Olen pohtinut eroa miehestäni jo pitkään. Nyt ollaan asiasta puhuttu. Hänen mielestään kaikki meidän ongelmat johtuvat minusta ja lähinnä siitä etten osaa hallita elämääni. Hän on myöntänyt ettei ole "nähnyt minua naisena" enää moneen vuoteen, ja ettei tiedä tuleeko enää koskaan näkemäänkään. Ollaan enemmän siis kämppiksiä ja vanhempia lapsillemme. Nyt hän ei kuitenkaan halua että perhe hajoaa, vaan minun pitää muuttua ja tätä liittoa on jatkettava vaikka sitten tällä samalla tavalla. Seksielämää ei ole ollut enää pitkään aikaan.
Miksi mies haluaa jatkaa? Vain perheen koossapitämiseksi? Eikö se nyt jos mikään tee meitä kaikkia onnettomiksi ennen pitkää? Kiitos ajatuksista.
Avioliitto loppumassa ja kaikki minun syytäni
huhhuh.
58
2667
Vastaukset
- huhhuh.
Nyt ihmettelen eikö kukaan edes avaa tätä lähettämääni viestiä? Onko siihen joku syy?
t. ensimmäistä kertaa tänne kirjoittanut, viestin lähettäjä- yli 20v yhdessä
Moi
Itse olen mies ja meillä on jotain saman tyylistä menossa.Ollaan harkittu eroa jne.
mutta toisaalta vielä rakastetaan toisiamme kovasti.
Kahden kesken keskusteluista meillä ei tullut mitään joten haettiin apua.
Tästä on meille ainaskin ollu suunnattomasti helpotusta puhua molempien ongelmista.Seksielämää meillä viellä on ,joko onkin muuttunut nyt keskustelujen avulla ns parempaan suuntaan.Ei tunnu enää sellaselta suoritukselta vaan on jo lähempänä rakastelua himoa halua jne.
Jospa yrittäisitte hakea keskustelu apua ja sitä kautta muuttua molemmat.
- 9+2
Minäpä tästä sitten vastaan, vähän erilainen tilanne kyllä, mutta omalla tavalla samanlainen. En minäkään ollut miehelle enää "nainen", vaan enemmän kämppis ja lasten äiti. Seksiä kyllä oli, vähemmän tosin kuin olisin halunnut. Mutta meillä taas oli niin, että miehellä oli se nainen vuosia muualla, ihana rakkaus, josta sain tietää vasta neljä vuotta suhteen aloituksesta. Se oli aivan järjettömän hirveä shokki.
Minä kuitenkin rakastin miestäni, elettiin arkea ja kaikki oli jokseenkin ok. Olin kyllä epäillyt toista naista pitkään, mutta mies aina kiisti ja väitti rakastavansa minua, eikä koskaan jättäisi meitä. Ja niin taas jatkettiin... Kun tuo suhde paljastui, pidimme molemmat jonkinmoisen mietintäajan, jossa mietimme, mitä nyt jatkossa, mies kun ei halunnutkaan heti lähteä sen toisen naisen matkaan. Eikä sitten halunnut lähteä sinne edes siinä vaiheessa, kun päätös piti tehdä. Hän valitsi meidän perhe-elämän.
Näin jälkikäteen miettien se oli todella vain päätös pitää kaikki ennallaan, ei hänellä mitään sen kummempia rakkauden tunteita ollut minua kohtaan, mitä nyt varmaan rakasti ihan vain tuttuuden ja historian vuoksi. Mutta muuten - ei todellakaan. Odottelin aikani, josko meidän suhteesta tulisi jotain, mutta mies oli jo kuitenkin päässään siirtynyt jonnekin muualle vuosia sitten, eikä mielestäni enää ollut oma aviomieheni, vaan ihminen, joka vain asui meillä. Ei ollut tunteita, joita näyttää minulle ja tottakai halusin itselleni miehen, joka rakastaa minua, eikä jotain toista. Eli eropa siitä sitten tuli.
Viimeiseen asti mies olisi halunnut pitää kaiken ennallaan, koska kaiken tutun ja helpon rikkominen on raskasta. Se on, myönnän, mutta jotenkin silmäni avautuivat näkemään sen, että mies todellakin pystyy elämään näin, ilman sen kummempia tunteita kumppaniaan kohtaan, kunhan vain arki säilyy samanlaisena. Ja tietysti se, että joutuu eroon lasten päivittäisistä touhuista oli myös erittäin suuri tekijä. Minä kun en meinaan suostunut mihinkään viikko-viikko-systeemiin, vaan halusin lapsille yhden kodin. Varsinkin kun ei ollut tietoa, tuleeko se toinen nainen takaisin kuvioihin samantien.
Eli naiselle on varmaan vaikeampi elää suhteessa, jossa ei ole enää mitään, kuin miehen.
Mutta jos teillä kummallakaan ei ole ketään "toista" kuvioissa, suosittelen erittäin lämpimästi pariterapiaan menemistä, sillä taitavat ammattilaiset osaavat kyllä asiansa ja voitte vielä löytää sen rakkauden, joka nyt on jossain kateissa. Meillä se oli jo niin hankalaa, että vaikka vuoden terapiassa kävimmekin, ei se enää auttanut meidän tapauksessa, ei muuhun kuin siihen, että sain lopullisen varmuuden siitä, että meidän tarinan loppu oli kirjoitettu.
Mutta myös sanon sen, että päätään ei kannata seinään hakata ja olla avioliitossa vain lasten vuoksi. Kyllä meillä lapset alkoivat oireilla jo ihan pelkästään sen takia, että minä aloin olemaan täysi hermoraunio loppuaikoina, kun ei tiennyt, mihin suhde oli menossa, onnistummeko vai emme. Jotenkin nyt olen todella tyytyväinen siitä, että sain itselleni sen täyden varmuuden vain siitä, että ei onnistuta. Ei jäänyt mitään muttia eikä jahkailuja, ei tarvitse jälkikäteen enää miettiä, josko sitten olis voinut vielä jotain tehdä.
Eli mieti tarkasti kaikki vaihtoehdot, käykää terapiassa ja katsokaa, onko siitä mitään apua. Jos ei, ota itsellesi hyvä asianajaja, pärjäät kyllä varmasti yksinkin. Ei kukaan, joka haluaa selvitä, joudu pulaan. Asenne ratkaisee!
Tsemppiä! - huhhuh.
Kiitos vastauksista. Tuota terapiaan menoa ollaan myös mietitty, mutta mies ei siihen ole innokas. Olen ymmärtänyt, että tuodakseen oikeaa hyötyä terapiaan pitää kummankin haluta.
Minusta tuntuu, että tässä on pitkälti kyse juuri tuosta "totutun ja turvallisen" rikkomisen pelosta miehen puolelta. Kun hän ei myöskään edes ilmeisesti halua elävöittää suhdettamme uudelleen, vaan ainoastaan jatkaa juuri historian ja tuttuuden takia. Muutos on aina pelottavaa, tiedän sen, mutta itse en enää oikeastaan näe mitään muuta vaihtoehtoa. Eli en taida itsekään haluta edes enää yrittää saada asioita kuntoon, vaan ainoastaan uuden elämänjärjestyksen.
Ja ellei niitä lapsia olisi, olisi päätös varmasti syntynyt jo kauan sitten... - huhhuh.
Ja ajattelenpa vielä tässä "ääneen".
Mistä sen tietää, milloin on kyse pelkästä tottumuksesta ja yksinjäämisen pelosta, ja milloin vielä oikeasta rakkaudesta? Toivottavasti ymmärrätte mitä tarkoitan.
t. viestin lähettäjä- 9+2
Leikittele ajatuksella, että olet tehnyt päätöksen erota. Mieti sitä kuin se olisi totta muutaman päivän ihan itseksesi. Tuoko se ajatus helpotusta vai tuskaa? Siitä voit lähteä jo vähän purkamaan tätä.
Vaikka voin kyllä sanoa, että sitä leikittelee ja pyörittelee mielessään eroa paljon helpommin, kuin sitten, kun se on oikeasti totta. Kun kirjoitatte paperiin nimenne ja näette, että siinä se sitten on, eropaperi. Sitten se tuntuu ihan erilaiselta, kuin silloin, kun ajatuksella leikittelee.
Itselle se oli todella rankka paikka, vaikka tiesinkin, että se on ainoa oikea ratkaisu. Ja jo samana iltana tunsin helpotusta, nyt se on tehty.
Eli kyllä on vaikea kenenkään sanoa, milloin on kyse tottumuksesta ja milloin rakkaudesta. Ja kai sitä rakastaa toista, vaikka eroaakin. Minä ainakin. Vaikka tiesinkin, että on enää mahdotonta jatkaa. Mutta yhteinen elämä ei kuitenkaan ole merkityksetön koskaan, ainahan niitä hyviäkin aikoja on ollut ja alussa itsehän sen ihmisen on itselleen valinnut. Silloin se ihminen on ollut itselle juuri se oikea. Mutta elämä muuttuu ja ihmiset muuttuu.
Sekin on ymmärrettävä ja siinä vaiheessa pitää vain jatkaa eteenpäin... - sanna*
9+2 kirjoitti:
Leikittele ajatuksella, että olet tehnyt päätöksen erota. Mieti sitä kuin se olisi totta muutaman päivän ihan itseksesi. Tuoko se ajatus helpotusta vai tuskaa? Siitä voit lähteä jo vähän purkamaan tätä.
Vaikka voin kyllä sanoa, että sitä leikittelee ja pyörittelee mielessään eroa paljon helpommin, kuin sitten, kun se on oikeasti totta. Kun kirjoitatte paperiin nimenne ja näette, että siinä se sitten on, eropaperi. Sitten se tuntuu ihan erilaiselta, kuin silloin, kun ajatuksella leikittelee.
Itselle se oli todella rankka paikka, vaikka tiesinkin, että se on ainoa oikea ratkaisu. Ja jo samana iltana tunsin helpotusta, nyt se on tehty.
Eli kyllä on vaikea kenenkään sanoa, milloin on kyse tottumuksesta ja milloin rakkaudesta. Ja kai sitä rakastaa toista, vaikka eroaakin. Minä ainakin. Vaikka tiesinkin, että on enää mahdotonta jatkaa. Mutta yhteinen elämä ei kuitenkaan ole merkityksetön koskaan, ainahan niitä hyviäkin aikoja on ollut ja alussa itsehän sen ihmisen on itselleen valinnut. Silloin se ihminen on ollut itselle juuri se oikea. Mutta elämä muuttuu ja ihmiset muuttuu.
Sekin on ymmärrettävä ja siinä vaiheessa pitää vain jatkaa eteenpäin...Minusta tuntui pelkästään helpottavalta saadessani viimein vietyä erohakemuksen käräjäoikeuteen. Eron jälkeen sain uuden, paremman elämän.
Minusta leikittely on tyhmä sana tässä yhteydessä. Jos harkitsee eroa, se ei ole leikittelyä, kaikkea muuta. - sanna*
Oikean rakkauden tunnistaa aina! Sitä ei tarvitse edes miettiä. Vai voisitko sanoa miehelle "rakastan sinua" ja tarkoittaa sitä todella? Miehesi ei ainakaan rakasta sinua. Ei ole "nähnyt sinua naisena" moneen vuoteen. Ja että teidän ongelmat johtuvat pelkästään sinusta. Vain sinun pitäisi muuttua eikä hänen tarvitse tehdä yhtään mitään.
- Mie vaan
No 9 2, tuntuuko jälkeenpäin, että ero oli oikea ratkaisu? Kauanko kesti että pääsit taas siitä jaloilleen ja elämä alkoi näyttämään valoisammalta?
- kokemusta on
Ero ei ole helppo, jos on paljon yhteistä historiaa, rakkautta toista kohtaan vaikka vain sisaruksellista.
Et voi aavistaa etukäteen miten käy, jos eroatte. Voit tietty elää omaa elämääsi, pysyä avioliitossa ja katsoa miltä miehen mielessä tilanne alkaa näyttää, jos sinä aloitatkin itse suhteen toisaalla.
Tuttu tilanne, mutta totuus on se, että sinussa ei ole vika ja miehen on turha sanoa, että kun sinä korjaat itsesi niin kaikki korjaantuu. Ihan loistavaa taktiikkaa ja syyn vierittämistä pois sieltä minne se kuuluu. Miehesi on ihan itse omasta tahdostaan tehnyt valintansa ja totuus on se, että teit sinä mitä tahansa, et tule enää kelpaamaan hänelle. Hän on se, kenen kuuluisi kasvaa. Mitä teet ylipäätään miehellä, joka palaisikin nöyränä kotiin, kun aloittaisit niin sanotusti uuden elämän? Luultavasti et enää huolisi mokomaa petturia takaisin, jos olisitte erossa ja yhteenpaluusta tulisi puhetta.
Anna mennä, tai vaadi asumuseroa tai mikä nyt tuntuu sinusta hyvältä ratkaisulta. Mies ei kuitenkaan sinua taida rakastaa, joten kysymys kuuluu: mitä sinä haluat? Yksinolo voi olla pelastus tai tuho.. - sanna*
Vika ei ole koskaan vain toisessa. Aina ei ole edes kyse "viasta", vaan yksinkertaisesti siitä, ettei mikään enää yhdistä - ehkei koskaan ole yhdistänytkään.
Suurin virhe on se, että menet mukaan miehen päättämään "muuttumisleikkiin" ja jatkat elämääsi onnettomana. Siinä vasta kadotatkin elämäsi hallinnan! - huhhuh.
Hei ja kiitos kaikista vastauksista.
Odotan ehkä että mies itsekin tajuaisi asian laidan, enimmäkseen lasten takia. Tämä on tyhmää ja tiedän sen. Olen vain aina tuntenut jostain syystä vastuuta mieheni onnesta ja hyvinvoinnista, ja nyt kun olen tästä "taakasta" luopunut, toivon että hänkin huomaisi, ettemme oikeasti toisiamme tarvitse elääksemme.
Olen hyvin väsynyt. Ja kiitollinen teille kaikille näkökulmista.
ap- huhhuh.
Eilen sitten mies uhkasi viedä lapsemme minulta.
Eihän tämä ole mahdollista, eihän?
ap - deft
huhhuh. kirjoitti:
Eilen sitten mies uhkasi viedä lapsemme minulta.
Eihän tämä ole mahdollista, eihän?
apMutu-tuntumalta sanoisin, että mikäli te olette edes jotakuinkin tasavertaisia vanhempia vailla vakavia terveyteen liittyviä ongelmia, miehesi ei voi "viedä" lapsianne.
Mikäli siis pystytte kumpikin omalla tahollanne takaamaan lapsille sen mystisen "hyvän elämän", niin lopputulos voi olla hyvä. Sovintoon olisi aina parasta tähdätä.
Kuulostaa siltä että miehesi on lopullisesti päätöksensä tehnyt. Toivottavasti teidän rikkonainen koti ei tule määrittämään lastenne onnellisuutta.
"Olen vain aina tuntenut jostain syystä vastuuta mieheni onnesta ja hyvinvoinnista..."
Tämä on hyvä tunnistaa ja sitten päästää siitä irti.
Mä olen aina hämmästellyt sitä, miten tällaiset suhteet sattuvat edes ajautumaan niin vakaviksi, että lopputuloksena ei voida ajatella mitään muuta kuin eroa siitä ihmisestä jota joskus rakasti. Varsinkin jos puhutaan vuosikymmenistä. Kun itse olen avioerolapsi ja sittemmin olen kuullut kaksi perustelua vanhemmiltani sille, miksi heillä meni sukset ristiin, niin en oikein osaa ajatella että jonkun status quon ylläpitäminen tai hampaita kirskutellen olisi kenellekään hyväksi jatkaa suhteessa. Toisaalta mä olenkin sitä sukupolvea jonka sosiaalinen moraali on jo rapautunutta, luulemma ;) - kuukuukuuuuu
deft kirjoitti:
Mutu-tuntumalta sanoisin, että mikäli te olette edes jotakuinkin tasavertaisia vanhempia vailla vakavia terveyteen liittyviä ongelmia, miehesi ei voi "viedä" lapsianne.
Mikäli siis pystytte kumpikin omalla tahollanne takaamaan lapsille sen mystisen "hyvän elämän", niin lopputulos voi olla hyvä. Sovintoon olisi aina parasta tähdätä.
Kuulostaa siltä että miehesi on lopullisesti päätöksensä tehnyt. Toivottavasti teidän rikkonainen koti ei tule määrittämään lastenne onnellisuutta.
"Olen vain aina tuntenut jostain syystä vastuuta mieheni onnesta ja hyvinvoinnista..."
Tämä on hyvä tunnistaa ja sitten päästää siitä irti.
Mä olen aina hämmästellyt sitä, miten tällaiset suhteet sattuvat edes ajautumaan niin vakaviksi, että lopputuloksena ei voida ajatella mitään muuta kuin eroa siitä ihmisestä jota joskus rakasti. Varsinkin jos puhutaan vuosikymmenistä. Kun itse olen avioerolapsi ja sittemmin olen kuullut kaksi perustelua vanhemmiltani sille, miksi heillä meni sukset ristiin, niin en oikein osaa ajatella että jonkun status quon ylläpitäminen tai hampaita kirskutellen olisi kenellekään hyväksi jatkaa suhteessa. Toisaalta mä olenkin sitä sukupolvea jonka sosiaalinen moraali on jo rapautunutta, luulemma ;)Olen samaa mieltä. Mies ei voi sinulta lapsia viedä.
Tämä tuntuu olevan yksi yritys muiden joukossa pitää sinut avioliitossa. Varaudu siihen että muitakin inhottavuuksia saattaa tulla mikäli päätät erota. - mmmm......
huhhuh. kirjoitti:
Eilen sitten mies uhkasi viedä lapsemme minulta.
Eihän tämä ole mahdollista, eihän?
apEi ole mahdollista.
Kun haet(te) eroa, varaa samalla aika lastenvalvojalta. Häntä tulette tarvitsemaan. Riitaisalle parille ei sovi 50/50 asumisratkaisu, ota sekin huomioon. Ellei sopimukset lastenvalvojalla onnistu, asia etenee oikeuteen. - toinen huhhuh.
Kiitos kirjoituksestasi. Se voisi olla omani. Elän ihan samanlaisessa liitossa. Jos yritän puhua, keskustelu kääntyy siihen, että minulla vain on ongelma. Seksiä ei ole, olen muuttanut makuuhuoneeni talon toiseen päähän. Mutta eroa mieheni ei halua. Elämme kuin kämppikset, työnjako sujuu.
Valitettavasti en voi auttaa, mutta jotenkin helpottaa että on kohtalotoveri...
Niin, ja lasta ei mies kyllä voi noin vain viedä - keksiköön nyt jotain muuta, jolla uhkailee. Meillä muuten uhkasi "ettei tiedä mitä itselleen tekisi, jos lähtisin" Kysyin, että "kiristämälläkö aioit minut tässä pitää?" Ei sitten sitä kommenttia ole enää kuulunut. - huhhuh.
toinen huhhuh. kirjoitti:
Kiitos kirjoituksestasi. Se voisi olla omani. Elän ihan samanlaisessa liitossa. Jos yritän puhua, keskustelu kääntyy siihen, että minulla vain on ongelma. Seksiä ei ole, olen muuttanut makuuhuoneeni talon toiseen päähän. Mutta eroa mieheni ei halua. Elämme kuin kämppikset, työnjako sujuu.
Valitettavasti en voi auttaa, mutta jotenkin helpottaa että on kohtalotoveri...
Niin, ja lasta ei mies kyllä voi noin vain viedä - keksiköön nyt jotain muuta, jolla uhkailee. Meillä muuten uhkasi "ettei tiedä mitä itselleen tekisi, jos lähtisin" Kysyin, että "kiristämälläkö aioit minut tässä pitää?" Ei sitten sitä kommenttia ole enää kuulunut.Sinulle toinen huhhuh.: miten pitkään teillä on jatkunut tämä tilanne? Entä miten aiot asiaa viedä eteenpäin, vai oletteko pattitilanteessa? Miksi miehesi ei suostu eroamaan?
Kiva (tai siis ei tietenkään ole kiva oikeasti) että on vertaistukea!
alkuperäinen huhhuh.
- eräs elätti...
Toi särähtää, että miehes mielestä kaikki on muka sinun syytäsi. Sanoin tuolla toisessakin ketjussa, että aina kun liitto on päättymässä eroon ei kukaan voi syyttää yksin toista. Kellään ei koskaan ole parisuhden rintamalla täysin puhtaita jauhoja pussissa, inhimillisiä ihmisiä olemme kaikki tyynni. Nyt ensimmäiseksi kannattaisi ehkä vaatia myös miestä menemään itseensä liiton pelastamiseksi (jos vielä haluat pelastaa liittonne). Toki pitää mennä myös itseen ja tunnustaa mitä voisi itse tehdä oman elämän hallinan suhteen. Vaikea sanoa miksi miehesi haluaa kaikesta huolimatta jatkaa, ehkä juuri siksi ettei halua perheen hajoavan. Varmaan aika tyypillistä, eroaminen pelottaa. En minäkään noin vain uskaltaisi. Kyllä se olisi se vihoviimeinen ratkaisu jos mikään muu ei auta. Olemmehan kuitenkin sanoneet tahdon ja luvanneet toisillemme toimia avioliiton parhaaksi niin myötä kuin vastamäessä...
- huhhuh.
Kyllä se olen minä, joka on jo tehnyt lopullisen eropäätöksen. En vain ymmärrä, miten mies voi kaiken tämän jälkeen vielä kuvitella, että asiat voisivat parantua.
Ehkä ne jollain pitkäjänteisellä terapialla voisivatkin vielä toimia, mutta kun minulta ei enää löydy tahtoa saada asioita kuntoon. Ei myötä- eikä vastamäessä.
- Typy
Olen päättänyt hakea eroa ja lappukin on jo valmiiksi tulostettuna allekirjoituksia vailla. Pienenä ongelmana tilanteessa se, että mies rupesi roikkumaan. Sanoi ettei selviä henkisesti ilman minua ja että siltä on elämältä pohja pois ja seli seli. Itse en häntä rakasta muuta kuin ystävänä ja lasteni isänä, muu rakkaus on kuollut. En edes halua korjata tilannetta hänen kanssa enkä antaa hänelle mitään mahdollisuuksia. Nyt vain pitäisi saada hänen päähänsä mahtumaan se, että ero on pian totta ja hänen pitää ruveta seisomaan omilla jaloilla. Tulee olemaan kivinen tie edessä, mutta toivottavasti tien päässä odottaa se ihana uusi elämä.
- huhhuh.
No kappas, kohtalotoveri. Tällaista minäkin HIEMAN olen pelännyt (siis takertumista), mutta kaikki ympärilläni ovat kyllä vakuutelleet, että mies tulee pärjäämään. Senhän näkee vasta sitten. Mutta minä en enää voi enkä halua olla vastuussa hänen pärjäämisestään ja onnestaan, ja sen takia en voi antaa itseni murehtia liikaa hänen tulevaisuuttaan (sitäkin olen tehnyt jo niin paljon, että olen lähes sairastunut).
Ihmisen on pärjättävä myös itsensä kanssa. Aikuisena, tasapainoisena yksilönä. Tällaisen mallin haluan myös lapsille antaa. - eräs elätti...
Ihailen tuollaisia ihmisiä, joilta löytyy rohkeutta ottaa ja lähteä rakkaudettomasta liitosta. Me olemme miehen kanssa molemmat hirvittävän riippuvaisia toisistamme niin henkisesti kuin taloudellisestikkin. Mielummin kärvistellään rakkaudettomassa kuihtuneessa liitossa kuin nähtäisiin se vaiva, että erottaisiin. Olisi oikeasti kummallekin varmasti helpotus lopulta, mutta kun ei kummallakaan tunnu olevan halua elää yksin...ehkä sitten joskus kun aika on kypsä molemmille. Ihme tässä pitäisi tapahtua, että saataisin enää mitään säpinää tähän liittoon...
- huhhuh.
eräs elätti... kirjoitti:
Ihailen tuollaisia ihmisiä, joilta löytyy rohkeutta ottaa ja lähteä rakkaudettomasta liitosta. Me olemme miehen kanssa molemmat hirvittävän riippuvaisia toisistamme niin henkisesti kuin taloudellisestikkin. Mielummin kärvistellään rakkaudettomassa kuihtuneessa liitossa kuin nähtäisiin se vaiva, että erottaisiin. Olisi oikeasti kummallekin varmasti helpotus lopulta, mutta kun ei kummallakaan tunnu olevan halua elää yksin...ehkä sitten joskus kun aika on kypsä molemmille. Ihme tässä pitäisi tapahtua, että saataisin enää mitään säpinää tähän liittoon...
Niin, tästähän tässäkin on lopulta kyse. Minä olen hyväksynyt, ettemme kuulu enää yhteen, mutta mieheni ei ilmeisesti halua/uskalla ajatella kaikkea sitä, mitä ero tuo mukanaan.
En vain jaksa enää käsittää, miten jonkun mielestä huono kumppanuus voi olla parempi vaihtoehto kuin mahdollisuus onneen. - sinkuin
eräs elätti... kirjoitti:
Ihailen tuollaisia ihmisiä, joilta löytyy rohkeutta ottaa ja lähteä rakkaudettomasta liitosta. Me olemme miehen kanssa molemmat hirvittävän riippuvaisia toisistamme niin henkisesti kuin taloudellisestikkin. Mielummin kärvistellään rakkaudettomassa kuihtuneessa liitossa kuin nähtäisiin se vaiva, että erottaisiin. Olisi oikeasti kummallekin varmasti helpotus lopulta, mutta kun ei kummallakaan tunnu olevan halua elää yksin...ehkä sitten joskus kun aika on kypsä molemmille. Ihme tässä pitäisi tapahtua, että saataisin enää mitään säpinää tähän liittoon...
Oletteko menneet hyvin nuorena naimisiin? Olen tavannut muutaman miehen, jotka ovat kohta parikymppisinä vakiintuneet. Nyt ovat jo yli 50v. pitkästi ja liitot kuihtuneet. Ero pitäisi ottaa, mutta kun ei pysty. Kummallakaan miehellä ei ole kokemusta yksin elämisestä.
Rakkaus on usein epäitsekästä. Se intohimo, mikä joskus on ollut usein hiipuu, mutta sitäkin voi ruokkia jos molemmat vaan haluavat.
Se mitä luullaan rakkaudeksi on pelkkää hormoonitoimintaa, joka lakkaa pitemmän yhdessäolon seurauksena. Sillä on tutkijan mukaan annettu nimikin ja se liittyy pelkästään seksuaalisen intohimon katoamiseen. Niin tapahtuu jokaisessa nuorella iällä solmitussa liitossa. Luonto on järjestänyt sen siksi, etteivät sisarukset tuntisi seksuaalista kiinnostusta toisiinsa.
Kun sen ymmärtää, niin voi ehkä paremmin hahmottaa niitä asioita, millä saisi suhteen korjattua. Rakkaus ei siis ole mitään intohimoa, vaikka se siihen jossakin vaiheessa kuuluukin. Rakkaus on vastuuta toisesta ihmisestä ja epäitsekästä toimitaa toisen hyväksi.
Kannattaisi ehkä kokeilla miehesi kanssa vaikka vaan parin viikon ajan miltä se tuntuu kun molemmat palvovat toisiaan epäitsekkäästi. Useita vuosia yyhdessä asuneina tiedätte kaikki toistenmne tarpeet ja osaatte palvoa toisianne. Kumpikin ajattelee siis vaan pelkästään sitä mitä toinen tarvitsee ja haluaa ja toimii sen mukaan. Kaksi viikkoa ei ole pitkä aika, eikä siinä menetä mitään jos kokeilette. Seinälle muistilappuja että kaksi viikkoa epäitsekästä toisen palvomista. Samallatavoin kuin epäitsekkäästi olette joskus lapsia hoitaneet hoidatte toisianne ja täytätte kaikki toistenne tarpeet, vaikka kuinka sapettaisi.- luono ja iheellisyys
sehan siinä on, et viiskymppisenä haluaa vielä aloittaa kaiken alusta, jos on mennyt parisuhteeseen parikymppisenä,olisko luonto näin kans vaikuttamassa, ainakin miehen osalta, et jatkus suku, tiedä häntä..
- huhhuh.
Nyt mies sitten ilmoitti minulle haluavansa pariterapiaan.
Hankala tilanne. Minä suostun kyllä terapiaan, mutta en parantaakseni asioita vaan saadakseni hänet tajuamaan, ettei meillä enää ole yhteistä tulevaisuutta. Hän puolestaan varmaan haluaa korjata asiat.
Tavallaan tuntuu valheelliselta mennä terapiaan, mutta toisaalta asioiden läpikäynti ja keskustelu on mielestäni aina hyväksi. Lisäksi ulkopuolisen mukanaolo ehkä tuo hieman rauhaa muuten aina niin vaikeisiin keskusteluihin. Mitä mieltä olette?
ap - hertta
Meillä sama tilanne, mutta toisinpäin. Mies haluaa eron. Minä en. Mies kertoi, ettei rakasta minua enää; toki yhteisten lastemme äitinä rakastaa, mutta ei kuten aviopuolisoa tulis rakastaa. Minä kai rakastan... tai ainakaan en haluaisi luovuttaa.
Olen vielä sokissa. Viikon olen yrittänyt sulatella asiaa. Yrittänyt ymmärtää, mitä elämässäni tapahtuu ja mitä minulle kerrotaan. Pelkään kouristuksenomaisesti yksinjäämistä ja vastuuta, jota se tuo. Suren lasteni puolesta, he menettävät arjestaan isän. Isä menettää lastensa arkitouhut.
Pyysin miestäni pariterapiaan, juuri siitä syystä että saadaan puhuttua. Että ymmärtäisin. Ettei jälkeenpäin kaduttaisi. Hän miettii asiaa, mutta sanoi ihan selvästi, ettei paluuta yhteen ole. En tajua. Miten voikaan tuntua näin pahalta, turvattomalta ja epätoivoiselta... Uskon, että terapia hyödyttää aina. Varsinkin kun suhteeseen on siunaantunut lapsia, kannattaa käydä terapia läpi. Se selkiyttää ja tukee prosessia. Kannattaa kokeilla. - huhhuh.
Me olemme nyt sitten menossa pariterapiaan. Toivottavasti siitä on apua.
Mies täällä puhuu yhteisistä lomamatkoista ja minä mietin poismuuttamista. Ollaan hieman eri sivuilla niin sanotusti.
Huoh.
ap- Hertta
Miten pariterapiassa meni? Mikä tilanne teillä nyt?
- huhhuh.
Hertta kirjoitti:
Miten pariterapiassa meni? Mikä tilanne teillä nyt?
Ollaan menossa vasta tällä viikolla.
Palaan asiaan ja kerron, miten meni¨.
ap
- huhhuh.
Nyt ollaan oltu terapiassa. Auttoi siinä mielessä, että siellä on helpompi puhua. Menemme vielä uudelleen.
Päätökseni ei horju, mutta tällaisen pidemmän prosessin kautta toivon, että välimme säilyvät asiallisina eikä hampaankoloon jää turhia.
ap- Hertta
Kiva kuulla susta. Meillähän oli tilanne toisinpäin. Mies haluaa erota ja minä toivoin, et oltais menty pariterapiaan. Mies piti sitä turhana. Olin juuri totuttautumassa ajatukseen, että ero tulee "kylmiltään", mut yllättäen mies halusikin terapiaan. Nyt mun pasmat on aivan sekaisin... En tiedä haluanko enää? Mitä tässä on enää sanottavaa?
Toisaalta lasten takia olemme sidotut toisiimme loppuiäksi. Yhteiset perhejuhlat jne... Pitää olla väleissä ja tietysti terapia voisi siinä auttaakin. Eroamaan ymmärryksessä ja tunteessa, ettei mitään jäänyt kesken. Puhuminenhan on ollut nyt mahdotonta, joten kaikki tuki siihen olisi varmaankin hyväksi... ja lastenkin takia pitää varmaan yrittää jaksaa motivoitua terapiaan....
Eli sun kokemus rohkaisee, huhhuh. Tänks.
- öihdoqöwidhy
Silmäilin ketjun läpi, en siis lukenut kaikkea perin juurin. Mutta tässä aloituksessa on jotain mitä haluan kommentoida.
1. Jos ei ole seksiä tai seksi elämä on kuihtunut, ei ole parisuhdetta. Syy on kummankin, mutta ennen kaikkea sen haluttomamman. Törkeää antaa seksin kuihtua parisuhteessa. Silloin on rikottu parisuhdelupaus.
2. Monet (varsinkin) miehet haluavat vielä yrittää parisuhteessa, koska pelkäävät menettävänsä kontaktin lapsiin eron myötä.
No, erokorttia tai pelkoa lasten menettämisestä ei olisi, jos olisi jaksettu muistaa seksin hoitaminen.- Syyllinen...???
Tuskin sitä syyllistä kannattaa kovin tarkkaan etsiä, ei se johda kuitenkaan mihinkään.
Ei seksi mihinkään kuihdu, jos ei tapahdu jotain ratkaisevaa. Esimerkiksi toinen syö itsensä sairaalloisen ylipainoiseksi, eikä pysty enää harrastamaan seksiä, narsistina jatkaa vielä vuosikaudet ahmimista, eikä näe omaa tilaansa.
Ei usko, läheisiään eikä lääkäriä, mutta ah kun suklaa on hyvää! Lisänä kaikki muu makea, räiskäleet, jäätelö ja kaikki muut herkut. Sitten ei pysty lenkkeilemään, eikä oikeasti edes kävelemään.
Voi, voi sentään, kun puoliso ei huolikaan enää. Mikähän sitä puolisoa vaivaa, kun ei sille seksi maistu? - vastaus1
Syyllinen...??? kirjoitti:
Tuskin sitä syyllistä kannattaa kovin tarkkaan etsiä, ei se johda kuitenkaan mihinkään.
Ei seksi mihinkään kuihdu, jos ei tapahdu jotain ratkaisevaa. Esimerkiksi toinen syö itsensä sairaalloisen ylipainoiseksi, eikä pysty enää harrastamaan seksiä, narsistina jatkaa vielä vuosikaudet ahmimista, eikä näe omaa tilaansa.
Ei usko, läheisiään eikä lääkäriä, mutta ah kun suklaa on hyvää! Lisänä kaikki muu makea, räiskäleet, jäätelö ja kaikki muut herkut. Sitten ei pysty lenkkeilemään, eikä oikeasti edes kävelemään.
Voi, voi sentään, kun puoliso ei huolikaan enää. Mikähän sitä puolisoa vaivaa, kun ei sille seksi maistu?Voi kuule. Maailma on täynnä seksiaktiiveja läskejä. Joillekin läski on fetissi. Että se siitä lihavasta "narsismista".
Seksi kuihtuu korvien välissä. Jos seksiä pitää pelkästään huimana rakkaudenosoituksena, niin se kuihtuu varmasti.Seksiin pitäisi liittää fantasioita, sekstailla KamaSutra kannesta kanteen tai jotain sinnepäin. Seksissä voisi myös estotta esineellistää kumppani. Ajatella, että hän on juuri nyt ainoastaan tarpeideni tyydytystä varten :).
- huhhuh.
Hmm. No kieltämättä lihoin kyllä tapaamisestamme n. 12 kg, mutten kuitenkaan ikinä ylipainoiseksi.
Tämä ei siis voi olla syynä siihen, että mieheni ei vain ole halunnut minua enää vuosikausiin. On siis sen myöntänytkin, ei näe minua naisena.
ap - huhhuh.
No niin. Terapiassa ollaan nyt käyty pari kertaa - mielestäni hyviä istuntoja. Ollaan vihdoin puhuttu rehellisesti ja enemmän kuin koko yhdessäolon aikana. Olen sanonut, etten näe yhteistä tulevaisuutta. Mieheni on nyt varmasti vihdoin ymmärtänyt mitä on tapahtumassa. Ensin tuli raivo ja v*ttuilu, sittemmin on ääni kellossa muuttunut siihen, että rakastaa ja haluaa olla kanssani.
Olen itse käynyt läpi tätä henkistä prosessia jo niin pitkään, että olen kaikki nuo eri vaiheet jo ohittanut. Nyt yritän antaa miehelle aikaa käydä läpi tuo sama prosessi. Toivon, että hänkin päätyy siihen ainoaan mahdolliseen lopputulokseen, että meidän on parempi erota. Nyt se tietenkin on äärimmäisen kivulias ajatus.
ap- 25
Päätyi minne päätyi, niin selvähän se on että jos vain toinen kahdesta haluaa jatkaa liittoa, se kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Nykyään ei enää miehellä ole "puheenjohtajan määräenemmistöä" 50:50-tilanteessa. Neuvoisin sinua optimistisin mielin suunnittelemaan eteenpäin vapaata elämää käytännön tasolla. Miehen sopeutuminen tai sopeutumiskyvyttömyys ei ole sinun harteillasi. Hän tässä on mokannut raskaasti liittonsa (ei sukupuolielämää vuosiin). Älä suostu syyllistettäväksi.
- huhhuh.
25 kirjoitti:
Päätyi minne päätyi, niin selvähän se on että jos vain toinen kahdesta haluaa jatkaa liittoa, se kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Nykyään ei enää miehellä ole "puheenjohtajan määräenemmistöä" 50:50-tilanteessa. Neuvoisin sinua optimistisin mielin suunnittelemaan eteenpäin vapaata elämää käytännön tasolla. Miehen sopeutuminen tai sopeutumiskyvyttömyys ei ole sinun harteillasi. Hän tässä on mokannut raskaasti liittonsa (ei sukupuolielämää vuosiin). Älä suostu syyllistettäväksi.
Niin, kiitos tästä viestistä, näin minun pitääkin menetellä.
On vain raskasta katsoa vierestä, kun toinen kärsii suunnattomasti. Tiedän sen, olenhan itsekin elänyt tässä helvetissä jo hyvin pitkään. Välitän nimittäin miehestäni vielä paljon. Haluaisin, että hän antaisi itselleen mahdollisuuden nähdä tulevaisuudessa myös onnea ja onnellisuutta, joskaan ei minun kanssani. Ehkäpä se jossain vaiheessa tapahtuu. Nyt hän luultavasti vielä uskoo haluavansa olla minun kanssani tottumuksesta, kiintymyksestä ja siitä, että kaiken muuttaminen on kuitenkin Todella iso asia ja vaatii paljon kaikilta osapuolilta.
ap
- annuli
Olen 60 vuotta tänä vuonna täyttävä nainen. Mieheni ei ole rakastellut minua seitsemään vuoteen. Hän sanoo että minun pitää katsoa peiliin. Tiedän miltä tuntuu katsoa omia laihoja ja ryppyisiä kasvojani joka ikinen aamu. Tyttäreni tuo minulle koko ajan uusia ryppyvoiteita ja yrittää saada isin ja äitin yhteen. Kummatkaan lapseni eivät ole menneet naimisiin saati kihlautumassa ja koen itse olevani täysin epäonnistunut äitinä. Oma äitini ei minua halunnut synnyttää sodan jälkeen ja olin epätoivottu. Omat lapseni ovat maailman parhaat lahjat jota elämältä olen saanut. En vaan tiedä miten ohjata lapsiani tulevaisuuteen. Mieheni ei minua enää tarvitse, enkä halua rikkoa kulisseja.Tuntuu vaan typerältä nihkeämopata huushollia aamusta iltaan. Olisi minusta ollut muuhunkin.
- Identiteetti
Meillä tilanne sellainen, että itse olen ollut hajalla kauemmin ja mennyt talvi on ollut todella pohjalla olemista. Eroa olen miettinyt ja asiasta puhunutkin. Mies ei ole halunnut kuulla puhuttavankaan erosta. Hakeuduimme sitten terapiaan, ja sitä kautta rupesin itse saamaan otetta omaan tilanteeseeni ja rupesin näkemään toivoa meidän jatkolle. Nyteilen mies ilmoitti, ettei tiedä haluaako hän jatkaa yhdessä. Romahdin täysin. Tuntuu siltä että olen käynyt mielettömän taistelun itseni ja meidän liiton kanssa, ja sitten menee matto alta. Toisaalta nyt tiedän tasan, miltä miehestä on mahtanut tuntua tätä ennen. Suru on sietämätön tällä hetkellä. eniten huolettaa alle kouluikäiset lapset ja syyllisyys on kamala, ensinnäkin kaikesta riitelystä menneenä talvena, toisaalta etukäteen perheen hajottamisesta. Kun en ole osannut hoitaa asioita oikein ja olen päästänyt tilanteen näin pahaksi. Kiitos kaikille vertaistuesta.
- vastaus1
Riko nuo kulissit ja ota elämästä ilo irti. Elontie ei loputtomiin kestä.
- vastaus1
Identiteetti kirjoitti:
Meillä tilanne sellainen, että itse olen ollut hajalla kauemmin ja mennyt talvi on ollut todella pohjalla olemista. Eroa olen miettinyt ja asiasta puhunutkin. Mies ei ole halunnut kuulla puhuttavankaan erosta. Hakeuduimme sitten terapiaan, ja sitä kautta rupesin itse saamaan otetta omaan tilanteeseeni ja rupesin näkemään toivoa meidän jatkolle. Nyteilen mies ilmoitti, ettei tiedä haluaako hän jatkaa yhdessä. Romahdin täysin. Tuntuu siltä että olen käynyt mielettömän taistelun itseni ja meidän liiton kanssa, ja sitten menee matto alta. Toisaalta nyt tiedän tasan, miltä miehestä on mahtanut tuntua tätä ennen. Suru on sietämätön tällä hetkellä. eniten huolettaa alle kouluikäiset lapset ja syyllisyys on kamala, ensinnäkin kaikesta riitelystä menneenä talvena, toisaalta etukäteen perheen hajottamisesta. Kun en ole osannut hoitaa asioita oikein ja olen päästänyt tilanteen näin pahaksi. Kiitos kaikille vertaistuesta.
Ai sinä olet päästänyt tilanteen pahaksi etkä ole osannut hoitaa asioita oikein. Mies on tehnyt kaiken ihan viimoisen päälle nappiin? Ehei kuule, Ihan turhaa syyllisyyttä tunnet nyt liitostanne ja sen epäonnistumisesta. Teepäs se tunnelukkotesti, jota täällä mainostettiinkin. Olen satavarma, että syyllisyydentunne on sinun tunnelukkosi nro 1. Kerro minulle miten testi meni :).
Ei tuo terapia yhtään hukkaan mene, vaikka lopulta eroaisittekin. Mielenkiintoista on, että terapiassa saamasi valopilkku pimeään tarkoitti miehellesi juuri päinvastaista. Se ei ainakaan ole kenenkään syytä. Jos tunnet käyneesi itsesi kanssa mielettömän taistelun, niin siitä henkii jotenkin, että olet joutunut luopumaan liikaa itsestäsi miehesi lasten hyväksi. Sellainen ei ole kenellekään hyväksi. Lähde siitä, että mieluummin eronneena ja omana itsenä kuin liitossa oman itsensä uhraten.
- huhhuh.
Nyt pyydän neuvoja ja vinkkejä.
En saa miestä näkemään, että meidän on erottava. Mikäli ero olisi ollut hänen ajatuksensa, oltaisiin varmasti jo pitkällä prosessissa. Miten ihmeessä saan hänet oivaltamaan, ettei tämä ole elämää ja elämistä, vaan hengissä sinnittelyä?
Kaikki ideat vastaanotetaan ilolla.
ap- vastaus1
Et mitenkään saa miestä ymmärtämään, et mitenkään, sisko hyvä. Sinun on ihan itse haettava eroa. Vasta se saa miehen oivaltamaan, että tarkoitat sitä mitä sanot. Aina parempi, mitä vähemmän enää aikailet eron kanssa.
- huhhuh.
Nyt mieheni tietää, että ero on tulossa. Väistämättä. Tilanne on sietämätön. Hän on vihainen, ilkeä, törkeä, hankala.
Miten pitkään kestää, ennen kuin hänen egonsa antaa periksi ja alkaa hyväksyä tilanteen? Koska totuus on se, että tämä on oikea ratkaisu ja hänkin tietää sen, mutta hän ei vaan näytä sietävän sitä, että Minä olin se, joka tämän askeleen otti. Jos hän olisi sen tehnyt (ei tosin koskaan olisi), niin kaikki käytännönkin järjestelyt olisivat varmasti jo kunnossa.
Raskasta.
t. ap- kaisa*
Jos miehesi on yhtään fiksu, hän voi hyväksyä nopeastikin eron eikä ole enää törkeä, vihainen, ilkeä, hankala. Luultavammin hänen egonsa ei kuitenkaan noin vain anna periksi ja asian hyväksyminen senkun kestää. Siinä vaiheessa helpottaa silti, kun muutatte erilleen.
- elämä on 00
Sinulle alkuperäinen kirjoittaja....
Meillä on ollut vaikeaa monta vuotta eikä mitään yhteistä.
Mieheni otti asunnon ja oli tarkoitus erota. Olin aivan loppu, antaa mennä ajattelin.
Koska mieheni oli vahvasti osasyyllinen tilanteeseen, sanoin etten allekirjoita erohakemusta vaan hän saa hoitaa asian yksipuoleisesti. Ero jäi hakematta, jatkamme eriosoitteissa ja yritämme tältä pohjalta jatkaa...
Voin kertoa, että se kammottava tyhjyys ja yksinäisyys astuu vanhan ongelman tilalle. Koin hirveää ahdistusta ja nyt nimike muuttui tyhjyydeksi.- Aikuisuutta
Tässä hyvä esimerkki siitä, että kannattaa harkita vaihtoehtoja, kestääkö entistä ja yrittää vaiko luovuttaa ja on vielä entistäkin tyhjempää.
Ei mitään yhteistä, en oikein usko tuohon sanomaan, vaikka sitä nään viljeltävän paljon kirjoituksissa, olette vain sokeutuneet jostain syystä ja tämä sama sokeus alkaa ahdistamaan, toista ja toisen varallisuutta ei voi omia edes avio- tai avoliitossa, kun tämän ymmärtää liitto tuskin kaatuu koskaan.
On ihan oman itsekkyyden hinta saada liitoonsa hajoamaan, silloin kun eroon ei liity toisen rankka addtikti esim. viinaan, huumeisiin, pelihimo, tai petturuus eli seksiaddikti. Jos toinen on kaikinpuolinen muutoin kunollinen ihminen, käy työssä ja elää normaalia elämää, esim. harrastuksia voi olla toisella.
Monestihan täällä kirjoitellaan, että ei oel läheisyyttä, jos olettaa läheisyyden olevan aina kylki kyljessä olemissa, kehuja kauneudesta, ainaista passaamista, eihän se ole normaalia, siinä on tällä kerjääjällä suuri itsetunnon puutos ja se ei häviä itsestään vaan tämä henkilö tarvitsee terapiaa ymmärtääkseen edes itseään.
Sitten on tämä "ulospääseminen" eli bilettämään, yleensä iltajuoksuihin, silloin on liitto solmittu liian aikaisin, tämä ihminen ei ole mieleltään vielä aikuinen vaikka ikää olisi paljonkin, hän luulee aina olevan ruohon vihreäpää aidan toisella puolen, itsetunto on hänelläkin vialla.
Kyllä aikuinen ihminen osaa nauttia perhe-elämästä, kutsuu ystävät ja tuttavat omaan kotiinsa kahville, iltapalalle ja näin saa kontakteja aikuisiin ja vastuullisiin ihmisiin, kun vielä viinat pidetään pois näistä ja lapset saavat olla mukana ja tutustua toisen perheen lapsiin. - huhhuh.
Aikuisuutta kirjoitti:
Tässä hyvä esimerkki siitä, että kannattaa harkita vaihtoehtoja, kestääkö entistä ja yrittää vaiko luovuttaa ja on vielä entistäkin tyhjempää.
Ei mitään yhteistä, en oikein usko tuohon sanomaan, vaikka sitä nään viljeltävän paljon kirjoituksissa, olette vain sokeutuneet jostain syystä ja tämä sama sokeus alkaa ahdistamaan, toista ja toisen varallisuutta ei voi omia edes avio- tai avoliitossa, kun tämän ymmärtää liitto tuskin kaatuu koskaan.
On ihan oman itsekkyyden hinta saada liitoonsa hajoamaan, silloin kun eroon ei liity toisen rankka addtikti esim. viinaan, huumeisiin, pelihimo, tai petturuus eli seksiaddikti. Jos toinen on kaikinpuolinen muutoin kunollinen ihminen, käy työssä ja elää normaalia elämää, esim. harrastuksia voi olla toisella.
Monestihan täällä kirjoitellaan, että ei oel läheisyyttä, jos olettaa läheisyyden olevan aina kylki kyljessä olemissa, kehuja kauneudesta, ainaista passaamista, eihän se ole normaalia, siinä on tällä kerjääjällä suuri itsetunnon puutos ja se ei häviä itsestään vaan tämä henkilö tarvitsee terapiaa ymmärtääkseen edes itseään.
Sitten on tämä "ulospääseminen" eli bilettämään, yleensä iltajuoksuihin, silloin on liitto solmittu liian aikaisin, tämä ihminen ei ole mieleltään vielä aikuinen vaikka ikää olisi paljonkin, hän luulee aina olevan ruohon vihreäpää aidan toisella puolen, itsetunto on hänelläkin vialla.
Kyllä aikuinen ihminen osaa nauttia perhe-elämästä, kutsuu ystävät ja tuttavat omaan kotiinsa kahville, iltapalalle ja näin saa kontakteja aikuisiin ja vastuullisiin ihmisiin, kun vielä viinat pidetään pois näistä ja lapset saavat olla mukana ja tutustua toisen perheen lapsiin.Tämänkaltaista katkerahkoa, katuvaa ja vihaista olotilaa haluan juuri estää syntymästä. Siksi päädyin avioeroon.
Ei asiat ole noin mustavalkoisia, yksinkertaisia. Jos olisivat niin tuskin avioeroja olisi niin paljon.
Toivottavasti ylläolevan tekstin kirjoittaja on todella löytänyt onnen omassa elämässään. Niin minäkin aion tehdä.
ap
- huhhuh.
Voin kertoa, että olen ollut yksin tässä "parisuhteessa" jo niin kauan, että sen virallistaminen tulee olemaan vain helpotus.
ap - ex-alistuja
Samanlainen tilanne täälläkin. Kolkyt vuotta yhteistä elämää kaksikymppisistä viisikymppisiksi. Nyt erilliset makuuhuoneet jo useiden vuosien ajan eikä puheenaiheita löydy. En vissiin ole koskaan ollut mitenkään miehen mieleinen naisena - niitä muita naisia on ollut vuosien varrella useita. Ongelmat on aina lakaistu maton alle. En ole oikein uskaltanut paremmasta unelmoidakaan, mutta lasten kasvaessa tyhjyyden tunne ja yksinäisyys vaan on kasvaneet sietämättömiksi. Kävin yksin terapiassa ja aloin tutustua itseeni - vuosien aikana olin täysin hukannut itseni muiden huolehtimiseen ja miellyttämiseen. Mies ei pidä uudesta minusta, ei ymmärrä miksi ei voida olla niinkuin ennen. Minä en enää siihen halua suostua: kaikkien passaajaksi jota ei tarvitse huomata tai huomioida. Taitaa tulla ero meillekin.
- aurinkokin paistaa
Kiitos ihmiset, kiitos. Pari päivää sitten tein ratkaisun 12 vuoden liiton päättämisestä. Tänään eksyin tänne lukemaan näitä kirjoituksia, vaikka kyseisiä palstoja en juuri harrasta. Onneksi eksyin. Kiitos elämänne avaamisesta, avaan ehkä omaanikin, kunhan asiat vähän tasoittuvat. Monella tapaa samoissa kuvioissa mennään. Kiitos ja tsemppiä, varsinkin aloittajalle!
- sain elämääni takais
Kun se ajatus "erosta " kerran on tullut niin ei siitä enää pääsee eroon..Itse mietin eroa vuosia..Meillä elämää mini niin että kun mies sai mitä halusi perheen, talon lapsia niin piti elää sen mukaan eli hänen elämäänsä.Sit ei todellakan tarvinnut enää mun takia vaivaantua kun olin jo varma nakki...Koin todellakin että olin vain pala hänen elämässä..hän päätti mitä piti tehdä minä tein..Ja jos soskus halusin tehdä jotain itse siitä seurasi parin viikon mykkäkoulu...Meis ei voinnut ymmärtää että liitossmme oli jotain vikane, ei myöskään sitä että halusin erota..ei ymmärrä sitä parin vuoden jälkeenkään...Ero oli minulle paras ratkaisu..en kadu sitä hetkekään...Tsemppiä elämääsi mikä ikinä päätätkään..
- Tuntematon käsite
Ihminen syyllistää muita, toisia aina siihen päivään asti, kunnes kasvaa oikeasti aikuiseksi ja huomaa, että syyllistäminen ei auta ketään eikä vie mitään asiaa eteen päin. Oikeastaan aivan päinvastoin.
Helpoin tiehän se tietysti on, kun kaikki on toisen / toisten syytä eikä itse ole vastuussa mistään, mutta ajattelutapa on lapsen, joka ei vielä osaa hahmottaa omaa osaansa. - Heidi^
Täällä kans aika samanlainen tilanne, kerään rohkeutta lopullisia päätöksiä varten.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1145356
Kalasataman talossa lienee rakennusvirhe
Ei pitäisi olla mahdollista parvekkeen kautta tulipalon kiivetä katolle saakka kuin korkeintaan ylimmästä kerroksesta.2762196- 911756
Kristillinen Kaste on syntisten kaste, ei itsensä uskoviksi julistaneiden kaste
Raamatun mukaan vain syntisyyden vuoksi kastetut saavat kasteen hyödyn, syntien anteeksisaamisen ja Pyhän Hengen lahjan2401210Venäjä teki mahtavan iskun Kiovaan?
Miksi Ukraina ei kykene tekemään Moskovaan yhtä mahtavia iskuja.3411197Kaipaatko nainen
Semmoista tosi hankalaa ja arkaa miestä? Pitäisitkö hänet aina omanasi jos saisit hänet? Miten huomioisit hänen herkkyyd1051120- 501119
Nojatuoli !
Uutta kehiin, kun edellinen pikavauhtia täyttyi, pitäisikö kiittää näitä asian jouduttaneita? Pilvet leijaa, sadetta en1531116- 1121079
Toivotko koskaan mies...
Että nähtäis ja aloitettais alusta, puhtaalta pöydältä tutustuminen. Olit oikeassa ei me kunnolla tunnettu. Olin hölmö.821022