Yksinäinnen ja masentunut

Sitä on tullut monesti pohdittua että jos joskus vielä etsii sitä toista seurakseen, tulisi hänenkin olla kroonisesti sairas että ymmärtää miten aina ei voi jaksaa tehdä asioita, innostua jutuista ja hoitotasapainon ylläpitäminen voikin olla kovin masentavaa tiettyinä aikoina. Sinällään ei toisen hartioille ole kaatamassa mitään taakkaa esimerkiksi katkeroitumalla... Mutta se ettei vaan aina pysty eikä jaksa. Itsaria ei olla tietenkään suunnittelemassa mutta arveluttavaahan se on miksi pysyä hengissä, mitä varten, kun maailma on jatkuvasti vain entistä tylsempi. Katsellaan mihin tämä maailma menee ja kyllähän se loppu tulee sitten aikanaan ihan luonnostaakin, toivottavasti ilman pitkiä kärsimysjaksoja... vuosikymmenien päästä.
Ainakin ennen kuin meinaa poistaa itsensä ennenaikaisesti, voihan sitä kokeilla vaikka olla erilainen, vaikka yli-ihminen tai muuten vain jotain ihan muuta... mitäpä siinä menettää enää, henkensä?

Tarkemmin ajateltuna ainakin yks asia mikä on minullekkin tuttua on säännölliset kivut.
Itsetuhoajatuksia en ainakaan toistaiseksi ole päähäni saanut. Kumma kyllä itsellänikin
pääsiäisaikana tuntui huonommalta välillä kuin pitkiin aikoihin. Tutulta kuulostavaa
tarinaa, samankaltaisista ongelmista kärsiviä meitä taitaa olla siellä täällä enempikin.
Olisikohan semmoisella parisuhteella minkälaiset toimimisen edellytykset, jos kaksi
enempi tai vähempi samansuuntaisista ongelmista kärsivää hakeutuisi yhteen?
Ainakin ymmärtäisivät toinen toistensa ongelmista jotain, jos ei esim. kertakaikkiaan
jaksa niin menee sitten sen kulloisenkin jaksamisen mukaan.
Tuumii jonkin verran ongelmainen poikamies pohjoisen.

Minäkin sairastan kroonista sairautta ja luulen, että sen takia olen vähän erakoitunut. Vaikka yritän kovasti aina ihmisten pariin, kun jaksan. Nytkin pääsiäisenä on ollut kello ihan sekaisin ja nukuttua on tullut pitkään. Mietin kanssa, että minkälaisen kumppanin tämä sairaus vaatisi seurakseen. Vaiko onko sillä loppujen lopuksi merkitystä. On kai. Että toisen pitäisi jaksaa ymmärtää sairauttani.

Paras työpäivä menneisyydessä oli herätys klo 4.45, ajo työmaalle 5.35-7.30, työpäivä
päättyi 21.00, ajo takaisin klo 23 een mennessä. Eikä tehnyt tiukkaa, tosin seuraava
päivä lepoa. Nyt jaksaminen riittää pisimmillään muutamaksi tunniksi. Kyllähän olin ennen puhtia täynnä ihan eri malliin kuin nykyään. Eli jos minäkin eläisin parisuhteessa naisen kanssa joka vielä olisi jatkuvasti menossa, täynnä virtaa, niin nuinkohan tuo
toimisi kun itsellä tuo jaksaminen on jo rajoittunutta. Toki tässä nyt vielä vois löytyä
ihan kohtalaiseen elämiseen eväät, huonommallakin jaksamisella.

Itse myös kroonisesti sairas. tosin sairastuin n vuosi sitten jonka seurauksena meni koulu/työpaikka sen jälkeen alko juominen joka johtanut tähän että aivan yksin ollaan. haluisin lopettaa mutta en kestä ajatusta omasta itsestä selvinpäin ja tunnista tuntii yksin olemista ainoastaan sairaus seuranani kun sitä ei karkuun pääse.
Aikaa kyllä on mutta mitään ei saa tehtyä/jaksa koska hoitotasapaino on huono eikä elämä kiinnosta jos se tosiaan on tätä. Uskon että toisen "sairaan" kanssa jutellu auttaisi koska olen huomannut että "terveet" suhtautuu asioihin eri tavalla.

Itsemurha pyörii välillä mielessä mutta en halua sitä tehä. sairaushan sen tekee kumminki hoitamattomana ja hoitamattomuushan on oma valinta. Hidas "itsemurhahan" tämä on jonkun mielestä on, mutta minä näen asian niin että kehosta on tullu käyttötunnit täyteen ja uskon luonnonvalintaa valitettavati minä olin se heikko keholtani.

Välillä olen katkera ja surullinen kun mietin sitä nuoramiestä joka olin jolla oli mahdollisuudet pärjätä elämässä ja saavutta asioita, mutta olosuhteet muuttivat kaiken. Tosin yleensä en näitä ajattelen vaan annan ajan kulua ja hoitaa tehtävänsä

Mielelläni jonku kanssa juttelisin/tapaisin jos jollain riittäisi kiinnostusta iällä/sukupuolella ei ole merkitystä. itsellä ikää vasta 21 ja pk seudulta.
Kuten tosta tekstistä varmaan huomaa niin mulla on erittäin paha lukihäiriö
T:Elämän nähnyt aikuinen lapsi