Mietin tässä

Jälleen mikä mua täällä pidättelee. Olen aina ollut kiinnostunut sodasta. Ehkä se on se sama syy. Sodassa ja rakkaudessa tulevat ihmisestä esiin ne salatuimmat, kätketyimmät, primitiivisimmät ominaisuudet. On suurta pelkoa, rohkeutta, vihaa, rakkautta. Siihen on syynsä, miksi sotien jälkeen syntyivät suurimmat ikäluokat. Jotenkin niissä äärimmäisissä kriiseissä mitataan ihmisyys. Sivistyksen pintamaali rapisee ja ihmisetkin paljastuu se mitä hän, parhaimmillaan ja heikoimmillaan, raadollisimimmillaan. Pienessä mittakaavassa saadaan sama aikaan kun erotaan. Siinä miten ihminen kohtelee toista eron hetkellä, mitataan se millainen hän todellisuudessa on. Ilman vaatteita, suoraan luolasta. Kaikki primitiiviset vaistot ovat pinnassa. Kyse on selviytymisestä. Henkiin jäämisestä - jossain mielessä. Ja kuitenkin jätetyn rooli on aina helpompi. Hän ei ole se, joka otti vastuun lopullisesta päätöksestä. Hänelle kerrottiin mitä tapahtuu. Mä voin kertoa, että ei ole helppoa olla se joka jättää. Siinä tuntee monenlaisia syyllisyyden tunteita. Epäilee itseään ja ratkaisuaan. Mutta viime kädessä jos ja kun tietää tehneensä oikein- se on turhaa. Siis älä ole pahoillasi. Sen minkä teet, teet myös itsellesi. Kanna vastuusi ja varjele ihmisyyttä itsessäsi. Sota särki toiset, teki toisista petoja, toisista vahvempia tuskissaan. Niin tapahtuu myös erossa. Se on normaalia...viha, suru, luopuminen. Ihmisyyden mitta on, miten kohtelee toista siinä tilanteessa kun vaistot käskevät suojelemaan itseään, egoaan, selviämään. Näin mä kelasin. Nyt tiedät, ei ole koskaan helppoa olla se joka jättää.