Minua ympäröi pähkinän kuori, joka pakottaa olemaan hiljaa.

Pelkään, että olen liian hiljainen ja ujo ja se tuntuu jopa häiritsevän muita. Läheisien tuttujen kanssa juttu luistaa ja kuka tahansa josta tulee kaverini, saa yllättyä siitä kuinka äänekäs osaan olla, mutta kun henkilö on vieras muutun aivan eri henkilöksi. Toisaalta pystyn puhumaan rennosti minua paljon vanhemmille tai rajusti nuoremmille, mutta kun eteen tulee jokin ikäiseni, tunnen heti että olen paljon huonompi ja siksi muutun todella hiljaiseksi. Tässä tilassa jännitän joka sanaani. Kadun jokaista äänähdystäni, koska se kuulostaa mielestäni typerältä. Jos henkilö on kuitenkin jollain tapaa kehitysvammainen, erikoinen tai superystävällinen tai ylisosiaalinen tai yksin, ei tutustumisessa ole niin paljon ongelmia.

Oikeastaan olen muutaman vuoden aikana sosiaalistunut huimasti uuteen kouluun päästyäni, mutta satuin joutumaan outojen luokkaan täällä uudessa koulussa ja muut luulevat, että olen samaa maata. Olen aika normaali mielestäni. En mikään erikoinen persoonallisuus, mutta kun tulin, en ollut ollenkaan sosiaalinen (ala-asteen lopulla kaverini jätti minut usein yksin, koska joku toinen ei halunnut olla kanssani). Luokkalaiseni tuntuvat olevan ihan kivoja, mutta täysin eri planeetalta. En kehtaa olla heidän kanssaan. Eikä juttukaan edes luistaisi. Tämän takia hekään eivät pidä minua enää tuttavaa ihmeellisempänä.

Muut koulussa hengaavat yhdessä ja pitävät minua varmaankin epäihmisenä, kun puhun niin vähän ja olen vain yksin. Kaikki tämä johtuu siitä että olin alussa itsekkin aika outo ja hiljainen ja nyt kun sitä rohkeutta löytyy koulun ulkopuolella, se ei pääse esille koulussa. Ne henkilöt jotka näen koulussa joka päivä, jotka vain suurinpiirtein tiedän, en enää pysty tutustumaan heihin niinkuin ystävyyden alussa pitäisi. Olen vain niin paljon huonompi ja oudompi. Muutamien heistä kanssa olen vaihtanut pari sanaa, mutta vain jossain pakko jutuissa. Vaikka esimerkiksi ryhmätöissä.

Olen myös pari kertaa kuullut kun joku heistä on puhunut minusta. Siis jtn viitaten hiljaisuuteeni. Ihan ohimennen vain. Monet vanhemmat oppilaat ovat myös jääneet tuijottamaan minua. Ei tosin mitään pahaa ilkeilyä. Se tässä ärsyttääkin. Mitään kunnon kiusaamista, huutamista, ilmeilyä tai haukkumista en ole kokenut ja oppilaat ovat niin kilttejä olevinaan. Sekin, että he eivät tee mitään muuta kuin tuijottavat, koen sen jollain tapaa loukkauksena. Sen, että he luulevat, että olen vain jokin ihme nolife joka ei osaa puhua. Minullakin on tunteet! En voi kuitenkaan syyttää kaikkia. Osa heistä on kyllä tehnyt tuttavuutta, mutta oma ujouteni kai esti sen.

Kaiken lisäksi tämä ei ole ainoa ongelmani. Kouluni menee seiskan arvoisesti ja pelkään, etten pääse hyvään lukioon. Kuulen vain kuinka kaikki ne oppilaat juttelevat siitä kuinka heillä on jotain paineita, kun ei saa sitä 10 siihen kokeeseen vaan "vain" ysin. Ja heillä kaikilla on paljon kavereita. He ovat kauniitakin. Kaikki on niin täydellistä heissä. Minulla on vain ihan pari tai yksi kaveri. Minun kouluni menee huonosti. Vanhempani ovat eronneet ja muutimme pois asunnosta joka oli minulle hyvin rakas, jossa vietin suurimman osan lapsuudestani. Olen menettäny paljon kavereita. Jonkun muuton tai muutoksen takia. He olivat minulle hyvin tärkeitä. Nyt kuitenkin tuntuu, että en ollut heille ikinä muuta kuin jokin perus kaveri, jolle soittaa kun ei ollut muitakaan.

Ihan sama mitä teen. Olen kuoressa. Olen kuin kookospähkinä. Jotta sisältä saa kookosmaitoa, pähkinä pitää rikkoa. Kuoren sisältä avautuu ihan samanlainen ihminen kuin kuka tahansa muu. Mutta ongelma onkin se kuori. Se kuori, joka on kasvanut ympärilleni kaikkien vuosien jälkeen. Sitä on vaikea, lähes mahdotonta rikkoa.