Sain muutama kuukausi sitten diagnoosit vaikeaan masennukseen ja yleiseen ahdistuneisuushäiriöön. Masennus on ollut minulla hyvinkin pitkäkestoista, pahentunut koko ajan vähintään viiden vuoden ajan. Lääkkeitä en halunnut, mutta terapian aloitin enkä tunne saavani vielä ainakaan siitä mitään apua.
Hoitavalle lääkärille en kertonut sitä pikku asiaa, että vaikka masennus on kovin rankkaa ja tosissaan hallitsevana tunteena, minulla on myös hyviä päiviä. Tai paremminkin tällä hetkellä hyviä tunteja. Nautin silloin todella energiapiikistä ja jaksan tehdä vaikka mitä sellaista mihin ei muuten voimat riittäisi. Saatan esim. innostua siivoamaan samalla kun laulan ja tanssin, tai keksin ulkomaanmatkan jonne on vaan pakko päästä. Taikka alan kirjoittamaan kirjaa, joskus olen alkanut kehitellä uskonlahkoa tai jotain uutta yhteiskuntajärjestelmää... Voiko terve ihminen kuvitella olevansa jokin ihmiskunnan pelastava avaintekijä?
Sillon kuin on tuollainen energiapiikki, olen kyllä energinen ja hyvin iloinen, mutta jotenkin ilo ei tunnu keveältä vaan samalla lievästi ahdistavalta. Kuin ahdistuksen ennakkotunteelta. Ei ollenkaan normaalilta nyt ajateltuna vaan ennemmin kaaottiselta. Luojan kiitos olen onneksi useimmiten kotona kun saan jonkun loistavan idean, tai ainakin pidättelen kunnes pääsen oman koneen ääreen. Mutta eilen havahduin tajuamaan, että se yltiösosiaalinen käytös mitä esim. tällä viikolla olen viljellyt arkisin, ei ole ollenkaan sitä millaiseksi itseni tunnen. Olen mielestäni hyvin estynyt ja varovainen ihminen, mutta viime viikolla puhuttelin hyvin estottomasti ihmisiä joiden nimiä en edes tiennyt, puhumattakaan miten käyttäydyin yksipuolisen rakkauteni kohteen kanssa. Nyt hävettää.
Itseasiassa muistan tuollaisia aikajaksoja olleen jo ennen masennusta, aikoja jolloin en vaan saanut harkittua asioita kahteen kertaan vaan kirjoittelin nettiin ja puhuin ihmisille asioita joita vieläkin häpeän. Mutta suljin sen aina vain päättäväisesti jonnekkin huomion valokeilan toiselle puolelle, en halunnut ajatella itseäni sellaisena. Pelkään vieläkin olevani luonteeltani ylpeä ja häpeilen aikoja jolloin en vain saa suodatettua tekemisiäni.
Tänään tuntuu, että näen kaiken melko selvästi mutta se tekee kaiken kaaottiseksi. En oikein tiedä varmasti kuka olen tai mihin mielentilaan minun pitäisi pyrkiä että se olisi tasapainoinen. Aika pitkään on mennyt niin, että olen vain keskellä masennuksen synkkyyttä saanut idean jota olen alkanut kehittämään ja saanut siitä tämmöisen "energiapiikin" joka on kestänyt puolesta vuorokaudesta viikkoon. Kuitenkin se on päättynyt niin, että ensin energia loppuu kuin seinään ja työ jää kesken. Sitten tulee kauhea ahdistus ja sen jälkeen mikä tahansa pieni ärsyke riittää masentamaan uudestaan. Ja sitten on epävarma olo siitä, oliko iloinen olo totta vai onko se masennus totta. Aina olen pyrkinyt pitämään siitä hyvästä olosta kiinni (ikinä siinä onnistumatta), mutta nyt en ole varma onko sekään totta.
Sillä ei varmaan tässä vaiheessa ole merkitystä, mutta joskus minulla on myös aika psykoottisia ajatuksia. Esim. tulee tunne, että minua katsovan koiran sisällä on joku ihminen joka vakoilee minua. Tai näitä ajatuksia siitä, että joku ihminen voisi bussissa lukea ajatuksiani jos en pidä varaani. Mutta nämä ei ole koko aikaa mielessä vaan tuntuvat liittyvän sellaiseen outoon vaiheeseen jossa ei varsinaisesti ainakaan masenna. Ennemmin sellainen tunteeton olo tai jos joltain tuntuu niin "keveän ahdistavalta".
Pitkä sepostus, mutta pakko oli purkaa ajatuksia kun ei saa kontaktia hoitavaan tahoon näin viikonloppuna. Pitäisikö diagnoosia ehkä harkita uudestaan? Onko bipon mahdollisuus olemassa vai voiko masennuksessakin olla "energisiä hetkiä"? Olisiko järkevää testata mahdollisesti masennuslääkkeillä, eikö ne voisi johtaa maniaan jos kyseessä olisi kaksisuuntainen? Sehän tekisi selvän eron masennukseen.
Kuitenkin terapeutti ja lääkäri pitävät tilannettani hyvänä, koska toimintakykyni on ok. Mielestäni pärjäämiseni johtuu lahjakkuudesta: minun ei tarvitse kuin olla paikalla niin suoriudun hyvin. Vaikka paikallaolokin on nykyään siinä ja siinä. Sosiaalisessa elämässä olen vähän heikoilla ja ihmiskontakteja ei juuri vapaa-ajalla ole. En tiedä johtuuko illuusio pärjäämisestäni siitä, että olen vaan sulkenut joitakin osia itsestäni täysin ulkopuolelle enkä siksi maininnut asioista mitään lääkärille. Juurikin nuihin harkitsemattomiin tempauksiin viitaten. Olen vaan hävennyt itseäni ja pyrkinyt hakemaan apua vaan osaan ongelmista.
Ja nyt pelkään, että tämäkin kirjoitus osoittautuu harkitsemattomaksi sitten joskus aikanaan. Mistä tiedän milloin olen järjissäni ja oma itseni? Tavallaan havahdun koko ajan eri olotilaan ja pidän edellistä harhana vain huomatakseni että ehkä tämänhetkinenkin on sitä. Apua?
Hoitavalle lääkärille en kertonut sitä pikku asiaa, että vaikka masennus on kovin rankkaa ja tosissaan hallitsevana tunteena, minulla on myös hyviä päiviä. Tai paremminkin tällä hetkellä hyviä tunteja. Nautin silloin todella energiapiikistä ja jaksan tehdä vaikka mitä sellaista mihin ei muuten voimat riittäisi. Saatan esim. innostua siivoamaan samalla kun laulan ja tanssin, tai keksin ulkomaanmatkan jonne on vaan pakko päästä. Taikka alan kirjoittamaan kirjaa, joskus olen alkanut kehitellä uskonlahkoa tai jotain uutta yhteiskuntajärjestelmää... Voiko terve ihminen kuvitella olevansa jokin ihmiskunnan pelastava avaintekijä?
Sillon kuin on tuollainen energiapiikki, olen kyllä energinen ja hyvin iloinen, mutta jotenkin ilo ei tunnu keveältä vaan samalla lievästi ahdistavalta. Kuin ahdistuksen ennakkotunteelta. Ei ollenkaan normaalilta nyt ajateltuna vaan ennemmin kaaottiselta. Luojan kiitos olen onneksi useimmiten kotona kun saan jonkun loistavan idean, tai ainakin pidättelen kunnes pääsen oman koneen ääreen. Mutta eilen havahduin tajuamaan, että se yltiösosiaalinen käytös mitä esim. tällä viikolla olen viljellyt arkisin, ei ole ollenkaan sitä millaiseksi itseni tunnen. Olen mielestäni hyvin estynyt ja varovainen ihminen, mutta viime viikolla puhuttelin hyvin estottomasti ihmisiä joiden nimiä en edes tiennyt, puhumattakaan miten käyttäydyin yksipuolisen rakkauteni kohteen kanssa. Nyt hävettää.
Itseasiassa muistan tuollaisia aikajaksoja olleen jo ennen masennusta, aikoja jolloin en vaan saanut harkittua asioita kahteen kertaan vaan kirjoittelin nettiin ja puhuin ihmisille asioita joita vieläkin häpeän. Mutta suljin sen aina vain päättäväisesti jonnekkin huomion valokeilan toiselle puolelle, en halunnut ajatella itseäni sellaisena. Pelkään vieläkin olevani luonteeltani ylpeä ja häpeilen aikoja jolloin en vain saa suodatettua tekemisiäni.
Tänään tuntuu, että näen kaiken melko selvästi mutta se tekee kaiken kaaottiseksi. En oikein tiedä varmasti kuka olen tai mihin mielentilaan minun pitäisi pyrkiä että se olisi tasapainoinen. Aika pitkään on mennyt niin, että olen vain keskellä masennuksen synkkyyttä saanut idean jota olen alkanut kehittämään ja saanut siitä tämmöisen "energiapiikin" joka on kestänyt puolesta vuorokaudesta viikkoon. Kuitenkin se on päättynyt niin, että ensin energia loppuu kuin seinään ja työ jää kesken. Sitten tulee kauhea ahdistus ja sen jälkeen mikä tahansa pieni ärsyke riittää masentamaan uudestaan. Ja sitten on epävarma olo siitä, oliko iloinen olo totta vai onko se masennus totta. Aina olen pyrkinyt pitämään siitä hyvästä olosta kiinni (ikinä siinä onnistumatta), mutta nyt en ole varma onko sekään totta.
Sillä ei varmaan tässä vaiheessa ole merkitystä, mutta joskus minulla on myös aika psykoottisia ajatuksia. Esim. tulee tunne, että minua katsovan koiran sisällä on joku ihminen joka vakoilee minua. Tai näitä ajatuksia siitä, että joku ihminen voisi bussissa lukea ajatuksiani jos en pidä varaani. Mutta nämä ei ole koko aikaa mielessä vaan tuntuvat liittyvän sellaiseen outoon vaiheeseen jossa ei varsinaisesti ainakaan masenna. Ennemmin sellainen tunteeton olo tai jos joltain tuntuu niin "keveän ahdistavalta".
Pitkä sepostus, mutta pakko oli purkaa ajatuksia kun ei saa kontaktia hoitavaan tahoon näin viikonloppuna. Pitäisikö diagnoosia ehkä harkita uudestaan? Onko bipon mahdollisuus olemassa vai voiko masennuksessakin olla "energisiä hetkiä"? Olisiko järkevää testata mahdollisesti masennuslääkkeillä, eikö ne voisi johtaa maniaan jos kyseessä olisi kaksisuuntainen? Sehän tekisi selvän eron masennukseen.
Kuitenkin terapeutti ja lääkäri pitävät tilannettani hyvänä, koska toimintakykyni on ok. Mielestäni pärjäämiseni johtuu lahjakkuudesta: minun ei tarvitse kuin olla paikalla niin suoriudun hyvin. Vaikka paikallaolokin on nykyään siinä ja siinä. Sosiaalisessa elämässä olen vähän heikoilla ja ihmiskontakteja ei juuri vapaa-ajalla ole. En tiedä johtuuko illuusio pärjäämisestäni siitä, että olen vaan sulkenut joitakin osia itsestäni täysin ulkopuolelle enkä siksi maininnut asioista mitään lääkärille. Juurikin nuihin harkitsemattomiin tempauksiin viitaten. Olen vaan hävennyt itseäni ja pyrkinyt hakemaan apua vaan osaan ongelmista.
Ja nyt pelkään, että tämäkin kirjoitus osoittautuu harkitsemattomaksi sitten joskus aikanaan. Mistä tiedän milloin olen järjissäni ja oma itseni? Tavallaan havahdun koko ajan eri olotilaan ja pidän edellistä harhana vain huomatakseni että ehkä tämänhetkinenkin on sitä. Apua?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaa kyllä tutulta, mutta yleensä nuo hypomaaniset vaiheet kestävät ainakin se parisen viikkoa. Entäs epävakaa persoonallisuushäiriö? Siinä on samanlaisia oireita, kuin kaksisuuntaisuudessa. Tai mielialan aaltoiluhäiriö. Voihan se tietenkin kaksisuuntaistakin olla, mutta jotenkin vaikuttaa lyhyiltä jaksoilta. Mutta toisaalta tuo ylisosiaalisuus yms. voisi olla bipoa. Jotkut lääkärit ovat sitä mieltä, että hypomanioiden tai manioiden tulisi kestää ainakin sen pari viikkoa yhtäjaksoisesti. Mutta taas toisten lähteiden mukaan vähintään 4 päivää yhtäjaksoisesti. Ota niistä sitten selvää. Kannattaa puhua lääkärin kanssa, ja pitää mielialapäiväkirjaa. Siitä lääkärit näkevät hyvin mielialojen vaihtelut ja sinä itsekin.