Oon jo pari vuotta kärsiny masennuksesta ja se jatkuu vaan. Oon vasta 14v mutta on tosi p*aska lapsuus ja traumoja joitten yli en oo päässy.
Eikö todellakaan oo mitään muuta keinoa päästä masennuksesta yli, ilman että menee jollekin psykologille valittaa?
Pari kertaa on ollu mahollisuuskin, mutta aina oon vaan hiljentyny. Son liian vaikeeta mulle.
Mullei oo mitään perhettä jolle voisin sanoo ongelmista. Kavereita kyllä löytyy mutta kukaan niistäkään ei tiedä kaikkea mun menneisyydestä, niillekkin on liian vaikea avautua.
Halvaisin vaan että tää loppuu... joten tulispa ees ASIALLISIA vastauksia.
Eikö todellakaan oo mitään muuta keinoa päästä masennuksesta yli, ilman että menee jollekin psykologille valittaa?
Pari kertaa on ollu mahollisuuskin, mutta aina oon vaan hiljentyny. Son liian vaikeeta mulle.
Mullei oo mitään perhettä jolle voisin sanoo ongelmista. Kavereita kyllä löytyy mutta kukaan niistäkään ei tiedä kaikkea mun menneisyydestä, niillekkin on liian vaikea avautua.
Halvaisin vaan että tää loppuu... joten tulispa ees ASIALLISIA vastauksia.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olin tuossa iässä kovasti masentunut. Ainut ystäväni, kissani oli kuollut. Puolen vuoden päästä sain uuden kissan ja oireet helpottivat. Keskityin koulunkäyntiin täysillä. Yritin pari kertaa puhua terkkarille, mutta ei hän ottanut minua tosissaan. Olin koko opiskeluajan oireeton ja elämä vaikutti hyvältä. Valmistuin hyvään ammattiin, lähdin töihin. Pari vuotta sitä kesti, kunnes tuli ikäviä elämänkokemuksia ja romahdin. Siitä on 7 vuotta ja olen ollut koko sen ajan vaikeasti masentunut.
Uskon, että oireesi voivat helpottaa ilman lääkäreitä, psykologeja ja lääkkeitä. Uskon myös, että ongelmasi tulee uusimaan myöhemmin elämässä, jos et saa selvitettyä traumojasi.
Itse uskon, että jos olisin saanut masennukseeni "apua" tuossa iässä, niin en olisi noita hyviä vuosia saanut kokea. Voin toki olla väärässäkin.
Tärkeintä olisi mielestäni, että löydät elämässä oman juttusi. Mikä sinua kiinnostaa ja innostaa? Ajattele tulevaisuutta, nauti tästä päivästä. Mennyt on mennyttä.
Joo oon yrittänykki alkaa harrastaa kaikkea ja tommosta, alku on aina hyvä mutta sitten lopahtaa innostus ja lopetan harrastuksen.
Oon myös yrittäny unohtaa kaikki mitä on aikasemmin tapahtunu, mut kuulen/näen päivittäin semmosia asioita jokka muistuttaa jokasesta mun ongelmasta, ja en pysty mitenkään sitä estää.
Esim. asun sijaisperhees, ja en tuu mitenkään nuitten kans toimeen,siihen on siis tosi vaikee vaikuttaa ettei se haittais elämää..
Esim.2. meinattu raiskata ja nään net 2 ihmistä joka päivä koulussa, joten en niistäkään pääse eroon.
( lisääki löytyy mutten halua alkaa niitä tässä sanomaan)
Suurin ongelma ehkä onkin just se että en pysty puhuu omista asioista melkein kellekkään.. kaveritkaan ei tiiä mun elämästä kaikkea.
Pari tietää mut net on netissä, joten ei kunnon kavereita silleen. :/
Hei
Olin itse 14v. kun aloin käyä psykologilla. Ei tosiaankaan tuntunut mukavalta, en osannu puhua. sain vaihettua terapeutin nuorempaan. Ensimmäinen puoli vuotta siinä kun kerroin viikon tapahtumista ja kavereista. sen jälkeen vasta itsestäni. on ihan ymmärrettävää ettei pysty puhumaan, kyseessä on kuitenkin täysin ventovieras ihminen. ajan kanssa. puhuminen kuitenkin helpottaa.
Itse olen sitä mieltä että nuoruus on niin epävarmaa aikaa että jokaiselle tekee hyvää puhua ammattilaisen kanssa. siellä oppii suunnattomasti itsetutkiskelua vaikka ei sen suurempia ongelmia olisikaan.
Älä yritä unohtaa traumojasi. Usko pois, ne puskevat väkisin esiin jossain vaiheessa elämää ja vienti voi olla todella kovaa! :/
Mä kärsin mielenterveysongelmista (rankkaa, jokapäiväistä koulukiusausta, yksinäisyyttä, julkista pilkkaa.) jo 7 ikäisestä asti. Sinnittelin häpeän pelossa ja siinä uskossa ettei mua voi mikään vaivata, aina reilu parikymppiseksi kunnes tuli totaalinen romahdus. Se on tässä muutaman vuoden sisään vienyt työkyvyttömyyseläkkeelle.
Ja mulla oli jo vakavia itsetuhoaikeita ja yksi yrityskin 15v iässä, mutta niin vain jäin täysin ilman apua.
Nyt olen täysin ihmisraunio 33 vuotiaana ja heikko tulevaisuus edessä.
Usko pois, mene hakemaan apua tuon ikäisenä vaikka mikä olisi! On se sitten sairaalahoitoa, lääkitystä tai terapiaa tai kaikkea yhdessä. Sillä voit vielä pelastaa elämäsi ennen kuin liian myöhäistä, aivan kuten minulla.
Voit kirjoitella ja puhua luotettaville aikuisille ja sukulaisille. Riippuu henkilsöstä, mutta varmaan kannattaisi ihan hakeutua ammattilaisen pakeille.
ei mulla oo aikusii tai sukulaisii jolle voisin puhuu ko en tunne ketään mun suvusta ko asun sijaisperhees
No ei sulla ois yhteystietoja sukuusi, miksei ne pidä tai sinä niihin ni yhteyttä. Ehkä ne vois osata hyvinkin neuvoa tilannettasi. Ehkä sinulla on kysmyksiä joihin et ole saanut vastausta ja ne puuttuvat vastaukset kummittelee mielessäsi.
"Esim.2. meinattu raiskata ja nään net 2 ihmistä joka päivä koulussa, joten en niistäkään pääse eroon."
Tästä asiasta olisi ainakin kannattanut kertoa jo terveydenhoitajalle tai opettajalle
.
Tulet kyllä pääsemään niistä henkilöistä eroon viimeistään siinä vaiheessa kun: A) kerrot asiasta aikuiselle henkilölle(jolloin voit parhaimassa tapauksessa saada siirron toiseen kouluun) B) kannattaa muistaa että peruskoulukaan ei kestä ikuisesti silloin niistä pääsee viimeistään tosin en ainakaan itse odottaisi näin pitkään.
Suosittelen menet kertomaan terveydenhoitajalle noista asiaoista ennen kuin aloitat voit myös mainita että et halua näistä kerrotaan muille. Terveynhoitajia ja opettajiakin sitoaa vaitiolovelvollisuus asiasta.
Minua ainakin henkilökohtaisesti ärsyttää tämmöiset koulukiusaajat ja siitä on jäänyt niinkin pahajälki että en halua nähdä koko luokkaa, en opettajaa enkä kysyistä koulurakennustakaan enään ikinä enkä yhtäkään kysyisen luokan oppilasta(ei siellä kaikki olleet kiusaajia, kiusaajilleni en tapahtumia ikinä anna anteeksi. varmasti katuvat asiaa nyt aikuisena, tietenkin on henkilöitä jotka jatkavat tai aloittavat sen myös aikuisena(esim. työelämässä) mutta tälläisiin henkilöihin voi pistää välit poikki ja jos kiusaaminen jatkuu tai muu häirintä hankkii lähestymiskiellon).
Täällä kirjottelee entinen koulukiusattu 20-v nainen. Minua on myös hyväksikäytetty suhteessa (rahallisesti), pahoinpidelty, petetty ja valehdeltu. Enemmän olen kuitenkin kokenut henkistä kuin fyysistä väkivaltaa.
Ensimmäistä kertaa elämässäni hain oikeasti apua. Olen vielä koulussa, joten menin terkkarin puheille ja sanoin että nyt saa riittää. Minulla on ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriön oireistoa ja lievää masennusta. Maanantaina pääsen mielenterveyskeskukseen, jossa kartoitetaan tilanne ja annetaan mahdollisesti jotain lääkkeitä (en halua mitään vahvoja, mutta jotain apua jännitysoireisiin).
Tällä hetkellä tuntuu kuin uusi elämä olisi alkanut. En tiedä milloin tulee romahdus, mutta on hyvä tietää että edes joku välittää (kriisikeskus).
Apua kannattaa hakea. Ikinä ei ole liian myöhäistä.
Elämä kantaa!
kun sanot, ettet tunne ketään aikuisia, joille voisit jutella. Sinä kerrot asuvasi sijaisperheessä, eikö siellä kumpikaan sijaisvanhemmista ole luottamuksen arvoinen? Näinkin toki voi olla, ikävimmässä tapauksessa. Mutta todennäköisesti ne sijaisvanhemmat olisivat sinulle kiitollisia, että uskaltaisit luottaa heihin ja kertoa murheistasi. (Koska, mitä todennäköisemmin he ovat jopa "normi"vanhempia varautuneempia siihen, että heille asumaan tulleilla lapsilla ja nuorilla on monentyyppisiä vaikeuksia. Eiväthän lapset muutoin olisi edes tulleet heille asumaan.) He ovat aikuisia ja tehtävänään on ottaa sinusta vastuuta. He eivät ole vihollisiasi vaan varmasti välittävät sinusta, usko pois :)
Lisäksi, he tietävät kyllä ainakin jonkin verran siitä, millaisista olosuhteista tulet perheeseen, joten heidän kanssaan sinun nimenomaan ei tarvitsisi hävetä menneisyyttäsi. Tuo, että pelottaa avata sisintään, on tuttua meistä jokaiselle, isommallekin ihmiselle. Eikä kaikkea tarvikaan kertoa kerralla, vaan sen, mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä.
Tsemppiä!
no en pysty nuile.... sillo ko olin vielä paljon nuorempi, kaikki meni hyvin... mutta nuot on muuttuunu siittä mitä enne oli... Perheväkivaltaa ollu ja myös sitä henkistä.... musta sei todellakaan oo mtn kunnon välittämistä... monta kertaa hokenu että ei haittais vaikka kuolisin tai muuta sellaista... niin vaikeata kuin nuitten kans on elääkki, niin ei kiinosta niile sanoa mitään... ootan sitä niin innolla kun on peruskoulu käyty ja pääsen muualle opiskelemaan...