Rakas, rakkaampi, rakkain ...ystävä

Täällä niin tampiota porukkaa,että kannata noin vaikeita kysellä.Elä sen mukaan mitä tunnet.Ehkä se pieni välimatka voisi olla hyväksi ja odottaa,että ne tunteet laimenee.

Pakko ei ole, jos ei tahdo. Kyllä sinun pitäisi se tietää.

Olen itsepäinen ja kyselen silti... Vaikka oliskin vähän vaikeita kysymyksiä.

Pakko ei ole jos ei tahdo. Ei niin. Mutta jos en vapaaehtoisesti ota etäisyyttä, mitä käy? Kyllästyykö ystävä siihen, että haluan hänestä enemmän kuin hän voi antaa, ja lopettaa sitten ystävyydenkin siihen?

Onko minusta ystäväksi ollenkaan, kun edelleen rakastan toista? Toivoisin niin, että voisin vielä olla ystävä hänelle. Mutta en kyllä halua päästää irti tästä rakkaudesta jota mulla on häntä kohtaan. Hankala yhtälö...

Ollaan kavereita taas eikö?

Sanon että et mitenkään ,et vaikuta oikein ystävältä.
Ota etäisyyttä ainut tapa säilyttää edes kauniit muistosi.

Helppo vastaus! mutta ei kivuton... toimi muutenkinkuin ajatuksiesi tasolla.

Ystävä voit olla joskus vuosien päästä kun olet surrut ja unohtanut "rakkauden".
Et aiemmin.Miksi rikkoa ja hajottaa itseään kun et kuitenkaan saa toiselta sitä mitä haluat.

Ystävään ei pitäisi koskaan rakastua koska silloin menettää ystävän.

Tampiot ei tajua ettei ystäviin pitäs koskaan rakastua.
Ystävät on ystäviä.
En voisi kuvitellakaan omalle kohdalle moista.Yäks.
Mieheni on toki ystäväni,paras sellainen,mutta meidän suhde alkoi miehen ja naisen välisestä vetovoimasta.

No mä olen ollut ihastunut/rakastunut tähän ystävääni siitä asti kun tutustuttiin, en vaan ole tajunnut sitä moneen vuoteen. Ja sitähän mä pelkään itsekin, etten oikein ole ystävä. Joko en enää, tai sitten en ole koskaan ollutkaan. Ja mä kun olen luullut, että me ollaan parhaita ystäviä. :( Tampioksi todella tunnen itseni ja pelkään todella, että meidän ystävyyskin kaatuu tähän.

Ei ole. Olisi syytä hankkiutua viekkuun ;)

Voi sua rastas.Ei kannata alkaa ystäväksi jos on ihastunut. Jos hän ei ole vapaa eikä tunne samoin niin unohda hyvä ihminen hänet.Turhaan kiusaat vain itseäsi.
Se on myös erittäin kiusallista sille toiselle osapuolelle.Ainakin jos hän on normaali,eikä sellainen joka nauttii saadessaan ihailua.Voi joskus "käyttää" sua väärin ja sitten vasta satutat itseäsi.

On myös olemassa ihmisiä, jotka eivät käytä toista / toisia hyväksi.

Se ystävä on mun elämäni melkeinpä tärkein ihminen, ollut vuosikausia. En mä voi luovuttaa niin helpolla ja sanoa, ettei musta ole ystäväksi. :'( Enkä mä halua olla erossa monta vuotta tappaakseni nämä tunteet.

Ei mun ystäväni käsittääkseni nauti tästä ihailusta niin paljon, että antais mun ymmärtää liikoja sen takia. Eikä ole käyttänyt mua hyväksi, ei ainakaan tunnu yhtään hänelle tyypilliseltä. Mutta en mä viekkuunkaan voi mennä, kun alan vaan itkeä sitä, miten hyvä olo siinä on. Tai sitten alkaa tehdä mieli jotain ihan liikaa.

Ihan kuin minun käsistäni tämä sun tekstisi. Ymmärrän täysin.
Tosin en ole kertonut näistä tunteista ystävälleni, vaikka hän sen kyllä varmaan aavistaa.
Haluaisin leikkiä, että tämä on vain satunnaista hauskanpitoa, ystäviä eduilla.. Mutta hyvä luoja kun minä idiootti olen mennyt rakastumaan. Päässä pyörii vain tämä mies.
Ja marttyyrimaisesti minulle tietenkin on tärkeintä että hän on onnellinen mitä hän tekeekin, liityin minä siihen kuvioon tai en.

Teetä ja sympatiaa sulle, Prinsessa Jää. Ei tämä tilanne ole kiva yhteinen jaettava, mutta ehkä se vähän lohduttaa, että on muitakin, jotka on pudonneet tähän samaan ansaan.

Mä olen kertonut ystävälle näistä tunteista, mutta eipä sekään mitään auta. Tai no, auttaa se ehkä sen verran, että pitämällä tätä piilossa se ei ainakaan ole hävinnyt. Että ehkä nyt sitten sen voi käsitellä jotenkin pois päiväjärjestyksestä, kun se on tuotu päivänvaloon.

Myös minulle ystävän onnellisuus on tärkeää - vaikka se merkitsisi sitä, että olen pois kuvioista. :( Toivon vaan niin kovasti, että ennen kuin se on ainut vaihtoehto, saan tehtyä näille tunteille jotain. Ja haluaisin niin paljon, että se olis juuri tämä ystävä, joka mua lohduttaisi sydänsuruissani... Miten kenenkään muun lohdutuksesta voisi ollakaan mitään hyötyä? Vai voisiko? Ehkä uuden ihmisen tapaaminen voisi tuoda jonkun käänteen elämään? Toisaalta aika huono lähtökohta viritellä suhdetta kenenkään muun kanssa...

Kiitos Rastas. Kyllähän se vähän omaa oloa helpottaa. Ja ansahan tämä on.

Minä en halua ahdistaa ystävääni sillä että kertoisin näistä tunteistani. Hän on kiltti ja mukava mies, ja tiedän että hänelle olisi epämukavaa ja kiusallista jos kertoisin ja hän joutuisi tyrmäämään minut. En halua saattaa häntä siihen tilanteeseen. Siksipä siis vain omassa mielessäni ja sydämessäni tätä pyörittelen.

Hetkittäin itsekin leikittelen ajatuksella jonkun uuden miehen tapaamisesta, jos se auttaisi pääsemään tästä yli, mutta tiedostan erittäin hyvin että en pysty näkemään muita miehiä siinä valossa ennekuin olen tämän käsitellyt, eikä minusta ole rikkomaan kenenkään sydäntä.

Niin kurja tilanne. Voimia ja jaksamista Sinulle Rastas.

Miten särkynyt sydän korjataan? Kun hengittäminen sattuu rintaan, nieleminen sattuu, oleminen on pelkkää olemisen välttelyä, tästä kivusta karkuun juoksemista. Ja välillä se saa kiinni, sitten eläminen on monta päivää pelkkää itkemistä. Töissä sentään pystyn olemaan itkemättä sen aikaa, kun on ihmisiä ympärillä. Mutta jos kävelen yksin tyhjällä käytävällä, olen jo kyynelissä.

En halua piilottaa tätä kipua sisälleni, vaan kuluttaa sen pois. Että joskus pääsisin siitä ihan oikeasti yli. Mutta onkohan tämä ajoittainen surulle antautuminen sittenkään oikea tapa tehdä se? Pitäisikö surra vielä kokonaisvaltaisemmin? Vai pitää itsensä kurissa ja järjestyksessä ja lakata tämmöinen rutina? Onko olemassa oikeaa tapaa tehdä tätä?

Sä soitit tänään mulle. Mutta en mä voinut vastata, kun mun ääni olis murtunut heti. Olisin voinut kuulla sun äänen, mutta en olis pysynyt kasassa, joten annoin tilaisuuden valua hukkaan. Mä alan olla aika säälittävä.