Mieheni kanssa olemme "aina" eri aikaan kotona.
Työaikamme menee ristiin niin, että vaihdamme
oven suussa vuoroja, kumpi kaitsee lapset. Joten
yhteistä aikaa ei ole juurikaan ja jos on niin se
aika menee riitelyyn, mitä on tullut tehtyä ja
mitä jäänyt tekemättä.Usein kyllä on pitkiä
puhumattomuuden taukojakin, ettei riitaa pääse
syntymään. Kahden pojan (5v ja 8v) kanssa meinaa
mennä hermot niiden likapyykkejä keräillessä ja
kuunnellessa ainaista kähinää. Olisiko ketään
joka on samanlaisessa tilanteessa kuin minä.
Työaikamme menee ristiin niin, että vaihdamme
oven suussa vuoroja, kumpi kaitsee lapset. Joten
yhteistä aikaa ei ole juurikaan ja jos on niin se
aika menee riitelyyn, mitä on tullut tehtyä ja
mitä jäänyt tekemättä.Usein kyllä on pitkiä
puhumattomuuden taukojakin, ettei riitaa pääse
syntymään. Kahden pojan (5v ja 8v) kanssa meinaa
mennä hermot niiden likapyykkejä keräillessä ja
kuunnellessa ainaista kähinää. Olisiko ketään
joka on samanlaisessa tilanteessa kuin minä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Meillä oli mieheni kanssa sama tilanne ja lopulta
yhteiselo oli pelkkää riitaa ja sitten me
erosimme. Ei ollut koskaan yhteistä aikaa ja
kenties sitä olisi pitänyt tarmokkaammin
järjestää. Yrittäkää löytää sitä aikaa
toisillenne, eihän suhde voi muuten toimia. Jos
vanhemmilla on hyvä olla, heijatuu se lapsiinkin.
Oliko se oikea, hyvä ratkaisu teidän liitossa?
Olen pohtinut asioita monelta kantilta, enkä
pääse ajatusten kanssa mihinkään järjestykseen.
Kaikella on puolensa...
Yritän ajatella, että jos jaksan vielä muutaman
vuoden, ehkä asiat muuttuvat muuksi, lapset
kasvavat ja silleen... jospa se puolisoksin
sitten huomaisi, ettei tällainen voi jatkua.
Kiitos mielipiteestäsi!
Ehken sittenkään ole niin yksin, onhan teitä
muitakin.
Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että meidän ero
oli ainut oikea ratkaisu. Olemme keskustelleet
paljon suhteemme ongelmista eron jälkeen ja
tavallaan erilleenmuutto lähensi meitä. Nyt otamme
myös toisen tunteet huomioon ja olemme lasten
takia järjestelleet yhteistä toimintaa koko
perheelle. Kummallakaan ei ole "uutta kaveria",
mikä tietenkin muuttaisi tilannetta. Suotta vaan
odottelet parempi aikoja, tee jokin ratkaisu.
Kyllä oli kirjoitus kuin omasta suustani. Meillä
on 3 lasta. Mies käy päivät töissä ja illat
opiskelee. Olen tällä hetkellä työttömänä ja siis
kuopuksemme kanssa päivät kotona. Näin on
jatkunut jo vuosia jo paljon ennen kuin mieheni
edes opiskeli. Itse ei kotitöihin osallistu.
Vasta kun asiasta huomauttaa. Ja kun tarpeeksi
monta vuotta saat mainita joka asiasta et lopulta
edes jaksa. Tällä hetkellä tilanne on minun
kohdallani se, että kun pääsen töihin lähden
kotoa lopullisesti pois. Nyt on minun vuoroni, ei
lasten ei miehen vaan minun! Jo saa loppua
piikana olo. Seksiäkään ei ole ollut kuukausiin
ja vuosien mittaan se on laantumaan päin jo
ollutkin. En enää edes halua että minua
lähestytään, sillä tunteeni ovat kaikki miestäni
kohtaan kuolleet jo jokunen vuosi sitten. Olenhan
minä yrittänyt vihjaista vakavissani vuosien
saatossa yhteisestä illasta vaikkapa kerran
kuussa. Asia on noteerattu hymähdyksellä. Nyt
sitten vähän aikaa sitten mies yritti ehdottaa
minulle samaa. Meinasin kuolla nauruun. Luuleeko
hän että se nyt yhtäkkiä toimisikin, kun hän sitä
itse ehdottaa? Kotona oleminen ahdistaa minua
tosissaan. Kun reissusta palaan ja ajelen kotia
kohti alkaa pala nousta kurkkuun. Ei ole minulle
mitään syytä palata kotiin, jos ei nyt sitten
lapsia lasketa. Olen jo henkisesti irrottautunut
yhteisestä kodistamme, nämä seinät eivät ole
minulle koti. Nyt vain työpaikan saaminen on
ainoa tavoitteeni ja sitten alan rakentaa omaa
elämää.
VOI
VITTU
MIKÄ
AKKA ! !
Sano tuo miehellesi, äläkä täällä joikaa!!
toi maija! Eiks tää palsta ole just sen takia
että jos potuttaa niin voi sen kertoo muillekkin.
Ei oo varmaan maijallakaan aina pullat hyvin
uunissa! Mies vaihtoon jos se vituttaa, niin
siitä pääsee ja homma rupee skulaan taas.
Minäkin olen halunnut ja yrittänyt yhteisiä
illanviettoja järjestää, lapsenvahdit ja kaikki...
Juuri silloin miestäni ei ole kiinnostanut tai ei
ole jaksanut.
Emme ole kumpikaan kapakkaihmisiä, mutta
elokuvissa tai pizzalla voisi joskus käydä, tai
sitten olla vaan kotona kaksin, lapset jossain
muualla. Voihan se olla, että siitäkin syntyisi
perheriita, mutta eipähän olisi ainakaan lapset
aina kuuntelemassa ja kyllä kunnon riitelykin
puhdistaa ilmapiiriä, mutta jos se jää päälle se
kuluttaa kyllä ihmistä perhanasti.
Tuttavaperheetkin ovat pikkuhiljaa kaikonneet;
ovat pyytäneet monta kertaa kylään tai tulisivat
itse, mutta kun mies on yleensä illat töissä se
ei onnistu, joten luovuttavat hekin sitten.
Minulla on onneksi kuitenkin työpaikka jossa saan
ajatukset irti kodista, toisin kuin sinulla.
Yritän jaksella, ja voihan se olla että teilläkin
tahti muuttuu jos saat töitä, työnjako muuttuisi
kotona. Ehkä se on vaan toiveajattelua, mutta
ilman toiveita ja unelmia en jaksaisi päivääkään.
Yritä sinäkin ajatella, että lapset kasvaa ja
sitten sinullakin on aikaa itselle, (jos vielä
sitten osaat käyttää sitä ja nauttia siitä, ettei
vaan tunnu että olisit tarpeeton ja vailla
ystäviä).
Näin oli mullakin aikoinaan mutta minä nautin
lasteni kanssa.Mies oli viikot muualla
töissä,minä hoidin koko huusollin.Voin hyvin
siksi kun minulle käsityöt antoi puhtia,tein
melkein kaikki lastenkin vaatteet itse.Mies oli
sellainen jörrykkä,ei se koskaan auttanut
lasten,eikä muunkaan hoidossa,luuli vain että
mulla on ollut vieraita miehiä,aatelkaapa kolmen
pienen lapsen kanssa aina vain kotona,kaupassakin
käytiin vain viikonloppuisin.Onneksi lapset pysyi
terveinä ettei tarvinnut lääkärissä juosta.
Ero se sitten tuli kun lapset lähtivät pois kotoa.
Olen onnellinen tänään aikuisen ihmisen seurassa.
tuli mieleen tuosta jutustasi, että oletko
yrittänyt keskustella asiasta miehesi kanssa?
Puhumattomuus vie suhteen kuin suhteen karille.
Puhukaa ja yrittäkää sovittaa jotenkin
aikataulunne yhteen edes muutamana päivänä
viikossa. Ehkä töitä voisi vähentää hieman tai
järjestystä muuten muuttaa??
Kyllä ratkaisut yleensä löytää, jos niin haluaa.
Jos mikään ei onnistu puhumisen jälkeenkään tai
muuten ei enää palikat loksahda paikalleen niin
ehkä sitten on parempi harkita eroa tms.
Lapset mummulaan hoitoon ja asiat selviksi.
Tsemppiä sulle, älä luovuta vielä jos rakastat
vielä miestäsi!!
Hei yksinäinen!
Myös minulla on kaksi poikaa (9 ja 5-vuotiaat) ja
mies oli aiemmin aina töissä. Hänellä oli kova
tarve tienata paljon.
Kun lapsemme syntyivät, niin jo
synnytyslaitokselta mieheni meni töihin eikä
puhettakaan, että olisi pitänyt isyyslomia.
Vietin siis minäkin aina kaikki illat ja
viikonloput yksin lasten kanssa. Tuttavaperheet
kaikkosivat ja juuri keneenkään ei pidetty
yhteyttä perheenä. Onneksi pidin kuitenkin omista
ystävyyssuhteistani huolen tuolloinkin. Vein
joskus lapsia mummolaan hoitoon ja menin leffaan
tai ystävieni kanssa ravintolaan ja pidin
hauskaa. Tuona aikana emme juurikaan mieheni
kanssa keskustelleet muista kuin pakollisista
asioista. Seksi jäi hyvin vähiin, vaikken sitä
silloin niin kovasti kaivannutkaan kun olin aina
niin väsynyt.
N. 1.5 vuotta sitten sanoin miehelleni , että
haluan hänestä eron. Olin lopen kyllästynyt
olemaan piikana kotona. Mieheni ei ollenkaan
ymmärtänyt mistä kenkä puristaa, hänen mielestään
meillä meni vallan loistavasti kun
pankkitililläkin oli rahaa. En kuitenkaan
luovuttanut suhteessa ja sain vihdoin miehenikin
ymmärtämään perheen ja yhteisen ajan merkityksen
ja rahan merkityksettömyyden. Tällä hetkellä
elämme hyvässä suhteessa, lapset nauttivat kun
isä on enemmän kotona, minä saan kaipaamaani
hellyyttä ja apua kotitöissä. Kutsumme joskus
ystäviämme kyläilemään. Käymme yhdessä ulkona ja
juttelemme viikonloppuisin yömyöhään kaikista
asioista. Sexikin maistuu. Rahaa meillä ei
liiemmin ole, mutta yhteistä aikaa sitäkin
enemmän.
Jos miestäsi vielä rakastat, älä luovuta, vaan
yritä saada miehesi ymmärtämään asioiden oikea
merkitys ja mieti mitä itse voisit tehdä toisin.
Perhe on perusta jolle kannattaa panostaa todella
paljon. Mutta muista, että myös sinä itse olet
olemassa, huomioi omatkin tarpeesi, joskus vaikka
muiden tarpeiden kustannuksella. Väsynyt ja
tyytymätön äiti ei ole lapsille paras esimerkki
ja siksi nautinkin kun vanhempi poikani sanoi
minulle n. vuosi sitten ihmeissään: äiti, sinä
naurat!
Zemppiä!