Mulla oli 15-17-vuotiaana eli yläaste -ja lukioikäisenä outoja tuntemuksia.
Yläasteella alkoi oireet siten että koulun ruokalassa minusta alkoi yhtäkkiä tuntua siltä että en ole ikäänkuin läsnä. Tunne kesti ilmeisesti vain joitakin sekunteja mutta ne olivat erittäin pelottavia kun kaikki ympärillä oleva muuttui epätoden tuntuiseksi. Paremmin en osaa tunnetta selittää mutta ikään kuin vajosin johonkin "horrostilaan". Kukaan ei huomannut minusta päällepäin mitään enkä kyllä kertonut näistä kellekkään. Kohtauksia tuli ihan missä hyvänsä. Joskus kotona joskus koulussa. Aloin pelkäämään noita kohtauksia mutta kuin taikaiskusta ne hävisivät ennen kuin täytin 18 vuotta. Mutta ei siinä kaikki. Jotenkin näiden oireiden jatkumona minulle kehittyi hillitön kahvikuppineuroosi. Eli juurikin ruokailujen yhteydessä mukin nostaminen toisten nähden oli äärimmäisen pelottavaa. Kun muut huomasivat että käteni tärisee mukia nostaessa aloin jännittää yhä enemmän yhteisruokailuja. Jopa niskani tuntui jäykältä kun yritin peitellä jännitystäni. Tästäkin oireilusta olen päässyt irti ilman lääkkeitä. Enää ei pelota nostella kahvikuppia yhtään missään.
Nuoruus on monelle juhla-aikaa. Minulle aivoni olivat pahin viholliseni ja niinpä varsinkin ylä-aste ja lukio-ikä olivat kohdallani hieman vaikeita aikoja.
Olen päätellyt että kehittyvät aivoni tuotti näitä kohtauksia mutta koska ne jäivät pois niin en ole enempää vaivannut päätäni asialla. Jotain neurologista se oli mutta inhottavaa.
Yläasteella alkoi oireet siten että koulun ruokalassa minusta alkoi yhtäkkiä tuntua siltä että en ole ikäänkuin läsnä. Tunne kesti ilmeisesti vain joitakin sekunteja mutta ne olivat erittäin pelottavia kun kaikki ympärillä oleva muuttui epätoden tuntuiseksi. Paremmin en osaa tunnetta selittää mutta ikään kuin vajosin johonkin "horrostilaan". Kukaan ei huomannut minusta päällepäin mitään enkä kyllä kertonut näistä kellekkään. Kohtauksia tuli ihan missä hyvänsä. Joskus kotona joskus koulussa. Aloin pelkäämään noita kohtauksia mutta kuin taikaiskusta ne hävisivät ennen kuin täytin 18 vuotta. Mutta ei siinä kaikki. Jotenkin näiden oireiden jatkumona minulle kehittyi hillitön kahvikuppineuroosi. Eli juurikin ruokailujen yhteydessä mukin nostaminen toisten nähden oli äärimmäisen pelottavaa. Kun muut huomasivat että käteni tärisee mukia nostaessa aloin jännittää yhä enemmän yhteisruokailuja. Jopa niskani tuntui jäykältä kun yritin peitellä jännitystäni. Tästäkin oireilusta olen päässyt irti ilman lääkkeitä. Enää ei pelota nostella kahvikuppia yhtään missään.
Nuoruus on monelle juhla-aikaa. Minulle aivoni olivat pahin viholliseni ja niinpä varsinkin ylä-aste ja lukio-ikä olivat kohdallani hieman vaikeita aikoja.
Olen päätellyt että kehittyvät aivoni tuotti näitä kohtauksia mutta koska ne jäivät pois niin en ole enempää vaivannut päätäni asialla. Jotain neurologista se oli mutta inhottavaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mielenkiintoista. Minulla oli täsmälleen samanlaisilta kuulostavia oireita ala-asteen viimeisestä vuosista läpi yläasteen. Hyvin monesti sain näitä kohtauksia esimerkiksi koulun liikuntatunnilla. Pelotti, tärisin, sydän hakkasi ja se kauhea epätodellisuuden tunne...olotila johon ikään kuin vajosi.
Kohtaus saattoi kestää 30 minuutista useisiin tunteihin. Päälle päin se ei ilmeisesti näkynyt minusta mitenkään muuten kuin outona käytöksenä, kun lähdin kesken tunnin pois koska tunsin oloni "pahoinvoivaksi". Kenellekkään en koskaan kertonut asian todellista laitaa. Yläasteen jälkeen ne loppuivat pikkuhiljaa.
Ihanaa, vihdoin löydän jonkun, jolla ollut samanlaisia juttuja!
Mulla on siis välillä melkein tismalleen samanlaisia tuntemuksia. Oon tosi sosiaalinen, joten nää välillä häiritsee ja mietityttää!
Ihan ekana mullakin esiintyi ruokajonossa; sit tuli just vesikupin juomisesta sellanen jännitystila, jolloin usein vältin tilannetta siihen asti, että loput vedestä sai jäädä juomatta..
Näitä tullut myös katsoessa toista ihmistä silmiin, kun jutellaan rennosti mukavia, niin tulee sellanen jännitys tai ahdistusoire, vaikka siis kyseessä on tosi läheinen kaveri, eikä todellakaan mitään syytä "jännittämiseen". oon kertonutkin näistä jos on tullut, ihmetellään vaan..
Pelkään hieman näitä hetkiä, sillä ne tulee niin yllättäen. Saan sen pois keskittymällä johonkin tiettyyn juttuun hetken aikaa, ja ne menee tosi nopeasti ohi, mutta ei silti kivaa ole. Muut ihmiset ei huomaa niitä oikein kunnolla. Juuri tuollaisia muutamien sekuntien mittaisia pätkiä, joissa ei ole mun mielestä mitään järkeä?
Tuntemuksia on tullut lähinnä vain koeviikoilla ym. stressaavina aikoina, joiden jälkeen oireita ei oo pitkään aikaan ollenkaan. Oon pähkäillyt, pitäisikö kysellä jostakin apua, mutta antanut vielä ainakin asian olla. Vai onko nää vaan vihjeitä siitä, että pitäisi vähän hellittää, eikä yrittää pärjätä niin paljoa?
Ihmetyttää, koska oon kuitenkin ihan perusiloinen ja menevä: en ollenkaan masentunut, pärjään ihan hyvin koulussa ym. Mitä tämä on??