Oon jo kolme vuotta ollut täysin maassa poikaystäväni kuoleman jälkeen. Isäni lyö minua melkein joka ilta, äiti ei halua nähdä mua. Kukaan ei näytä kaipaavan mun seuraa, kukaan ei kuuntele. En uskalla mennä ees kysymään paikkaa esim. auroran sairaalast, en haluu että isä tietää et puhuisin jollekkin näist asioist. Oon iha täysin maassa, kuollu. En jaksa kauaa..
en tiedä mitä tehdä.
bellavartiainen
273
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mulla on todettu pari vuotta sitten keskivaikea masennus vaikka en siihen itse uskonut, en kokenut olevani masentunut vaikka olin todella herkkä kaikelle. Olin mielestäni niin vahva että jaksaisin kaiken, paljon sitä sattuikin, perheessä, koulussa,kavereiden välisisssä suhteissa, rakkaudessa, viinan kanssa läträämistä, saamattomuutta. Sain apua terapiasta ja tunsin olevani vihdoin onnellinen, minulla oli poikaystävä, kiinnostuin koulunkäynnistä, lopetin tupakoinnin ja juomisen. Sitten se iski taas. Nyt en edes tiedä mikä minulla on. käyn peruskoulun viimeistä luokkaa joten kouluun pitäisi panostaa, mutta ei kiinnosta enää! Poikäystävä on edelleen ja kaikki on täydellisesti, mutta pelkään menettäväni hänet, perhesuhteet ovat paremmin kuin koskaan mutta sitä asiaa en edes mieti. Mikä minulla on? sitä kysyn usein. Välillä on päiviä kun tuntuu aivan mahtavalta, toisinaan, niin kuin nyt, olo on jotenki tuskainen vaikka tiedän että kaikki on hyvin ja yritän nauttia täsyillä, tuntuu että en pysty siihen? Tunnen itseni saamattomaksi, lintsailen koulusta, pelkään että menetän rakkaani, kaikki on hyvin mutta pelkään?
No ompa elämää. Hulluhan tuo isäsi on. Sinun pitää päästä pois tuollaisesta olinpaikasta.
Mene vain puhumaan asioista jollekin ja estismään apua. Vanhepasi ovat ymmärrettävästi sairaita, ei tuollien käytös kuulu järkielämään. Mene ja vaikka karkaa.