavataan todella harvoin vaikka soittelemmekin usein. Jos noita kahta todellista ystävää ei olisi en olisi varmaan itsekään enään tässä sillä monet pahat masennus vaiheet olen heidän tuellaan päässyt yli.
Mulla on hyvä harrastus mihin tukeudun ja koska muuta elämää ei ole kuin työ ja harrastus niin saan siitäkin suvultani haukkumisia koska tiedän että olen hyvä myös harrastuksessani ja saan siitä kateutta päälleni turhine syytöksineen niin että mua on pyritty häätämään harrastus piiristäni poiskin sen takia että on keksitty syitä että toimin siinä väärin. Kiitos sukulaisteni. Työ on kuitenkin harrastukseni ohella pystyssä pitävä voima. Saan asiakkailta hyvää palautetta ja haluan tarjota heille parasta. Ainoastaan sukulaiseni pilkkaavat siitäkin asiasta.
Kaipaan myös naista elämääni ja suhteita on useampi mutta en voi käsittää miten nekin aina loppuu kolmen kk jälkeen vaikka kuinka yrittäisin olla hyvä hellä ja ystävällinen ja seksiäkin on aina riittävästi. Oikeastaan nainen on elämässäni ainoa lähin ystävä koska kaverit ovat toisaalla ja sukulaiseni ei halua olla kanssani tekemisissä lukuunottamatta vanhempiani ja siskoani. Nyt taas sinkkuna kaipaan naista aivan älyttömästi. Rakastanikaan en voi esitellä sukulaisilleni koska he puhuvat aina pelkkää pahaa minusta ja saan seuraavaksi kuulla siitä kotona ja yritä sitä selitellä sitten. Jos joskus menen toistamiseen naimisiin ei varmasti yksikään sukulainen saa sinne kutsua vaan ainoastaan vanhemmat ja sisko.
Nytkin perjantai ja yksinäisyys painaa päälle. En voi mitään että itken kun on niin paha olla. Kun tämä joskus loppuisi.
Juicen sanoin: Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen, tiedän mitä haluan tiedän miten vähään kykenen, yksinäisyys sydämessä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy, siinä yksinäisyyden on seuraus siinä on sen syy..........
Vastaukset 42
Vanhimmat
Ja nykyään kuvioon on sitten tullut alkoholi. Odotan perjantaita että pääsen ottamaan. Ilta menee kivasti ja on joskus kiva käydä baarissakin mutta yksin kun tulee takaisin on yö ja seuraava päivä vielä kauheampaa mutta jotenkin se edes hetken auttaa. Tiedän että se ei ole oikea keino tähän mutta en voi enään sille mitään. Kaikki vaan menee ympärillä mutta kukaan ei ymmärrä kuinka paha voi jollain olla. En osaa avautua vaikka olen kokeillut apuakin. Vieraan ihmisen läsnäollessa olen suht puhelias ja positiivinen mutta yksin vellon vain ajatuksissani. Lähi tuttavani menehdyttyä halusin puhua pahaa oloani psykiatrille joka totesi että osaan ottaa asian hyvin ja pärjään kyllä. Joo pärjään kun on joku jolle puhua mutta yksinäisyys on niinkuin seinät kaatuisi päälle eikä saa edes nukutuksi. En toivo kenellekään yksinäisyyttä. Hyvää kevättä jokaiselle!!!
Kuten joku tuolla osuvasti kirjoitti niin on koti mutta kukaan ei käy vaikka pyytääkin meinaan kun täytin pyöreitä vuosia olivat vierailijat muita kun samasta suvusta. Lähinnä työn parista jne. Joka ainoa sukulainen kertoi vaikka ystävällisesti heidätkin kutsuin että "ei nyt ehditä jne" eikä edes txt viestiä tullut keneltäkään synttäri päivänä jossa olisi onnitellut. Huvittavinta on se että kaveri joka käy useinmin asuu 800km päässä.
Kuten myös yksi teistä kirjoitti niin mua epäiltiin parikymppisenä ja tämän jälkeenkin homoks koska en yksinkertaisesti kehdannut mennä juttelemaan naisille vaikka niin umpi hetero kuin olenkin kaipuu naisen läheisyyteen oli kova. Viimeinen niitti oli se kun kuitenkin mulla alkoi suhde vähän niin kuin vahingossa yhden samanhenkisen hiljaisen naisen kanssa ja tämän kanssa viestitellessä kovin kysyi sisko että "noh kukas se viestittelee sano suoraan onko se joku mies" siis tarkoitti siinä mielessä mies. Siis voitte kuvitella minkälainen henkinen loukkaus sekin oli ja tietenkin kaikki piti mua homona kun suhteita ei juuri vielä ollut. Löin välit poikki silloin siskoon pariksi vuotta ja ajattelinkin että ne viimeiset ystävät menköön jos tuollaista edes viitsitään epäillä minusta.
Se suhde päättyi joskus ja itseluottamusta toi silloin muutaman tuntemattoman naisen kommentit kuinka komea olen ja ihmettelyt miksi mulla ei ole naista. Aloin juhlimaan ja kuljin joka viikonloppu baareissa. Alkoholi toi minut erittäin sosiaaliseksi ja aloin löytämään naisen lähes joka viikonloppu. Naisten huomio toi itseluottamusta ja olin todella ylpeä siitä kun oli edes joku kainalossa jos sukulaisia sattui kävelemään vastaan. Moni suhde alkoikin baarista mutta ei ne juuri kauaa kestäny. Yhdestä illasta kolmeen-neljään kuukauteen pääsääntöisesti. Ne vaan kuihtui ilman mitään dramatiikkaa jolloin aloin kuulemaan selän takana puhumista lähipiiristä taas yllättäen että pelimies, omahyväinen, narsisti, paska kun ei edes naista saa pidettyä itsellään. No homo puheet on loppuneet mutta nyt jauhetaan paskaa että en pidä naista edes hyvänä. No mulle riittää se että minä ja mun kumppanit tietää että olen ystävällinen ja hellä ja kaikkea muuta kuin edellä mainitut syytökset.
Tässä yksi ehdokas. Täytän viikon päästä 33. Ei kavereita, rakasta, eikä seksiä. Itseäni kiusattiin yläasteella, eikä niitä kavereita ole seiskaluokan jälkeen ollut. No, yhtä lapsuuden kamua näen kerran vuodessa, tai parissa, jolloin lähinnä moikataan. Sukulaiset eivät ole päässeet piikittelemään, kun en ole ollut heidän kanssaan missään tekemisisssä. Ammattia ei ole ja harrastuksetkin ovat mallia kitaran rämpyttely, eli aikas itsenäistä puuhaa.
Noh, mitäs pienistä, kun ei pienetkään meistä. Kevättä sinne myös!
Joo. kuukauden päästä täytän 31. päivät käyn töissä siellä on työkaverit. Vapaa-ajalla ei nykyään kavereita paljoa nää. Vanhoja kavereita on enää muutama. monia mennyt itsemurhissa tai onnettomuuksissa juuri näitä läheisempiä pidemmän ajan ystäviä.
Näin jo yläasteella sen miten nuoret miehet lähti syrjäytymään joukolla. Itse olin yksi niistä mutta pääsin pyristeltyä irti haudalta, linnalta ja kuolemalta vain sillä että laitoin välit kokonaan poikki vanhoihin kavereihin ja keskityis vain työntekoon. . Kun katsoin vanhaa luokkakuvaa niin oli aika shokki huomata että noin puolet luokan pojista oli kuollut tai pudonnut narkki tai spurguosastolle.Ja kyllä suomessa on alueellisia eroja esim. syrjäytymisessä. Että kun politiikot puhuvat nuorten syrjäytymisestä niin on siinä perää jos vertaa omiin kokemuksiin.
Meitä yksinäisiä miehiähän on vaikka kuinka paljon ja tässä yksi 28 vuotias sellainen. Kavereihin on välit etääntyneet ja naisia ei elämässäni ole koskaan ollutkaan. Päivä kerrallaan ja pikkuhiljaa kohti kolmekymppiä. Toivottavasti jotain tapahtuisi siihen mennessä mutta tuskimpa tapahtuu mitään kun ei ole tähänkään mennessä tapahtunut.
Tässä myös 28-vuotias mies (tai paskat mikään mies, munaton mammanpoikanen, semmonen jossa on vähemmän miestä kuin Paula KOIVUNIEMESSÄ) ja pitäisi kai joku vuosi ottaa tämä maatila haltuun, kuhan vanhemmat jää eläkkeelle. Vaan ristusko tätä yksin jaksaa hoitaa. Naimisoitumiskykyä ei liene ollut mull syntyissänikään tai jos onkin niin se on turmeltunut pois.
Kai se on vaan sillaan sanattomasti sovittu että mun pitäs tää tilaaa loppuikä pitää pystyssä, vaikka yksinelämällä tulisin toki toimeen melkein vaikka kerjäämällä
'Onks pakko, jos ei haluu?'
Tykkäisitkö maanviljelijän ammatista, jos olisi vaimo? Siinä tapauksessa se on varmaan sulle oikea ammatti, kyllä se vaimokin saattaa vielä löytyä.
Ja onhan sekin mahdollisuus, että laittaa pellot vuokralle ja tekee sillä välin jotain muuta työtä... jos vaan sellainen järjestely isälle passaa... vaan sinun jaksamisestahan siinä on kyse kun kerrän isä jää eläkkeelle.
Mies 25-vuotta. 6-luokalta lähtien kiusattu peruskoulussa, kun vaihdoin kaupunkia. Tähän yhdistettynä kovat paineet lapsuudessa = Itseluottamukseni on tuhoutunut. Muutama vuosi sitten yritin itsemurhaa, mutta jotenkin ihmeellisesti selvisin. Vuoden verran olen käynyt psykoterapiassa, josta on ollut paljon hyötyä. Valmiatun ammattiin, josta kovasti pidän. Edelleenkään ei kuitenkaan ole kavereita tai saatika parisuhdetta.
Olen aika optimistinen tulevaisuuden suhteen. Tällä hetkellä työskentelen ongelmieni parissa kovasti. Olen hankkinut harrastuksia joissa viihdyn ja harjoittelen ihmisten kanssa yhdessä olemista. Kaikkein vaikeinta on taas opetella pitämään itsestään.
Aloittajalle suosittelen pitäytymistä alkoholista. Jo pienikin määrä alkoholia laskee serotoniini tasoa, mistä seuraa mielialan lasku.
Baari on kaikista pahin paikka juoda. Ennemmin juon kotona kuin baarissa . Baarissa joutuu katselemaankun muut juo kavereiden tai tyttöystävien kanssa ja naureskelevat jutuileen sen takia et niillä on hauskaa joten ne voivat mennä kotiin onnellisina. Nykyään juon aika harvoin itsen ja jos juon iin juon kotona ettei kenenkään tarvii katsella mun surkeeta naamaa, niinkuin jos olisin jossain baarissa. Baarissa yksin oleminen on todella masentavaa kuitenkin.
Hel.vetin hyvä idea ilmoittaa täällä et on yksinäinen mies. Naiset kiinnostuu niin vitu..sti varmaan ja käy kimppuun. parempi sanoo suoraan et onmulkku ja et tykkää haukkua naista huo..raksi niin naiset innostuu taatusti enemmän uin jostain kiltistä pojusta.
Tuosta sun tekstistä tuli mieleen tämä:
http://www.youtube.com/watch_popup?v=m5MJa2kd2tg&vq=medium
"Hel.vetin hyvä idea ilmoittaa täällä et on yksinäinen mies. Naiset kiinnostuu niin vitu..sti varmaan ja käy kimppuun."
Ei ole nimiä näkyvissä.
vai niin
Vihakin silloin tällöin sopivasti annosteltuna hyödyllisempää kuin epätoivo, tyyliin
haistattaa p*askaräkyttäjille pitkät. Oman sielun terveyden kannalta varmaankin
paljonkin hyödyllisempää kuin niellä kiltisti kaikki tarpeetonkin sonta, mitä täällä
säännöllisesti tullee. Ja jatkaa sitten taas etiäpäin. Yksin tai muiden kans.
Totta !! Epätoivolla täytetyllä mielellä ei saa mitään aikaiseksi.
"Vihakin silloin tällöin sopivasti annosteltuna hyödyllisempää kuin epätoivo"
Itse ainakin olen huomannut, että vihantunne on yllättävän voimia antava olotila. Salilla treenatessa vihapäissään tulee laitettua 5kg suurempia sarjapainoja, kuin pitäisi. Tosin on huomioitavaa, kuten totesit että vain "sopivasti annosteltuna". Veikkaisin, mikäli jatkuva vihantunne on normaali olotila niin se aiheuttaa samanlamaannuksen kuin epätoivokin. Hmm töissä sopivasti annosteltunakaan viha tuskin auttaa.
Niin, viekö se vaihaaminen voimaa vai tuoko se sitä, kas siinä 2-piippuinen asia. Tokihan vihaaminen voi kauan jatkuessaan jalostua katkeruudeksi joka vie hirveesti voimaa, näkyy vaikka siten että ei jaksa pitää yhteyttä sellaisiin ihmisiin joite ees vihaa, saati inhoa. Ei vaan riitä enerkiaa ku kaikki mene katkerana olemiseen, itsesääliin, väkisin pokkana pysymiseen ja vaikkapa inhottavien muistojen piilossa pitämieen.
Kaikki meille tapahtunuthan tallentuu aivojen korpuille ja keskusmuistiin, sen huomaa siitä että joskus muistaa ihan yhtäkkiä asian jota ei oo aatellu kymmeneen vuoteen. Ilman muuta vihaaminen myös paisuttaa verenpainetta ja aiheuttaa muuta epämiellyttävyyttä, sillä se mistä suu vaikenee niin siitä keho kielii. Jotenkin se viha aina paljastuu siis.
Suomessahan muuten onkin paljon puhumattomuutta ja itkemättömyyttä ja toisaalta paljon kiroilua, raivokohtauksia ja ruumiillisia vaivoja. Liittyneekö jotenkin yhteen nuo jutut, ehkä.
Hetkellinen raivostuminen tai vaikka päivän aikana plakkariin kertynyt raivo toki aiheuttaa adrenaliiniryöpyn, jonka ihminen kokee voimakkuuden lisääntymisenä. Kuhan nyt ei kävisi kuitenkaan niin että adrenaliini muuttuukin ainoaksi energianlähteeksi.
"Kaikki meille tapahtunuthan tallentuu aivojen korpuille ja keskusmuistiin"
Ei tallennu.
No, lohduttaa tai ei niin tuossa WTC:n pituuden päässä ( 420m ) eli naapurissa asuu 91-vuotias mummo joka on ollut leskenä lähes 50 v, vaikka kyllä siinä samassa talossa hänen poikamiespoikansa toki asuu.
Entä jos yksinollessasi muistelet vaikka niitä vittumaisia kiusaajia, ja ajattelet,
Kuinka ihana olla turvassa kotonaan, kun ei tarvitse nähdä niitä!
Jos mahdollista, niin hakeudu tanssikurssille ja käy lavalla. Siellä voit kuitenkin tanssia ja tutustua uusiin ihmisiin. Voit käydä eri lavoilla niin löydät lisää ihmisiä, ehkä sen kaivatun tyttöystävänkin.
Jotta saisit helpommin seuraa, pidä itsesi kunnossa, älä ala ryypätä tms. suruusi, vaan luota siihen, että jonain päivänä osuu oikea nainen kohdalle. Pistä myös muut kuviot mahdollisimman hyvään malliin, jotta mahdollinen tyttöystävä ei pelästy hoitamatonta kotiasi. Etsi itsestäsi vahvuudet ja koeta kehittyä hyvään suuntaan.
Jos olet katsonut TV:n Maajussille morsian-ohjelmaa, tiedät että monet kaupunkitytötkin haluavat mielellään maalle, jos se näyttää olevan ok vaihtoehto.
Jos otat tanssin tai muun harrastuksen, jossa tapaat muita, myös naisia, siitä saat ainakin mukavan olon. Lykkyä matkaan!
toisille meille on luotu yksinäisyyden tie,voi joskus olla-tai tuntua nythän on kavereita,harrastuksia,työtä.ei se mene tällälailla koko elämä.
olen 56-v.mies tiedän mistä puhun,olen elänyt yksinäisyydessä koko elämän,on ollut perhe,jhosta yksi poika,on minun paras kaveri.
joitakin sukulaisia .
jos sinusta tuntuu jokin henkilä-asia epämiellyttävältä,lopeta ne.
annat ajan kulua,etsi sellainen juttu mikä nyt tällä hetkellä kiinnostaa.
kiltteys ei kaikille tapahtumille ole este,älä anna käyttää itseäsi hyväksi,reagoi heti.
nykyään on mahdollisuuksia vaikka mitä,älä alkoholiin pakene,työhön liikaa harrastuksiin elämääsi.sopivasti kaikkea.
nainen voi löytyä-tai kävellä joskus vastaan,on kirjekerhoja trehfi palstoja.
kotiin ei tule kukaan sinua hakemaan.
älä uraudu samoihin asioihin.
elämä on sellainen kulkuti paljastan sen sinulle ,on muuttuvaa,eikä ole sitä mitä nyt on.
tsemppiä.
Voih, tuli ihan apea mieli sinun (aloittaja) vuoksesi. Ja melkein jopa kiinnostuin sinusta, mutta ikäeroa on jonkin verran.. Minulla ei ihan noin surkeaa tilannetta ole, vaikka peruskoulussa ja lukiossa syrjitty olinkin. Minulla on kuitenkin aina ollut muutama läheinen ystävä ja kiva perhe ja ei sukukaan kai mikään paha ole (en niin usein näe). Itsetunto nyt on jäänyt noilta kouluajoilta vähän matalaksi.. Ja voisin olla vähän puheliaampi.. 24v oltu sinkkuna, mutta en minä vielä luovu toivosta, odotan että minäkin löydän vielä sen oikean.:)
Minulla on siis ystäviä ja perhettä, mutta ystäviä näen aika harvoin pitkien välimatkojen vuoksi. Perhekin asuu lähes 200km päässä, joten paljon on yksinäisiä päiviä.. Mutta en minä sitä niin pahana koe, viihdyn yksin omissa oloissani. Ja on minulla työ, jossa näen lähes päivittäin ihmisiä. Vaikka viihdynkin yksin, niin kyllä sitä mielellään jakaisi päivänsä seurustelukumppanin kanssa.
mä oon 23 vee yksinäinen nainen, ei ole ikinä ees ollut seurustelukumppania ja ystäviä tällä hetkellä nolla. En edes kaipaa kavereita kun tuntuu että ihmiset on aina jotain vaan vailla. Meitä on moneen junaan kannattaa hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Se on sit eri asia jos todella kärsii yksinäisyydestä...
Teille kaikille yksinäisille:
Itse olin liki nelikymppiseksi asti yksin.
En arvostanut itseäni ja siksi ei kukaan muukaan minusta seinäruususta huolinut, vaikka nyt jälkeenpäin ajatellen en ole ruma jos en kauniskaan, tavallinen nainen.
Mutta sitten kun aloin itse arvostaa itseäni, iän myötä itsevarmuus vain kasvoi ja minusta tuli yhtäaikaa lempeä ja luja luonteeltani - ei kenenkään tallattavissa oleva mutta silti ruusu, ei kaktus. :)
Siis en ole katkeroitunut vaikka elämäni on ollut kaikkea muuta kuin helppoa.
Elettyä on koulukiusaaminen, vanhempien ero,yksinäisyys, vakava väkivallan kohteeksi joutuminen , petetyksi joutuminen ensimmäisessä parisuhteessa miehen taholta johon syvästi luotin, jne.
Mutta nyt kun seison pää pystyssä ja uskallan olla oma itseni, minusta on kiinnostuttu aivan eri tavalla enkä ole enää yksinäinen.
Suurin syy yksinäisyyteen on varmasti monella oma alemmuuden tunne , joka välittyy sanoittakin toiselle osapuolelle, joka sitten pakenee.
Nyt minulla on rakas mies ja perhe, mutta edelleen olen niin itsevarma, etten nojaa mieheeni. Olen sen hänelle sanonutkin, että jos naista vaihtaa tahdot, siitä vaan. Mutta hän ei halua vaihtaa.
Arvosta itseäsi, niin sinua arvostetaan.
Arvosta itseäsi vaikka kukaan muu ei arvostaisi.
Pystyssä päin kulkeva on kiinnostava ihminen, varsinkin jos samaan aikaan on muita huomioiva ja lämminhenkinen eikä ylpeä ja itsekäs.
Timantit syntyvät paineen alla ja ne hiotaan esiin tuhkasta.
Kovia kokeneet ihmiset ovat usein niitä timantteja ja sen huomaavat kanssaihmisetkin , heillä on enemmän annettavaa ,enemmän elämän kokemusta kuin kultalusikka suussa syntyneillä.
Ää suostu katkeroitumaan vaan päätä antaa anteeksi kärsimäsi kolhut.
Unohtaa ei tarvitse, mutta kosto ja viha pitää saada mielestä pois.
Itsellä vapautumiseen auttoi Raamattu, ymmärsin että Jumala on kärsinyt ihmisten pahuudesta enemmän kuin minä , ja Hän on kärsinyt minun pahuudestani myös, enemmän kuin kukaan muu voi kärsiä.
Ja silti hän antoi anteeksi. Siksi minäkin annan, vaikkei se tarkoitakkaan että suostuisin enää koskaan kenenkään kynnysmatoksi.
Käytännössä se tarkoittaa esim. sitä, että jos nykyinen mieheni pettäisi minua, annan anteeksi, mutta myös pakkaan tavarani samana päivänä enkä taakseni katso. Ja mies tietää sen.
Kohtelen siis muita niinkuin minuakin saa kohdella, jos väärin teen . Haluan itsekkin saada anteeksi, mutta en oleta voivani jatkaa toisia satuttaen.
Ihanan voimauttava viesti, kiitos!
Monesti itse olen kohdannut sen, että rauhallisten tai hiljaisten ihmisten kanssa ei osata olla, vaikka todellisuudessa he saattavat nauttia seurasta. Vuosien mittaan olen tullut itse paljon puheliaammaksi, itsevarmuuteni on kasvanut mm. työn ja harrastusten kautta.
Työni on hyvin sosiaalista, mutta kuitenkin minun on edelleen vaikea solmia ihmissuhteita työn ulkopuolella, varsinkin vastakkaiseen sukupuoleen. Itsevarmuuteni ei ilmeisesti riitä sinne. En aina jaksa liikaa sosiaalisuutta,hälinää ja pelailua.
Itsestä se kaikki on kiinni ja nyt varmaan täytyy alkaa terästäytyä ja olla avoimempi uusille asioilla ja mennä sinne oman mukavuusalueen ulkoupuolelle. Äkkiä sitä urautuu tavanomaisiin kuvioihin.
Tsemppiä kaikille.
Ooh tää kirjotus oli kuin juur mulle tehty. Tän viikonlopun olen ollut erittäin vihainen ja loukkaantunut miehelleni, kun epäilen ettei se kuitenkaan rakasta mua ja että se vehkeilee mun selkäni takana.
oon muutenki ollu jo jonku aikaa tosi katkera ja vihaa täynnä jostain, en oikein tiedä mistä.
Uskon Jeesukseen ja että tärkeintä olis antaa anteeks kaikki loukkaukset, mut mun ylpeys ei anna periks. Huoh.
Ja varsinki nyt must on tuntunu ettei kukaan voi oikeesti mua rakastaa, vaikka mies ja kolme pientä lasta onki ja kaiken pitäs olla hyvin?...
Toivottavasti mies ei nyt jätä mua mun kiukuttelujen takia...
Mun pittää ryhdistäytyä.
Ainoo juttu vaan että Jumalaa ei ole olemassa, ainakaan Raamatun jumalaa mikä on ihmisten kirjoittama satukirja.
Ah miten kannustava kommentti!
Yksinäisyys on kiinni sosiaalisista taidoista, jotka on itselläsi jääneet vaille huomiota. On myös tehtävä töitä yksinäisyyden välttämiseksi, ja aloita pienistä askelista viemään asiaasi eteenpäin.
Minua itseäni sosiaaliseksi tekee rakkaus ja välittäminen toisista ihmisista ja siksi myös viihdyn hyvin toisten seurassa vaikka en ole puhelias. On syytä myös tunnustaa itselle ja muille, että on yksinäinen ja kaipaa seuraa. Ota yhteys sisareesi ja kerro hänelle, että haluat mukaan samoihin juhliin, mihin häntäkin pyydetään. Kysy auttaako tässä sisaresi ? Sisaresi voi esim sanoa -että hän lupaa tulla juhliin, jos toinenkin sisko sinne pääsee seuralaiseksi.
Huomasin myös, että syytät muita yksinäisyydestäsi - joten oletko itse järjestänyt juhlia, sieniretkiä, elokuvailtoja tms muuta ajanvietettä ystäville ? Itse olen hankkinut netistä matkalle kaveriksi (ihka vieraan ) rouvan ja nyt olemme parhaita ystäviä ja uudelleen lähdemme matkalle yhdessä. Juuri tänään laitoin 2 lle ystävälleni seuraavan e.mail viestin .... alussa kerroin kuulumisiani ja lopuksi tiedustelin, josko voisimme lumien sulettettua lähteä jonnekin rannikolle linturetkelle ja ottamaan aurinkoa ? Vastaus oli seuraava;
Joo, olisi kiva lähteä mökkeilemään tai Viroon viikonlopuksi pongaamaan lintuja. Minulla alkaa loma 14.4 .
Näin ollen me naiset lähdemme yhdessä varmaankin Viroon omalla autolla, ja Tallinnassa viihdymme hyvin ostoksilla. Kukaan meistä 3 naisesta ei ole valittaja tyyppiä, ja vain nauramme, jos jotain menee hieman mönkään. Tavallista myös on, että kehumme paljon toisiamme.
Huomasin nimimerkki yksinäinen 31 v myös, että olet kovin epäluuloinen. Itse en sekoita työtä ja ystävyyttä, koska ystävät eivät kehtaisi laskuttaa työstään. Samoin on varmaan ajatellut tuttavasi, eikä siksi ole turvautunut apuusi.
Kieltämättä tunnen itsenikin joskus yksinäiseksi ja siksi koira olisi kiva kaveri.
Ehkä voi olla kiltti, mutta ei antaa liian kilttiä (naismaista kuvaa itsestään). 33-35 vuotta yksin, vain yksi vanhempi elossa. Kerran puolessa vuodessa tai harvemmin näen tutun, kun hän tulee kylään. Muuten on facebookissa muutama tuttu. Olisi kiva löytää vielä ystäviä ja kumppani, mutta kaikilla on jo joku. Ehkä joskus tärppää.
Lopeta se sukulaisten mielistely ja haukut niitä samalla mitällä ja teet selväksi että mulle ei vittuilla niin saat arvostusta ja parikertaa kun laitat miespuolista sukulaita turpiin niin sitä arvostus tulee väkisin ja älä anna itteasi pompottaa. Naisjutissa ole mies ja älä anna naisten pompottaa ja ei saa mielistellä liikaa koska naiset luulee että oelt ihan nössö. Mitä pehempi sika niin flaksi käy että silleen.
Naisena sanon, että ei pidä paikkaansa tuo sikailun ylistys. Jämäkkä saa olla, mutta sikailu johtaa kovin helposti suhteen loppumiseen, jos ei ennemmin niin myöhemmin. Koeta löytää oma itsesi, ja ole onnellinen siitä mitä olet aidosti ja ota osaa erilaisiin rientoihin, edes johonkin. Joskus kohtaat vielä kumppanin jolla on suunnilleen samat mielipiteet ja sopivasti erilaisia mielipiteitä ym.
Y k s i n ...
miksi minulla on puhelin? kukaan ei koskaan soita
miksi minulla on pullaa pakasteessa? kukaan toinen ei koskaan syö niitä
miksi minulla on koti? kukaan muu ei käy siellä
miksi minulla on työ? se on ainoa henkireikä, viikonlopun jälkeen tulee maanantai
miksi ostan kauniita alusvaatteita? kukaan muu ei niitä näe
miksi meikkaan? kukaan ei koskaan mainitse mitään ulkonäöstäni, olinpa kuinka tahansa siihen panostanut
miksi käyn kampaajalla? kukaan ei koskaan huomauta uudesta mallista tai väristä
miksi asun täällä? kukaan ei tervehdi
miksi olen syntynyt? EI MITÄÄN KÄSITYSTÄ, VIRHE, 50 vuoden virhe
miksi en kuole? en uskalla, kukaan ei korjaa hautaan
näkymätön ihmisolio kulkee mukamas pystyssäpäin, iloisena, ystävällisenä ........ M I K S I...............
samoin, kuin minun elämääni ...
No mulla on taas tällainen ongelma itseäni on kiusattu koulussa jo ala-asteelta lähtien ja tähän aikuisikään saakka mulla ei ole ollut koskaan oikein yhtään kaveria ja eipä naistakaan muuta kuin yksi joka kuppas multa aika hyvän summan rahaa ja sitten ku rahat loppu ni ei seura enää juuri kiinnostanut... nyt olen reilu 30 ja työelämässä mulla ei ole yhtään kaveria ja olen aika arka tutustumaan keneenkään mulla kaikuu vain päässä noi vanhat traumat kouluajoilta jos yritti päästä johonkin porukkaan mukaan sai kuulla jotain tyyliin"Painu homo vittuun" tms. vaikka en ole mitenkää neitimäinen enempi sellanen kirveellä veistelty sen takia ei juuri noita naissuhteitakaan ole ollut ja hävettää aina olla jossain suvun kans tekemisissä kun ei ole tuota avecia kainaloon tarttunut pelkään että ne luulee että olen oikeesti joku homo... Joskus tekis mieli vain parahtaa kauheeseen itkuun huutaa että mä oon vaan ni saatanan ruma ettei mua kukaan huoli kun aletaan kyselee naisista ja jokos sitä perhettä olet ajatellut perustaa... Ja tän kaiken seurauksena mä pelkään yrittää edes mitään kaveri juttuakaan kenenkään kans etten leimautuis homoksi tms.
Jotkut meistä on eläneet täällä yksinäisenä, melkein eristyksissä jo kauan. Sosiaaliset
taidot voivat olla melko minmaaliset, josko kovin kummoisia koskaan ollutkaan.
Ehkä suurimmalla osalla taustalta löytyy mm. koulukiusaamista. Sitten sitä vaan
ajautuu elämässään vähän kuin syrjäraiteille, joillakuilla meistä urospuolisista on
jonkinlaisia kokemuksia naisista, joillakin ei minkäänlaisia. Yhtäkaikki, elämä ei ole
helppoa yksinäisyyttä kokien, varsinkin jos ei enää edes oikein viihdy toisten ihmisten
seurassa. Alkaa tuntua niinkuin pahalta painajaisunelta, kunpa heräis tästä ja huomais
että ei se sentään ollutkaan tuommoista, se oma elämä. Mutta kun ei, ei vaan herääkkään ja se vaan on tällaista.
kyllä pakko alkaa yksinäisten miesten jotenkin saada yhteys toisiinsa täällä suomen maassa kun meitä on niin paljon. Kaikki tarinat lähes identtisiä, niin mullakin. Kelatkaa mikä armeija ystäviä meillä olisi jos kaikki yksinäiset oisimme kamuja. Mut jonkun se pitäs organisoida... nii. Mukava päivä uni.
Entä jos kääntäisit asian niin päin, että miettisit, kuka voisi kaivata apuasi? Kuka tahansa joka voisi tarvita jotain apuasi vaikka ette edes vielä tuntisi! Joku vanha / nuori / samanikäinen? Sitten saisit uuden jalansijan tässä maailmassa, kun elämälläsi olisi sitä kautta merkitys. Sen jälkeen voisi löytyä muitakin jalanjälkiä ja tarkoituksia! Jos aloittaminen on vaikeaa, uskalla yrittää ensin jotain pientä, sitten isompaa! Jos joku ei ota apuasi vastaan, yritä muualla. Avun tarvitsijoita on, kun vain löydätte toisenne!
Aina on joku jolla menee vielä huonommin... jos siitä saa yhtään lohtua :(
Sekin että jollain menee huonommin tuntuu masentavalta ajatukselta.
Oon 31.v nainen ja tosi yksinäinen. Olen elämästäni yli 15.v ollut todella yksinäinen, satunnaisia kavereita vain ollut. Yläasteella oli sentään vielä kaverina naapurin lapsia. On vaikeaa muodostaa mitään pysyvää ihmissuhdetta, kouluista en oo kavereita saanut, kiusattu kun olin ja syrjitty. Töistä löysin yhden kaverin, mutta näen häntä tosi usein. Mun miesjutut on ollut mitä on... Naiset lähinnä ovat aina halveksineet mua. En tiedä miksi, mutta yleensä joudun vain naisten ilkeilyn kohteeksi. On tosi raskasta, nykyään en jaksa oikein mitään. En saa enää mistään mitään iloa. Mulla oli tavoite löytää kavereita, mutta nyt niitä kavereita taitaa olla vielä vähemmän.. Haluisin vain kuolla, en jaksaisi enää taistella tätä helvetin elämää. Mun elämässä on tapahtunut tarpeeksi pahaa, en saa mielihyvää enää mistään, tuntuu kuin olisin kynttilä, jonka liekki sammunut. Edes ne pienet asiat eivät tuota iloa esim. lenkille lähtö, kirjan lukeminen, jne.. Opiskelukin tuntuu ihan helvetiltä, ahdistaa ja työharjoittelu masentaa..
Kuin suoraan mun elämästä, oon 30v mies Turusta. Tarhassa mua kiusattiin, ala-asteella mua kiusattiin ja yläasteella mua kiusattiin. Se oli sitten osasyy siihen miksi sain surkeen torkkarin millä lukiokin jäi kaukaiseksi haaveeksi. Armeijassa myös mua kiusattiin. Pääsin hädintuskin peruskoulun läpi jäämättä luokalle. Koko peruskouluajan jaoin ilmaisjakelulehtiä et saisin hiukan taskurahaa, samalla tiellä jatkoin peruskoulun jälkeen. Sain sitten noin 3v peruskoulun jälkeen paikan Postista ja aloin jakamaan öisin sanomalehtiä. Ja kuten arvaatkin, yksinäistähän se on kun yksin siellä hiippailet hiljaa pimessä ja yrität ettet herättäis koko kerrostaloa kun tiputat lehden postiluukusta. No tämän duunin lopetin siihen kun kusipää tenavat vandalisoi mun työtä joka yö, mun pyörästä puhkaistiin renkaat melkeen joka yö tai sitten mun pyörä kaaadettiin ja lehdet lähti tuulen mukana ympäri kyliä. Siitä saakka olen ollut työttömänä, eli tänä kesänä tulee täyteen 7 vuotta työttömyyttä. Kun vuosien ajan sua tallotaan maanrakoon joka suunnasta niin se syö itseluottamuksen rippeet olemattomiin. Ammattikouluun mua ei olla työkkärin mukaan laittamassa, oppimis ja hahmotusvaikeuksien takia ja olen tällä hetkellä sitten kuntouttavas työtoiminnas mistä toivon saavani vakipaikan vaikka palkka on 8,30e/h ja siit verot poies. Arvaa vaan onko mulla varaa hankkia mitään harrastusta, no ei ole. Peruskouluaikana ei ollut varaa hankkia harrastusta koska tulen köyhästä perheestä. Ja ei ole vieläkään varaa harrastukseen. Tämä kaikki paska syö kavereita, tai mitä kavereita mulla ei oo koskaan vielä ollut ainuttakaan kaveria. Joka puolelta nuoret ja vanhat, naiset ja miehet muistuttaa kuina turha mä olen ja kuinka ruma mä olen. En ole seukannut koskaan vielä, en ole käynyt treffeillä, pitänyt naista kädestä kiinni, suudellut, pannut enkä halannut. Jos edes yritän jutella vastakkaiselle sukupuolelle saan vaan naurut palkaksi ja käsketään painumaan helvettiin ilmapiiriä pilaamasta. Kuntouttavasta työtoiminnasta tuun himaan ja kuuntelen synkkää ja surullista instrumentaalista musaa mistä saan ees hetkeksi mielihyvää. Koska musa ei tallo mua maanrakoon eikä arvostele mua. Seiniä tuijotan koko loppupäivän ja sama toistuu neljänä päivänä viikossa, perjantai, lauantai ja sunnuntai on pahimpia koska silloin on vapaata ja ei mitään tekemistä. Yksin pitää seiniä tuijotella ja toivoa että tulisi maailmanloppu tai maanantai. Sosiaalisia taitoja mulla ei ole olemassa, mitä nyt tähän kirjoittaminen luonnistuu hieman paremmin tosin ilman kappalejakoa koska laiska olen. Telkkaria en ole avannut viimeseen vuoteen, ei jaksa kiinnostaa suomalaiset ns. turhat ja ns. itseään-julkkikseksi-luulevat aivottomat idiootit. Nyky Hollywood leffat menee samaan kastiin turhien suomalaisten julkkisten kanssa. Yhtä turhia kaikki. Todella harvoin juttelen kellekkään ihmiselle, tuntuu et koirat on ainoita ketkä mua todella rakastaa. Ja mulla kun ei ole varaa koiraan hyvä kun saan ruokaa naamariin joka päivä.