Olin ennen hyvin sosiaalinen ihminen, minulla oli hyviä kavereita ja mukava työpaikka. Pidin elämästäni ja nautin monista asioista.
Reilu vuosi sitten jouduin auto-onnettomuuteen ja menetin oikean jalkani.
Jalkani vääntyi niin pahasti että amputaatio oli ainoa ratkaisu.
Siinä meni sitten työpaikka kun ei voi enää tehdä normaalia työtä. Kavereiden kanssa en enää käy missään. En voi enää harrastaa minulle mieluisia liikuntamuotoja. Jo pelkästään asunnosta ulos meneminen ahdistaa niin perkeleesti.
Puhumattakaan sitten suhteista, eihän kukaan halua liikuntakyvytöntä jalkapuolta.
Tämä tapahtuma pilasi elämäni aivan täydellisesti, joskus toivon salaa, että olisin kuollut siinä onnettomuudessa.
Nykyisin istun vain sisällä kaiket päivät, katselen ikkunasta kun terveet ihmiset kävelevät kadulla, ja tunnen suunnatonta kateutta heitä kohtaan.
Harrastin ennen vapaaottelua, ja JALKApalloa(oi kuinka ironista)
ja olin vielä suhteellisen hyvä.
Valitettavasti kohtalo riisti minulta kaiken mistä pidän. Sitä ei välttämättä tule mietittyä niin tarkkaan että mitä kaikkea rajoitteita tälläinen asia tuo mukanaan.
Eniten tässä kirpaisee juurikin se että on toiminnan miehiä ja tottunut liikkumaan, en osaa olla paikoillaan.
Miten voin enää nauttia elämästä?
Onko joku kokenut saman?
Voiko ihminen koskaan päästä ylitse tälläisestä asiasta?
Reilu vuosi sitten jouduin auto-onnettomuuteen ja menetin oikean jalkani.
Jalkani vääntyi niin pahasti että amputaatio oli ainoa ratkaisu.
Siinä meni sitten työpaikka kun ei voi enää tehdä normaalia työtä. Kavereiden kanssa en enää käy missään. En voi enää harrastaa minulle mieluisia liikuntamuotoja. Jo pelkästään asunnosta ulos meneminen ahdistaa niin perkeleesti.
Puhumattakaan sitten suhteista, eihän kukaan halua liikuntakyvytöntä jalkapuolta.
Tämä tapahtuma pilasi elämäni aivan täydellisesti, joskus toivon salaa, että olisin kuollut siinä onnettomuudessa.
Nykyisin istun vain sisällä kaiket päivät, katselen ikkunasta kun terveet ihmiset kävelevät kadulla, ja tunnen suunnatonta kateutta heitä kohtaan.
Harrastin ennen vapaaottelua, ja JALKApalloa(oi kuinka ironista)
ja olin vielä suhteellisen hyvä.
Valitettavasti kohtalo riisti minulta kaiken mistä pidän. Sitä ei välttämättä tule mietittyä niin tarkkaan että mitä kaikkea rajoitteita tälläinen asia tuo mukanaan.
Eniten tässä kirpaisee juurikin se että on toiminnan miehiä ja tottunut liikkumaan, en osaa olla paikoillaan.
Miten voin enää nauttia elämästä?
Onko joku kokenut saman?
Voiko ihminen koskaan päästä ylitse tälläisestä asiasta?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.