Kun tarvitsee tukea syyllistämisen sijaan niin miten suhtautua asiaan? Ja kun se tulee vielä omilta vanhemmilta!! Olen jo aikuinen ja mulla on oma perhe, josta saan paljon voimia ja tukea. Silti harmittaa niin paljon se kun vanhemmat ei ymmärrä, koska ei ole itse kokenut.. Oltiin ennen tiiviisti yhteydessä ja nyt ei kiinnosta tapaaminen enään..
Vanhempien syyllistäminen
Maija78
5223
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voi että mun pää on tyhjä.. Kyse siis maennuksesta ja totaalista loppuun palamisesta..
Sinulla on ongelmana vaativat ja akarat vanhemmat. Jos kokee ettei he ymmärrä niin, on kai sitten parempi etsiä tukea muualta. On ihmisä, vanhempiakin jotka eivät vain kertakaikkisesti ymmärrä. Eivät ymmärrä jälkikasvunsa ongelmia.
Keero sitten kun jaksat niin tarkemmin tilanteestasi niin yritän vanhempana ja elämää kokeneena jakaa murhettasi. En ole ammattilainen, mutta paljon kantapään kautta oppinut ja kokenut.
Mulla vähän vastaava tilanne. Oon 30-v. Taustalla vanhempien avioero kun olin 9-v ja seksuaalista hyväksikäyttöä isoisän toimesta kun olin n. 9-12-v. Oon oireillut psyykkisesti niin kauan kuin muistan. Nyt vihdoin olen "oikeassa" kelan tukemassa terapiassa, juuri alkoi kolmas vuosi.
Oon tuntenut syyllisyyttä koko ikäni siitä, että en kerro vanhemmilleni asioistani. Osittain ehkä johtuen avioeron tilanteesta, kun halusin säästää heitä, olivat muutenkin stressaantuneita. Aika vähän toisaalta ne on kysellytkään. Eikä mulle ja mun siskolle mitään ulkopuolistakaan apua silloin etsitty.
Terapian aikana oon vähän avannut tuntemuksiani vanhemmilleni. Noin kuukausi sitten lähetin heille molemmille terapeutin ja psykiatrin lausunnot, koska halusin olla rehellinen ja ehkä saada jotain henkistä tukea sieltä suunnalta. Lopputulos oli huono. Äiti soitti, kun oli saanut postin. Heti jos keskustelu menee sellaiseksi, että se koskee äitiä, niin äiti hyökkää. Siitä paistaa syyllisyys läpi, vaikka en sitä yritä esiin kaivaa. Äiti sanoi että mun kokemukset on vääriä eikä vanhoja juttuja muutenkaan kannata enää miettiä. Kun se soitti viikon päästä uudelleen niin ei sanallakaan viitannut edelliseen puheluun, vaan puhui ihan ympäripyöreitä, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isä soitti noin 3 viikkoa postin saamisen jälkeen, ja puhui lähinnä säästä ja revontulista. Siskon kanssa puhuttiin että kaikilla ei vain ole kapasiteettia puhua hankalia asioista.
Ottaa aika koville. Ne ei ole kiinnostuneita mun arjesta ja haluaa vain kuulla kivoja juttuja. Mulla ei ole vielä omaa perhettä, ja tuntuu ettei ole oikein mitään perhettä. Onneksi ympärillä on muita rakkaita ihmisiä, jotka tarvittaessa antaa korjaavia kokemuksia. Vanhempien suunnalta tukea en saa. Tulee ihan häiriintynyt olo siitä, että ne käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta mun kokema syyllisyys on poissa. Kyse ei selvästi ole siitä, että "mä en kerro asioistani", niin kuin äiti kauniisti sanoi jo kun olin 15v. Puuh. Ei ole helppoa, kun vanhemmat ajattelee aina olevansa enemmän oikeassa...
Voi että, sulla on ollut kyllä tosi rankkoja kokemuksia:(! Meillä ei koskaan puhuttu asioista eikä hirveesti ollut hellyyttä. Ennemminkin niin että isä oli aina töissä siis ihan aina ja äiti oli aina pahalla tuulella. Kun kerroin että hakeudun terapiaan että saan käydä kaikki asiat läpi lapsuudesta lähtien niin vastaus oli "no mikä sulla nyt voi olla".. Kun aluksi kerroin masennuksestani niin vastaus oli " voi että, mikä sulla nyt voi olla". Mun vanhemmilla on ihan sama, että vanhoista jutuista ei puhuta ja vaikeista asioista ollaan vaan hiljaa. Mä olen koko aikuis ikäni käyttänyt heiltä opittuja malleja ja sillä sain mun avioliiton totaalista kriisiin. Onneksi heräsin ja hain itselleni apua. Mulla alkoi masennus nostaa päätään vasta viime syksynä. Henkisesti ihan loppu olen kuitenkin ollut kauemmin jo. Onneksi mulla on aviomieheni joka jaksaa tukea mun läpi tämän helvetin ja tietysti lapset, sekä yksi aivan korvaamaton ystävä! Tsemppiä sinulle, kai se aurinko paistaa vielä meillekin:)
Kun ollaan jo aikuisa niin onko sitten mitään pakkoa tai tarvetta kertoa vanhemmille jos tietää, että he ovat asioille sokeita ja eivät halua lähteä selvittelmään sukupolvelta toiselle perintönä kulkevia ongelmia. Eikö riitä, että pyytää ja antaa itse anteeksi heille ja tyytyy siihen että he saavat elää omaa elämäänsä. Muutokseen ja asioiden selvittelemiseen pitää olla oma halu. Kun on lähellä ammattilainen terapeutti ja muita luotettavia henkilöitä niin selvittelee asioita ja omaa rikkinäisyyttään heidän kanssaan.
Olis hyvä saada tukea omilta vanhemmilta aikuisenakin, muttta minkäs sille mahataa jos he eivät ole siihen kypsiä ja halukkaita. Sinä nuorempana et ole vielä niin piintyneen urautunut elämmisen malliisi, mutta vanhempasi ovat. Heidän itsensä pitäisi vapaaehtoisesti tunnistaa muutoksen tarve ja haluta apua.