Minullako anoreksia?

Eihän se syömishäiriö niinkään ole siitä painosta kiinni vaan siitä, mitä sun päässä liikkuu. Luultavasti on syytää huoleen, jos itsekin olet asiaa tullut tänne kyselemään. Kyllä sä varmasti järjellä sen tajuat, jos sun tekemiset ei oo ihan terveitä.

Kuten tuossa tulikin mainittua, syömishäiriö ei määrity ihmisen painoindeksin tai edes päivittäisen kalorimäärän mukaan, vaan sen perusteella, mitä siellä korvien välissä tapahtuu. Itse olin pitkään sairastuttuani vain lievästi alipainoinen, mistä johtuen kovinkaan moni ei kai tajunnut, kuinka sairas mä oikeasti olin. Näytin vain vähän sellaiselta laihanpuoleiselta, joten kukaan ei oikeastaan puuttunut asiaan. Kukaan ei tajunnut, mikä myllerrys mun pään sisällä kävi: Ruoka oli sellainen rakas vihollinen, jota ajattelin jatkuvasti. Stressasin jo etukäteen, jos tiesin, että edessä on esim. juhlat, joissa ruokaillaan. Jos söin joskus jotain kaloripitoista, sain valtavan ahdistuskohtauksen, joka meni ohi vain oksentamalla. Jatkuvan nälän ja puutostilojen vuoksi aloin nähdä hekumallisia unia ruoasta. Näläntunteen ja ruoanhimon kanssa painiminen teki mut ahdistuneeksi ja hermostuneeksi. Aloin vetäytyä kuoreeni ja jäädä sivuun kaikesta sosiaalisesta elämästä, koska lähes kaikkeen kivaan, sosiaaliseen vapaa-aikaan kuuluu syöminen ja/tai (alkoholin) juominen. Käsittääkseni aika tyypillistä anoreksian alkamisessa on myös se, että normaalipainoinen kuvittelee, että pudottaa vain pari-kolme kiloa, mutta siihen jää jotekin koukkuun, eikä osaa lopettaa. "Vielä kaks kiloa pois, sitten oon täydellinen". Lopulta mä en enää osannut lopettaa.

Lisäys edelliseen: Niin, ja ne ulostuslääkkeet. Taitaa olla niin, että suurin osa sairastuneista turvautuu niihin jossain vaiheessa.