Jarkko Tontti: Sali

Mistäköhän ei-lukeva yleisö muistaa Jarkko Tontin? Ehkä parhaiten raivoisasta kohtaamisesta tv-studiossa Nina Mikkosen kanssa. Tuon vuosituhannen kotiäidin, joka jyräsi päällekäyvällä vimmallaan hillityn juristipojun. Ne muistaa, jotka näki.

Helsinki-kirjan 2011 julkaisema Sali on Tontin toinen proosa. Runoa, esseetä ja muuta asiaa on toki tuutista tippunut runsaasti. Salissa ilahduttaa ensimmäisenä koko. Ei tarvitse kirjoittaa kuuttasataa sivua vaikuttaakseen painavasti sanovalta. Salin kolme päähenkilöä kohtaavat vain hetkittin, melkein vahingossa, erkaantuakseen kuin laivat ulapalla. Kirjan päämies, Sami, on Oikeusministeriön juristiarmeijan kantapeikko. Valtion jatkuvuuden takuumies, jota ministerinvaihdokset vain hieman värähdyttävät. Tärkeintä on tytär, jota hän tapaa kahden viikon välein. Muun vapaa-ajan täyttää kuntosali, sotapelit ja tyhjyys.

Samin lyhytaikainen entinen tyttöystävä Karoliina toimii Eduskunnassa kansanedustajan avustajana ja täyttää elämänsä maailmanparannushörhöilyssä. Kalenteri määrää, milloin pitää olla Setan, Maan ystävien, Vasemmistonuorten tai opetuslautakunnan kokouksissa. Varsinaisten työpalaverien lisäksi. Ja salillekin pitäisi ehtiä, parlamentissa paino nousee kilon vuodessa asemasta riippumatta, sanoo ilmiselvä Minna Sirnö, vaikkei nimeä mainitakaan. Poikaystävää ei enää ole eikä tyttöystävää vielä, joten yksin on Karoliinakin.

Pirkko on eläkkeelle jäänyt hammaslääkäri, joka nauttii vapaudestaan ja käyttää aikaansa sukututkimukseen ja niin muodikkaaseen blogin pitämiseen. Nimimerkki Akkuna-Alma on mitä osuvin. Pirkko tarkkailee naapuriaan Samia ja hankkiutuu jopa samalle kuntosalille saadakseen aineistoa blogiinsa. Välit omaan sukuun ovat läheiset mutta ajoittain viileät. Pirkossa näemme ehkä uuden mielensäpahoittajan, modernin akateemisen feminiiniversion, jonka mielestä kuitenkin moni asia oli ennen paremmin.

Miten näin tylsistä tyypeistä saa mitään irti? Kyllä saa, kun osaa. Tarkasti Tontti kuvaa aikaa, herkästi havainnoiden. Kuntosalikuvaukset kaikkine ähellyksineen ja tragedioineen ovat sangen uskottavia, suorastaan hienhajuisia. Eduskuntatyön kiemurat ja juonittelut, samoin kuin vastakkainasettelu virkakoneistoa hallisevan ministeriön ja kansan valitsemien edustajien välillä on Tontille tuttua oman uran kautta. Paikotellen Eduskunnan sisäpiirikuvaus on nautittavaa, vaikka pikkuisen parodian puolelle hypätään. Tosin kirja on kirjoitettu ennen 2011 vaaleja, joiden jälkeen edustajat tekevät niin parodiat kuin burleskit ihan itse. Valitettavasti.

Varsinaista juonta, jos sitä edes on, en paljasta enempää. Kun sukututkimuksessa mennään muutama polvi taaksepäin saattaa vastaan tulla vaikka mitä. Kuten Pirkko joutuu kokemaan. Eikä kaukainen ihminen blogin materiaalina olekaan enää vain sitä.

Helsinki-kirjalta taitaa puuttua joko kustannustoimittaja tai oikolukija. Pahimmillaan molemmat. Muuten muutama kummallisuus ei olisi päässyt kirjaan asti. Kuten korallilautta??

Rohkenen silti suositella.