Jään helposti kaiken ulkopuolelle, kun kavahdan ikäisiäni ihmisiä, jotka tekevät mitä ikinä lystäävät mistään/kenestäkään välittämättä. Välittävät vain itsestään ja niistä, jotka toimivat ja ajattelevat samoin kuin he. Ei millään mitään väliä, kunhan itsellään ja näillä samanhenkisillä on vain hauskaa.
Olen liian herkkä, syvällinen ja epäitsekäs siihen, että elämäni pyörisi vain sosiaalisen elämäni ympärillä. Toki haluan rakastavia, lämpimiä ihmisiä ympärilleni, mutta tuntuu, etten sellaisia löydä, ketään, joka vilpittömästi minusta välittäisi tai tosissaan minua mihinkään tarvitsisi, muita kuin perheeni. Ystävyydessä tarvitsen tunteen siitä, että näin kuuluu olla, eikä kaikki ole vain kiinni yhteydenpidostani ja viihdyttävyydestäni.
Itsenäistyminen ja irtaantuminen perheestä on hankalaa, kun yksinäisyys odottaa siinä omassa kämpässä. Pelkään, mitä minulle tapahtuu, minä kun niin tarvitsen vilpittömästi minua rakastavia ihmisiä ympärilleni, joiden kanssa voin olla mitä olen ja jotka eivät vaadi minulta mitään. Mutta sellaisia tuskin tulen koskaan löytämään perheeni ulkopuolelta. Joka ainoa ystäväni ja kaverini tähän asti on ollut pinnallinen ja itsekäs, en tiedä, miten muut jaksavat viettää aikaansa ihmisten kanssa, jotka eivät heistä oikeasti välitä paskaakaan, haluavat vain itselleen viihdettä ja mielihyvää. Sitähän kaikki ihmissuhteet, sukulaissuhteita lukuunottamatta, varmaan loppujen lopuksi ovatkin. Minä en siihen enää pysty.
Kaipaan vihdoin ihmistä, jolle ei merkitse vain se kuinka hyvin häntä viihdytän. Olen huono siinä. Ihmissuhteet ovat yhtä kiinnostavuus- ja viihdytyskilpailua.
Joten, kaltaiseni ihmisen kohtalo on viettää koko loppuelämä yksin? Tässä elämässä on suunnitteluvirhe.
Olen liian herkkä, syvällinen ja epäitsekäs siihen, että elämäni pyörisi vain sosiaalisen elämäni ympärillä. Toki haluan rakastavia, lämpimiä ihmisiä ympärilleni, mutta tuntuu, etten sellaisia löydä, ketään, joka vilpittömästi minusta välittäisi tai tosissaan minua mihinkään tarvitsisi, muita kuin perheeni. Ystävyydessä tarvitsen tunteen siitä, että näin kuuluu olla, eikä kaikki ole vain kiinni yhteydenpidostani ja viihdyttävyydestäni.
Itsenäistyminen ja irtaantuminen perheestä on hankalaa, kun yksinäisyys odottaa siinä omassa kämpässä. Pelkään, mitä minulle tapahtuu, minä kun niin tarvitsen vilpittömästi minua rakastavia ihmisiä ympärilleni, joiden kanssa voin olla mitä olen ja jotka eivät vaadi minulta mitään. Mutta sellaisia tuskin tulen koskaan löytämään perheeni ulkopuolelta. Joka ainoa ystäväni ja kaverini tähän asti on ollut pinnallinen ja itsekäs, en tiedä, miten muut jaksavat viettää aikaansa ihmisten kanssa, jotka eivät heistä oikeasti välitä paskaakaan, haluavat vain itselleen viihdettä ja mielihyvää. Sitähän kaikki ihmissuhteet, sukulaissuhteita lukuunottamatta, varmaan loppujen lopuksi ovatkin. Minä en siihen enää pysty.
Kaipaan vihdoin ihmistä, jolle ei merkitse vain se kuinka hyvin häntä viihdytän. Olen huono siinä. Ihmissuhteet ovat yhtä kiinnostavuus- ja viihdytyskilpailua.
Joten, kaltaiseni ihmisen kohtalo on viettää koko loppuelämä yksin? Tässä elämässä on suunnitteluvirhe.
Vastaukset 15
Vanhimmat
muitakin, mutta kokonaisuuteen verrattuna vähän. On vaikea tavoittaa samankaltaisia ihmisiä, sillä monet viihtyvät kotioloissa.......
En tiedä onko se sitten pahempi asia olla sisäänpäinkääntynyt luonne joka pärjäilee mainiosti yksinkin kuin äärimmäisen sosiaalinen joka ei voi olla hetkeäkään yksin - edes omien ajatustensa parissa. Nämä äärimmäisen sosiaaliset tyypit ovat valmiita tekemään ihan mitä vaan etteivät joutuisi olemaan yksin. He mielistelevät, lahjovat ja jopa tekevät rikoksia pysyäkseen mukana "piireissä". He ovat valmiita laiminlyömään terveelliset elämäntavat jos sillä saa seuraa. Päihteitä käytetään estottomasti. Näennäisen seurallinen elämäntapa on vain helposti rikkoutuva illuusio, kuori josta on pakko ryömiä ulos joskus jos haluaa säilyttää sekä fyysisen että psyykkisen terveytensä.
:)
no, onko sieltä omasta perheestä pakko lähteä? Elettiinhän ennenkin monta sukupolvea saman katon alla. :)
Eiköhän jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi itsenäistyä jossakin vaiheessa? Vai pitäisikö aikuisen viettää loppuikänsä äidin ja isin helmoissa ja elätettävänä? Itsenäistyminen kuuluu aikuiseksi kasvuun, ylipäänsä kasvuun ihmisenä, miten ihmeessä ihminen koskaan pärjää omillaan jos ei ole itsenäinen? ei mitenkään.
hei, sinä ap. Vaikutat ihanan ajattelevalta ja syvälliseltä tyypiltä. mielelläni tutustuisin. Missäpäin majailet ja minkä ikäinen olet?
Ajattelen täysin samoin kuin aloittaja. Ei ole muuten helppoa elää tällaisen pään kanssa.
samaa täälläki, on kaksi "hyvää" ystävää jotka eivät pidä yhteyttä. itse olen se aktiivinen puoli et aina kyselen kuulumisia ja et tavattaisko. olen tutustunnu uusiinkii ihmisiin mutta se jää vaa siihen. tuntuu et kaikki karttaa mua, vaikka en ymmärrä miksi. oon pirteä höpertäjä ja mukava. en polta tupakkaa enkä biletä joka viikonloppu. onkohan siinä vika...
moi, kertomuksesi kiinnostaa minua. Ota yhtetyttä jos haluat
[email protected]
Olet erityisen onnellisessa asemassa, sinulla on perhe jossa saat pyyteetöntä rakkautta. Paikka, turvasatama mihin palata kun elämä ympärillä kolhii.
Vaikka muutat omaan asuntoon niin ei sinulla ole mitään hätää, kuitenkin sinulla on rakastavia ihmisä ympärilläsi.
Tuo mitä sanoit noista kavereistasi, on totta. Hyvin harva ystävyys, rakkaus tai kaverisuhde on pyyteetöntä, kyllä niissä on melkein aina se oma etu tusijalla.
Useimmille se riittääkin salkkarimalliin mutta ei kaikille.
Kaltaisiasi herkkiä, ajattelevia ihmisiä on paljon mutta he ovat selvänä vähemmistönä sosiaalisopulien joukossa ja kärsivät tilanteesta.
Olen itsekin miettinyt että kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan kun voisi vain olla pinnallinen, samanlainen idiootti kuin suurin osa massasta. Ja kuinka hyvin asiat olisivatkaan kun voisi sillä tavalla olla vielä onnellinen, sitähän olisi taivaassa.
Mutta kun ei voi niin silloin ei voi, liian hapokasta.
Muistan sinua rukouksin: En tiedä uskotko Jumalaan, mutta minä uskon ja tiedän, että Hän kuulee, näkee ja sinutkin. Pyydän sinulle Taivaalliselta Isältä ystäviä, rakkautta ja lämpöä!
eipä mullakaan ole ollut kaveria koko elämän aikana ja ikää on pian 40. Olispa ollut mukava harrastaa jotain urheilulajeja, vaikka pallopelejä tai jotain...
vieläkin toisinaan haluais lähteä johonkin...mutta eihän tästä tuu enää mitään.
AP:lle. Ainoa ehdoton rakkaus elämässä on vanhempien rakkaus lapseensa. Ja kaikki lapsetkaan sitä eivät saa kokea.
Hiukan ihmettelen, millä oikeudella ikään kuin edellytät muilta ihmisiltä sinun ehdotonta rakastamistasi? Ihmissuhteet, ja aivan erityisesti se parisuhde, tulee ansaita. Ansaita sillä hyvällä käytöksllä, toisen huomioonottamisella. Kirjoitat, että muut ihmiset ovat itsekkäitä ja itsekeskeisiä. Kuitenkaan et pittaa muiden ihmisten viihtyvyydestä, siitä onko heillä kiva olla seurassasi. Et myöskään käytöstäsi aio muuttaa ja sinusta heidän tulisi hyväksyä sinut sellaisena kuin olet.
Minusta tuo on todella itsekeskeistä ajattelua. On myös aika vaikeata uskoa, että kaikki elämäsi aikana kohdallesi osuneet ihmiset ovat olleet pinnallisia ja huonoja ja sinä, "epäitsekyyttäsi", olet jäänt yksin. Ihmissuhde on tasapainossa, kun saa ja antaa yhtä paljon. Haluat vilpitöntä rakkautta ja ihmisiä ympärillesi poistamaan yksinäisyytesi. Mitä annat takaisin?
Kiitos, hyvä kysymys..
Täytyy myöntää, että melko passiivisesti nykyään odotan muiden huomiota, välittämistä ja rakkautta minua kohtaan. Itse olen kyllä aikoinaan huomioinut ja välittänyt ihmisistä paljonkin, paljon enemmän kuin mitä sain takaisin. Olin aina se, joka latasi ja lähetti kaikki kavereiden toivomat kappaleet heille. Olin ainoa, jolla oli siihen aikaa, joka jaksoi nähdä vaivaa. He tiesivät, etten koskaan kieltäytyisi. Enpä suurimmalta osalta heistä koskaan mitään muuta huomiota saanutkaan, en ollut tarpeeksi viihdyttävä ja hyvää seuraa, vaikka kaikkeni kyllä yritin.
Olin kai liian kiltti, ystävällinen ja epäitsekäs. Ja sellaisia vain käytetään hyväksi. Olen huomannut, että monesti ilkeät ja itsekkäätkin ihmiset saavat paremmin kavereita kuin minun kaltaiset.
Mutta niin. Luultavasti se, ettei minulla koskaan ole ystäviä hirveästi ollut, on tehnyt minut niin kiltiksi ja epäitsekkääksi, että ihmiset joilla ystäviä riittää, tuntuvat itsekkäiltä. En tiedä, millainen itse olisin, jos omistaisin paljon ystäviä, luultavasti samanlainen...
No teillä ei ole kuiten ristinä näitä sinnikkäitä kyttääjiä, jos jotain tänne kirjoittelet ni
kohta joku taliaivo nimimerkin takaa alkaa p*skoa ja mustamaalata sekä sontia kaikin tavoin. Mulla tota p*skaa on ollu jo 30v. Mutta ei väisty tämä Einari, ei.
Ei edes masentuneena. Tosin toivois että nää p*skojat olis itte joskus vähänkään
samankaltaisessa tilanteessa. Suht. koht. normaaleilta ihmisiltä pyydän anteeksi
kielenkäyttöäni, taliaivoilta en. Ulkopuoliseksi jääneille ihmisille tämä elämä vaikeaa
on, ilman sonnankylväjiäkin.