Lueskelin hieman kirjoituksia rakkaudesta ja inspiroiduin kirjoittamaan omia näkemyksiäni rakkaudesta. Laittakaa muutkin ihmiset viestiketjuun tarinaa rakkaudesta ja sen kokemisesta.
Kasvoin rakkaudettomassa perheessä. En edes tänä päivänäkään ymmärrä, miksi vanhempani menivät yhteen. Sitkeästi he olivat yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes erosivat. Näin jälkikäteen ajateltuna minulle jäi hieman vääristynyt kuva parisuhteesta ja rakastamisesta. Isäni kohteli äitiäni todella huonosti ja äiti yritti parhaansa mukaan rakastaa isää. Äiti on sanonut minulle, että hän ei enää hanki uutta miestä isäni jälkeen.
Pitkään hakkasin päätä seinääni, kun mietin miksei suhteeni onnistuneet. Tajusin, että ihastusta lukuunottamatta en pystynyt tuomaan suhteeseen muuta. Olin kylmä nainen. Sitten tapasin miehen, joka muutti kaiken. Mies jaksoi vilpittömästi uskoa minuun kaikessa. Uskalsi suuttua minulle, nauraa jne. Hän oli läsnä tunnetasolla. Hän ei jostain syystä suojannut tunteitaan niin kuin aiemmin tapaamani miehet. Rakkauteen kuuluu kaikki tunteet ja aidossa rakkaudessa luottaa toiseen niin, että uskaltaa näyttää tunteensa. En silloin kyennyt antamaan miehelle vastarakkautta ja kun olin valmis, mies oli jo mennyt. Satutin häntä tunteettomuudellani liian monta kertaa. Ehkä olisin uskaltanut näyttää tunteeni, jos olisin tosissani rakastanut miestä. Olin miehelle liian kiltti ja huomaavainen. Olin täydellinen kumppani rationaalisesti, mutta kuka haluaa rationaalista rakkautta?
Oikeastaan suren miehen puolesta, mutta hänen viimeisiä sanojaan oli, että hän ei kadu päiväkään, että oli tavannut minut. Hän ilmaisi rakkautensa minulle oikeastaan aika suoraan, mutta en osannut sitä ottaa vastaan, koska en itse tuntenut niin. Olen loppujen lopuksi aina ollut hyvin rehellinen itselleni ja tiesin, että omaan tunnesuojatumiseeni oli jokin syy.
Pitkään surin sitä tosiasiaa, että olin joutunut yksisuuntaisen rakkauden kohteeksi, kunnes itselleni kävi niin. En oikeastaan tiedä miehen tunteista eikä ne oikeastaan "kiinnosta" minua, koska realiteetit ovat sellaiset, ettei meistä tule pariskuntaa (Hän on naimisissa). Rakastan häntä kuitenkin etäältä ja nautin niistä keskusteluista, joita saan hänen kanssaan käydä.
Minun mielestäni aito rakkaus on sitä, että haluaa toiselle vain hyvää. On valmis päästämään toisesta irti. Rakkaus ei ole minulle epätoivoista, vaan kaunista ja ikuista. Jos olen surullinen, mietin tätä miestä ja sitä tunnetta, jonka mies saa minulle aikaan. Se riittää minulle. Kyky rakastaa toista on hyvin voimistava tunne ja antaa syyn elää.
Miten rakkauden kohtaaminen muutti minua? Ainakin merkittävintä oli, että hyväksyin itseni. Vieraiden ihmisten puheet eivät enää loukanneet minua samalla tavalla. Ennen olin mukava kaikille ja otin ilkeydet suojaamatta päin kasvojani. Tuntui, että olisin hakenut rakkautta jokaisesta vastaantulevasta ihmisestä. Nyt minulle riittää vain, että olen huomaavainen vain heitä kohtaan, joista välitän ja heitä kohtaan, jotka ovat myös minulle kohteliaita. Toisen tunnollisuutta ja huomavaisuutta ei saa käyttää hyväkseen. Olin myös esineriippuvainen. Siivosin jatkuvasti enkä voinut sietää sotkua. Tuntui, että kärsin rakkauden puutteesta ja purkasin sen kaikkeen turhaan tekemiseen. Olin myös työnarkomaani. Halusin paeta elämääni työn äärelle, jotta en pääsisi miettimään kuinka tyhjää elämäni on.
Nykyään olen tasapainossa ja valmis siirtämään nykyisen rakkauteni vapaaseen mieheen. En sotke muiden ihmisten parisuhteita ja minulle tärkeintä on, että molemmat osapuolet ovat valmiita kohtaamaan toisen tunnetasolla.
Kasvoin rakkaudettomassa perheessä. En edes tänä päivänäkään ymmärrä, miksi vanhempani menivät yhteen. Sitkeästi he olivat yhdessä parikymmentä vuotta, kunnes erosivat. Näin jälkikäteen ajateltuna minulle jäi hieman vääristynyt kuva parisuhteesta ja rakastamisesta. Isäni kohteli äitiäni todella huonosti ja äiti yritti parhaansa mukaan rakastaa isää. Äiti on sanonut minulle, että hän ei enää hanki uutta miestä isäni jälkeen.
Pitkään hakkasin päätä seinääni, kun mietin miksei suhteeni onnistuneet. Tajusin, että ihastusta lukuunottamatta en pystynyt tuomaan suhteeseen muuta. Olin kylmä nainen. Sitten tapasin miehen, joka muutti kaiken. Mies jaksoi vilpittömästi uskoa minuun kaikessa. Uskalsi suuttua minulle, nauraa jne. Hän oli läsnä tunnetasolla. Hän ei jostain syystä suojannut tunteitaan niin kuin aiemmin tapaamani miehet. Rakkauteen kuuluu kaikki tunteet ja aidossa rakkaudessa luottaa toiseen niin, että uskaltaa näyttää tunteensa. En silloin kyennyt antamaan miehelle vastarakkautta ja kun olin valmis, mies oli jo mennyt. Satutin häntä tunteettomuudellani liian monta kertaa. Ehkä olisin uskaltanut näyttää tunteeni, jos olisin tosissani rakastanut miestä. Olin miehelle liian kiltti ja huomaavainen. Olin täydellinen kumppani rationaalisesti, mutta kuka haluaa rationaalista rakkautta?
Oikeastaan suren miehen puolesta, mutta hänen viimeisiä sanojaan oli, että hän ei kadu päiväkään, että oli tavannut minut. Hän ilmaisi rakkautensa minulle oikeastaan aika suoraan, mutta en osannut sitä ottaa vastaan, koska en itse tuntenut niin. Olen loppujen lopuksi aina ollut hyvin rehellinen itselleni ja tiesin, että omaan tunnesuojatumiseeni oli jokin syy.
Pitkään surin sitä tosiasiaa, että olin joutunut yksisuuntaisen rakkauden kohteeksi, kunnes itselleni kävi niin. En oikeastaan tiedä miehen tunteista eikä ne oikeastaan "kiinnosta" minua, koska realiteetit ovat sellaiset, ettei meistä tule pariskuntaa (Hän on naimisissa). Rakastan häntä kuitenkin etäältä ja nautin niistä keskusteluista, joita saan hänen kanssaan käydä.
Minun mielestäni aito rakkaus on sitä, että haluaa toiselle vain hyvää. On valmis päästämään toisesta irti. Rakkaus ei ole minulle epätoivoista, vaan kaunista ja ikuista. Jos olen surullinen, mietin tätä miestä ja sitä tunnetta, jonka mies saa minulle aikaan. Se riittää minulle. Kyky rakastaa toista on hyvin voimistava tunne ja antaa syyn elää.
Miten rakkauden kohtaaminen muutti minua? Ainakin merkittävintä oli, että hyväksyin itseni. Vieraiden ihmisten puheet eivät enää loukanneet minua samalla tavalla. Ennen olin mukava kaikille ja otin ilkeydet suojaamatta päin kasvojani. Tuntui, että olisin hakenut rakkautta jokaisesta vastaantulevasta ihmisestä. Nyt minulle riittää vain, että olen huomaavainen vain heitä kohtaan, joista välitän ja heitä kohtaan, jotka ovat myös minulle kohteliaita. Toisen tunnollisuutta ja huomavaisuutta ei saa käyttää hyväkseen. Olin myös esineriippuvainen. Siivosin jatkuvasti enkä voinut sietää sotkua. Tuntui, että kärsin rakkauden puutteesta ja purkasin sen kaikkeen turhaan tekemiseen. Olin myös työnarkomaani. Halusin paeta elämääni työn äärelle, jotta en pääsisi miettimään kuinka tyhjää elämäni on.
Nykyään olen tasapainossa ja valmis siirtämään nykyisen rakkauteni vapaaseen mieheen. En sotke muiden ihmisten parisuhteita ja minulle tärkeintä on, että molemmat osapuolet ovat valmiita kohtaamaan toisen tunnetasolla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hyvä on kirjoituksesi ja analysointi tilanteestasi, kiitos siitä, oli mukavaa lukea järkevää tekstiäsi -täällä se on ihme.
Itse luulin pitkään rakkauden olevan kärsivällisyyttä, tahtoa ja palvelemista, onhan se sitäkin, mutta jos ihminen sulautuu toiseen olettaen että se luo "meidät" ja pitää sitä ihanteenaan niin jossakin kohtaa illuusio "rakkaudesta ilman erillisyyttä" puhkeaa ja silloin kriisi on valmis. Itselläni on käynyt näin kun heräsin siihen että tunsin voimakkaita tunteita toiseen ihmiseen ja se ikäänkuin herätti minut -avasi silmäni menneelle. Kokemus muutti minut ja elämäni, minun on/oli pakko möyriä tunteitani ja selvittää koko mennyt elämäni, syyt siihen miksi minä nyt heräsin ja miksi haluan muuttaa ja muuttua omaksi itseksi. Vaikeaa tämä on ollut , mutta tunteeni tuohon toiseen on kantanut minua vaikka hän ei ole elämässäni, on hän henkisesti elämässäni. Aika näyttää mitä tapahtuu, mutta en enää pelkää tai pelkään ainoastaan sitä että jumitun, kuitenkin ,paikalleni ja se olisi yhtäkuin henkinen kuolema.
Yhtäkaikki rakkaus voi vapauttaa ihmisen samoin kuin se voi myös kahlita.
Niin minäkin elin koko lapsuuteni perheessä, missä vanhemmat ei koskaan osoittaneet hellyyttä toisilleen.
Itse kun vartuin, jämähdin samaan tyyliin, kaikki läheisyys oli vaan sängyssä pimeässä peiton alla seksiä silloin tällöin.
Erottuani, vuosien jälkeen, kaipaan sellaista tilannetta, että saisi hellyyttä ja rakkautta toiselle osoittaa, kosketella vaikka kesken normaaliaskareitten, aina kun mahdollista.
Sitä onnea ei ilmeisesti koskaan minulle suoda.. ehkä se on se mitä kaipaan eniten nyt aikuisiälläni.
Aivan hienoja kirjoituksia. Itselläni lapsuudenperhe on vaikkuttanut tavallaan myös samoin. En uskalla luottaa aina ja rakkastaminen on vaikeaa. Ehkä se johtuu siitä ettei ole nähnyt rakastamisen mallia kotona. Mutta olen päättänyt yrittää. Rakkautteen heränneelle: ei sitä jähmettymistä kannata pelätä. Siitä tilasta voi taas päästä pikkuhiljaa liikkeelle. Eihän ihmisuhteen kuulukkaan olla jatkuvaa auvoa.
Tämähän oli kuin suoraan minun elämästä. Hienosti kirjoitettu, kiitos. Minullakin on ollut tällainen "Haen rakkautta jokaisesta vastaantulevasta ihmisestä" enkä ole oikein pystynyt sitä kuin vasta nyt analysoimaan, että mistä kaikki johtuu. Olen käynyt terapiat aikoinaan läpi, mutta en ole kuitenkaan tajunnut, miten sellainen todella kylmä vanhempien suhde (32 vuotta aviossa, perheväkivaltaa jne...) on voinut vaikuttaa. Ja tottakai se vaikuttaa. Mutta sitten jos vaan miettii, että se vaikuttaa ja tuokin vaikuttaa, niin ei pysty yhtään kehittymään. Syyttää vaan itseään ja perhettään. Minulla on ollut samanlaista suorittamista ja siivoushulluutta. Minulla on mies, joka voisi kuolla puolestani, mutta en pysty rakastamaan häntä täydesti sillä tavalla kuin voisin. Tottakai rakastan muuten ja välitän hänestä, mutta tunnetaso on jotenkin "jumissa". Enkä pysty muuttamaan hänen kanssaan uudelleen yhteen, koska olen niin "jumissa" ja hän juo viikonloppusin.
kauan sitten,päätin heittää roskakoriin kaikki senhetkiset käsitykseni rakkaudesta,ja alkaa avoimin mielin selvittää mitä se on,ja joo,kyllä sitä suorastaan alkoi tulvimaan joka paikasta,joka asiasta,sanoisin,kunnes olin niin täynnä rakkautta,suunnilleen kaikkea,kaikkia kohtaan,että rupes melkein turhautumaan,kun ei ollut ketään sellaista rinnallani,jonka kanssa sen ois voinu jakaa.meni kyl jonkun aikaa,ennenku ymmärsin,etten tarvitse ketään rinnalleni,ja että voin tuntea todella täysipainoista rakkautta itekseni,no tietty ympäristö saa siitä osansa.ja enään mua ei haittaa sekään,et loppujen lopux on melko harvassa ihmiset,jotka ymmärtää tätä.rakkautta.ja se "klisee",et rakkaus löytyy jokaisen sisältä,pitää kyl niin paikkansa,sillä,sieltä se löyty,mun sisältä.eikä sen mun äijän housuista,tai paidan alta,kuten joskus luulin.
Olen tarkkaillut muita ihmisiä ja huomannut kuinka muillakin ihmisillä on samanlaisia ongelmia. En halua vetää analyysejä liian pitkälle ja ymmärrän, että me ihmiset olemme erilaisia myös tunnetasolla. Surullisinta on varmaan ihmiset, jotka ovat todella tunteikkaita, mutta eivät jostain syystä ole kohdanneet rakkautta ja selkeästi kaipaavat sitä.
Itse jos huomaan tällaisen ihmisen työelämässä, kohtaan hänet hellemmin. Niin kuin minäkin rikkinäisenä olisin kaivannut. Jos joudun antamaan negatiivista palautetta, teen sen hellästi, mutta selkeästi. Vältän syyttelemästä ihmistä, vaan keskityn itse asiaan ja muistan kehua häntä negatiivisen palautteen lomassa. Tiedän, että kaikki eivät kaipaa silkkihanskoilla käsittelyä ja jotkut jopa halveksivat sitä. Isäni on sellainen ja loukkaa tietämättään jatkuvasti muita ihmisiä. Minusta kuitenkin tunneherkkyys on ihailtava piirre enkä halua kitkeä sitä omilla teoillani pois.
Itse haaveilen siitä, että me ihmiset hyväksyisimme toistemme erilaisuuden ja arvostaisimme sitä. Minun paras ystäväni on äärirationaalinen ja sanoo arvostavansa minussa sitä, että aikoinaan opetin häntä tuntemaan. Hän opetti minut lukemaan ja opiskelemaan ;).
Loppuun haluan sanoa, että luottakaa omiin tunteisiinne. Ne eivät voi olla väärässä, vaikkakin niitä rationaalisesti ei pystytä analysoimaan. Ne ovat kuin kvanttifysiikan kiperimmät ongelmat, jotka antavat aina eri vastauksen riippuen koeasetelmasta.