Mä en enää kauan jaksa yrittää. Kaikki mitä teen menee kerta toisensa jälkeen pilalle. Kukaan ei tiedä että mulla on diagnoosit keskivaikeasta masennuksesta sekä ahdituneisuus häiriöstä(erinäiset sosiaalisten tilanteiden pelot). Mulla on tarve esittää että mulla menee hyvin, ja silloin kun ei mene turvaudun valehteluun, eli keksin jonkin muun vaivan. Jotenkin häpeän sitä että psyykkeeni ei ole terve.
Käyn tällä hetkellä psykoterapiassa ja syön lääkkeitä. Niistä ei kuitenkaan ole juuri apua. Kun elämäni on tasapaksua ja mitään ei oikein tapahdu voin suhteellisen hyvin ja en välttämättä aina edes muista kuinka musertavaa ahdistus on kun se taas tulee. Ja sitten kun jokin asia laukaisee ahdistuksen voin tosi huonosti, melkein menetän toiminta kykyni. Tämän ahdistuksen takia mulla on mennyt monia asia pilalle, niin seurustelu, työpaikat, koulut, ihmisiin tutustumiset jne. Mun on jotenkin myös vaikea avautua täysin terapeutilleni, olen koko ikäni joutunut pitämään kaiken sisälläni ja sen ulos saaminen on hankalaa.
Eli ahdistuksen takia en pysty elämään normaalisti. Olen sen takia joutunut luopumaan monista asioista kun olen tajunnut etten kykene.
Mieleni tekisi erakoitua tänne kämppään, muttei sekään oikein ole pidemmän päälle mahdollista. Ajatukseni ovat myös alkaneet muuttua itsetuhoisiksi. Olen ottanut liikaa lääkkeitä ja tuottanyt itselleni eri tavoin kipua ja ruhjeita. Myös itsemurha on lähes päivittäin mielessäni.
Käyn tällä hetkellä psykoterapiassa ja syön lääkkeitä. Niistä ei kuitenkaan ole juuri apua. Kun elämäni on tasapaksua ja mitään ei oikein tapahdu voin suhteellisen hyvin ja en välttämättä aina edes muista kuinka musertavaa ahdistus on kun se taas tulee. Ja sitten kun jokin asia laukaisee ahdistuksen voin tosi huonosti, melkein menetän toiminta kykyni. Tämän ahdistuksen takia mulla on mennyt monia asia pilalle, niin seurustelu, työpaikat, koulut, ihmisiin tutustumiset jne. Mun on jotenkin myös vaikea avautua täysin terapeutilleni, olen koko ikäni joutunut pitämään kaiken sisälläni ja sen ulos saaminen on hankalaa.
Eli ahdistuksen takia en pysty elämään normaalisti. Olen sen takia joutunut luopumaan monista asioista kun olen tajunnut etten kykene.
Mieleni tekisi erakoitua tänne kämppään, muttei sekään oikein ole pidemmän päälle mahdollista. Ajatukseni ovat myös alkaneet muuttua itsetuhoisiksi. Olen ottanut liikaa lääkkeitä ja tuottanyt itselleni eri tavoin kipua ja ruhjeita. Myös itsemurha on lähes päivittäin mielessäni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä sinulla on niin toivoa kuin tulevaisuuskin.
Kirjoitit voivasi paremmin "tasapaksuina" aikoina ja se hyvä merkki jo.Olet parantumisen/toipumisen tiellä. Hirvittävän rankkojahan ne musertavan ahdistuksen hetket on,sen tiedän omastakin elämästä.Mutta ne menee kuitenkin ohi ja paremmat jaksot pitenevät .
Olet toiminut oikein kun hakenut apua ja käyt terapiassa ja olet lääkityksellä.
Ei psyykensairaudessa ole häpeämistä.Sairaus mika sairaus ja niin yleinen.Ymmärrän kyllä ettet halua tuoda sitä esille eikä ole tarviskaan.En ole itsekkään kertonut kuin puolisolle ja luotetuimmille ystävilleni.
Suosittelen,että avudut vähän enemmän terapeutillesi,vaikka vaikeaa onkin.Olisi varmaan hyvä sinun saada puretuksi painolastiasi sisimmästäsi kun sitä sinne kertynyt paljon.
Kyllä sairaus rajottaa elämää ja joistain asioista joutuu luopumaan.Mutta ei välttämättä lopulliseksti vaan toistaiseksi.Ja sekin hyvä,että lähdet välillä ihmisten ilmoille tuulettumaan etkä märehdi kotonasi.Mutta huolestuttavalta kuulostaa nuo itsetuhoiset ajatuksesi.Oletko kertonut niistä terapeutille? Jos et,niin kerro!! Niihin täytyy reagoida niin sinun kuin hoitoketjusi,Sille tielle ei saa luisua!Sama koskee lääke yliannoksia!!
KIrjottele kuulumisia vaikka tännekin,meitä vastaavanlaisissa tilanteissaolevia on aika paljon.Vaihdetaan ajatuksia.Koeta jaksaa.
Täällä sama somma, ahdistukseni rajoittaa elämääni liikaakin. Minulla myös todettiin keskivaikea masennus, johon olen vasta aloittanut lääkityksen. Ketuttaa jo etukäteen jos on jossain käytävä, haluaisin vaan olla kotona rauhassa. Käyn säännöllisesti terapiassa. Jotkut päivät ovat välillä vähän aurinkoisempia, mutta en uskalla kovin iloita, kun tiedän että sitä iloa ei kuitenkaan kestä kauaa, aina tulee joku asia eteen mikä taas puottaa "kuiluun". Lääkärini sanoi minulle että masennus/ahdistus on sairaus siinä missä muutkin, sitä ei tarvitse hävetä, enkä häpeäkkään. Niin kuin kerroit, että sinulla on tapana esittää että sinulla menee hyvin, niin sama homma täälläkin, en halua alkaa ystävilleni kertomaan ja avautumaan, koska minun on vaikea luottaa ihmisiin, vaikka ystäviä ovatkin. Jos joku ystävistäni pyytää lähtemään käymään vaikka kahvilla, niin olen joskus keksinyt aina jonkun tekosyyn ettei tarvitse lähteä, koska en aina jaksa olla "tekopirteä", jos näyttäisin uupuneelta/alavireiseltä, niin tiedän sen jo etukäteen, että alkaisi se kyseleminen, enkä vaan jaksa alkaa selittämään. Mutta se on jokaisen oma asia eikä se kuulu muille. Minunkin oli vaikea rueta avautumaan terapeutilleni, mutta kun opin hänet tuntemaan ja luottamaan niin avautuminen on helpompaa. Et kyllä todellakaan ole ainut, tuo sosiaalisten tilanteiden pelko on myös täälläkin. Koitan silloin tällöin ajatella, että kyllä asioilla on tapana järjestyä, joskus tämän ajattelu on vaan vaikeaa. En ole ollut itsetuhoinen enkä ole yrittänyt tehdä itsemurhaa, kieltämättä on kyllä joskus mielessä käynyt silloin kun olen ollut todella alamaissa. Kaippa tästä vielä joskus noustaan, elä anna periksi!