Olen ensimmäistä kertaa alkanut pohtimaan, josko äidilläni olisi narsistinen persoonallisuushäiriö.
Olen itse muuttanut muutaman vuosi sitten pois kotoa, huoleni koskee lähinnä isääni ja pikkuveljeäni, jotka joutuvat hänen kanssaan elämään saman katon alla. Viime aikoina olen usein syventynyt miettimään lapsuuttani, ja miettinyt tapaa, jolla äitini on minut kasvattanut. Usein miettiessäni asiaa suru valtaa minut ja alan itkemään, joskus varsin hysteerisesti, kun muistan lapsuuteni pelon.
Kerron hieman lapsuudestani ja äidistäni. En tiedä mistä voisin aloittaisin...
Joka tapauksessa, olen kokemut kotona peljon sekä henkistä, että fyysystä väkivaltaa. Äitini on töninyt minua, heittänyt maahan, repinyt hiuksista useita kertoja milloin mistäkin syystä. En koe, että olisin ollut vaikea lapsi, sillä en koskaan uskaltanut tehdä tahalteen väärin, tiesin mitä siitä seuraisi. Tällaiseen lievään väkivaltaan on johtanut esimerkiksi se, jos vaatteeni ovat olleet likaiset, en ole osannut tehdä matikantehtävää,vahingossa rikkonut astian, hukannut vaatteen ym. Henkistä välivaltaa olen saanut lapsuudessani osakseni lähes päivittäin. Kehuja en saanut koskaan. Kerran, kun en tullut valituksi edustusjoukkueeseen, pelkäsin kuollakseni jo ennen kuin pääsin harjoituksista kotiin, sillä tiesin, että huutoa tulee kun kerron asiasta. Ja se äitini huuto, se on ollut maailman pelottavinta huutoa. Myöskin positiivisista asioista hän löytää aina negatiivisen puolen ja ottaa sen esiin.
Minua ja veljeäni on kotona potkittu maahan fyysisesti tai henkisesti, eikä isäni ole voinut tehdä asialle mitään. Hän on maailman mukavin ihminen, mutta hän on joutunut olemaan aina hiljaa, sillä muuten hänkin saisi paskat niskaansa äidiltä. Isäni on ollut toivottomassa asemassa kotona. Äitini mielestä hänen täytyisi olla aina hänen kanssaan samaa mieltä.
Vanhemmillani ei ole ollut nyt kahteenkymmeneen vuoteen suhdetta, muuta he asuvat silti edelleen samassa talossa, eri huoneissa. Äidilläni on ollut suhteita muihin miehiin. Tällöin isälläni oli masennus kolmen vuoden ajan. Isäni siis myös tiesi asiasta, mutta ei koskaan sanonut äidilleni mitään. Toisaalta, kun isälläni oli muutama vuosi myöhemmin suhde toiseen naiseen, äitini saadessa tietää hän teki hirveitä asioita. Hän selvitti tämän toisen naisen puhelinnumeron ja laittoi sen nettiin kirjoittaen "tästä numerosta saa seksipalveluja". Asiaa ei koskaan viety oikeuteen, sillä kyseinen nainen ei tahtonut aiheuttaa lisää harmia. Muistan erään sunnuntain, jolloin maksoin kalliin taksimaksun mentyäni mökillemme varmistamaan, ettei äiti olisi menossa vahingoittamaan siellä majailevaa isääni, mutta se on liian pitkä tarina kerrottavaksi. Joka tapauksessa sairasta, että pelkäsin äitini olevan kykeneväinen tappamaan isäni.
Uskon, että isäni on jatkanut sihdetta pelkästään siksi, ettei menettäisi lapsiaan. Hän myös säälii äitiäni, ei usko että tämä tulisi taloudellisesti toimeen ilman isää. Olen säälinyt isääni koko elämäni ajan. Hänellä olisi ollut parempi elämä, jos olisi jakanut elämänsä jonkun toisen kanssa. Äitini ei ole koskaan antanut rakkautta kenellekään perheeni jäsenelle. Veljeni on joutunut kokemaan enemmän kuin minä, sillä hänet äiti on lemannut aina syntipukiksi. Veljeni on myös saanut osakseen rajumpaa väkivaltaa, olen useasti katsonut vierestä, kun äitini on heittäny veljeni seinään hänen ollessaan vain pieni poika. Kerran kun veljeni oli varmaankin noin neljän vanha, äitini hermostui kun heittelimme lelua toisillemme, ja seurauksena hän otti kovan lelun ja heitti sillä veljeäni päähän. Päästä alkoi vuotaa verta, mutta silti äitini jatkoi huutamista.
Esimerkkejä voisin kirjoittaa vaikka koko päivän, ja on vaikea päättää, mitkä olisivat oleellisimmat mistä voisin kirjoittaa. Voisin vielä mainita, ettei äidilläni ole juurikaan ystäviä, hän viettää vapaa-ajan kotona koiran kanssa. Mm. päiväkirjani äiti on kolunnut läpi aina. Nykyäänkin toivon aina, ettei kukaan vahingossa esim jähettäisi minulle kirjettä vanhaan kotiosoitteeseeni, sillä äitini avaisi ja lukisi.
Koskaan en ole voinut äidilleni mistään vähääkään henkilökohtaisesta puhua, sillä hänen reaktionsa on tapauksesta riippumatta negatiivinen. Tuntuu, ettei hän osaa käsitellä minkäänlaisia negatiivisia asioita ilman, että suuttuu ja huutaa.
Hänellä on ollut itsellään vaikea lapsuus, molemmat vanhemmat ja kaksi sisarusta kuolleet hänen ollessa alle 20v. Äitiään hän ei ole koskaan tuntenut, ja hänen siskonsa on tehnyt itsemurhan. Olen kokenut tämän hänen oudon persoonansa johtuvan osaksi lapsuuden traumoista.
Välillä toivon ettei äitiäni olisi enää, jotta isäni pääsisi vapaaksi. Äitini on uhannut perhettäni eri tilanteissa muun muassa tekemällä itsemurhan, jos asiat eivät mene hänen mukaansa.
Kaipaan kommentteja ja neuvoja. Voisiko äidilläni olla narsistinen persoonallisuushäiriö tai jokin muu häiriö?
Kiitos etukäteen.
Olen itse muuttanut muutaman vuosi sitten pois kotoa, huoleni koskee lähinnä isääni ja pikkuveljeäni, jotka joutuvat hänen kanssaan elämään saman katon alla. Viime aikoina olen usein syventynyt miettimään lapsuuttani, ja miettinyt tapaa, jolla äitini on minut kasvattanut. Usein miettiessäni asiaa suru valtaa minut ja alan itkemään, joskus varsin hysteerisesti, kun muistan lapsuuteni pelon.
Kerron hieman lapsuudestani ja äidistäni. En tiedä mistä voisin aloittaisin...
Joka tapauksessa, olen kokemut kotona peljon sekä henkistä, että fyysystä väkivaltaa. Äitini on töninyt minua, heittänyt maahan, repinyt hiuksista useita kertoja milloin mistäkin syystä. En koe, että olisin ollut vaikea lapsi, sillä en koskaan uskaltanut tehdä tahalteen väärin, tiesin mitä siitä seuraisi. Tällaiseen lievään väkivaltaan on johtanut esimerkiksi se, jos vaatteeni ovat olleet likaiset, en ole osannut tehdä matikantehtävää,vahingossa rikkonut astian, hukannut vaatteen ym. Henkistä välivaltaa olen saanut lapsuudessani osakseni lähes päivittäin. Kehuja en saanut koskaan. Kerran, kun en tullut valituksi edustusjoukkueeseen, pelkäsin kuollakseni jo ennen kuin pääsin harjoituksista kotiin, sillä tiesin, että huutoa tulee kun kerron asiasta. Ja se äitini huuto, se on ollut maailman pelottavinta huutoa. Myöskin positiivisista asioista hän löytää aina negatiivisen puolen ja ottaa sen esiin.
Minua ja veljeäni on kotona potkittu maahan fyysisesti tai henkisesti, eikä isäni ole voinut tehdä asialle mitään. Hän on maailman mukavin ihminen, mutta hän on joutunut olemaan aina hiljaa, sillä muuten hänkin saisi paskat niskaansa äidiltä. Isäni on ollut toivottomassa asemassa kotona. Äitini mielestä hänen täytyisi olla aina hänen kanssaan samaa mieltä.
Vanhemmillani ei ole ollut nyt kahteenkymmeneen vuoteen suhdetta, muuta he asuvat silti edelleen samassa talossa, eri huoneissa. Äidilläni on ollut suhteita muihin miehiin. Tällöin isälläni oli masennus kolmen vuoden ajan. Isäni siis myös tiesi asiasta, mutta ei koskaan sanonut äidilleni mitään. Toisaalta, kun isälläni oli muutama vuosi myöhemmin suhde toiseen naiseen, äitini saadessa tietää hän teki hirveitä asioita. Hän selvitti tämän toisen naisen puhelinnumeron ja laittoi sen nettiin kirjoittaen "tästä numerosta saa seksipalveluja". Asiaa ei koskaan viety oikeuteen, sillä kyseinen nainen ei tahtonut aiheuttaa lisää harmia. Muistan erään sunnuntain, jolloin maksoin kalliin taksimaksun mentyäni mökillemme varmistamaan, ettei äiti olisi menossa vahingoittamaan siellä majailevaa isääni, mutta se on liian pitkä tarina kerrottavaksi. Joka tapauksessa sairasta, että pelkäsin äitini olevan kykeneväinen tappamaan isäni.
Uskon, että isäni on jatkanut sihdetta pelkästään siksi, ettei menettäisi lapsiaan. Hän myös säälii äitiäni, ei usko että tämä tulisi taloudellisesti toimeen ilman isää. Olen säälinyt isääni koko elämäni ajan. Hänellä olisi ollut parempi elämä, jos olisi jakanut elämänsä jonkun toisen kanssa. Äitini ei ole koskaan antanut rakkautta kenellekään perheeni jäsenelle. Veljeni on joutunut kokemaan enemmän kuin minä, sillä hänet äiti on lemannut aina syntipukiksi. Veljeni on myös saanut osakseen rajumpaa väkivaltaa, olen useasti katsonut vierestä, kun äitini on heittäny veljeni seinään hänen ollessaan vain pieni poika. Kerran kun veljeni oli varmaankin noin neljän vanha, äitini hermostui kun heittelimme lelua toisillemme, ja seurauksena hän otti kovan lelun ja heitti sillä veljeäni päähän. Päästä alkoi vuotaa verta, mutta silti äitini jatkoi huutamista.
Esimerkkejä voisin kirjoittaa vaikka koko päivän, ja on vaikea päättää, mitkä olisivat oleellisimmat mistä voisin kirjoittaa. Voisin vielä mainita, ettei äidilläni ole juurikaan ystäviä, hän viettää vapaa-ajan kotona koiran kanssa. Mm. päiväkirjani äiti on kolunnut läpi aina. Nykyäänkin toivon aina, ettei kukaan vahingossa esim jähettäisi minulle kirjettä vanhaan kotiosoitteeseeni, sillä äitini avaisi ja lukisi.
Koskaan en ole voinut äidilleni mistään vähääkään henkilökohtaisesta puhua, sillä hänen reaktionsa on tapauksesta riippumatta negatiivinen. Tuntuu, ettei hän osaa käsitellä minkäänlaisia negatiivisia asioita ilman, että suuttuu ja huutaa.
Hänellä on ollut itsellään vaikea lapsuus, molemmat vanhemmat ja kaksi sisarusta kuolleet hänen ollessa alle 20v. Äitiään hän ei ole koskaan tuntenut, ja hänen siskonsa on tehnyt itsemurhan. Olen kokenut tämän hänen oudon persoonansa johtuvan osaksi lapsuuden traumoista.
Välillä toivon ettei äitiäni olisi enää, jotta isäni pääsisi vapaaksi. Äitini on uhannut perhettäni eri tilanteissa muun muassa tekemällä itsemurhan, jos asiat eivät mene hänen mukaansa.
Kaipaan kommentteja ja neuvoja. Voisiko äidilläni olla narsistinen persoonallisuushäiriö tai jokin muu häiriö?
Kiitos etukäteen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
En nyt jotenkin itse olisi tuon perusteella veikannut narsistista persoonallisuushäiriötä (joskin siis tottakai voi olla).
-
Sen sijaan tuon perusteella kyllä voisi epäillä jotain häikkää olevan. Ei vaan nyt oikein tuosta tullut mieleen mitä se voisi olla.
Lisäksi itsemurhalla uhkailusta tuli mieleen epävakaa persoonallisuus.
Millainen on äitisi mieliala yleensä? Onko hänellä jonkinlaista outoa käytöstä, siis tarkoitan outoja uskomuksia tms? Mitä hän tekee vapaa-aikansa? Miten hän käyttäytyy koiraa kohtaan? Pitääkö hän huolta itsestään?
Niin, olisi niin paljon kirjoitettavaa noista äidin outouksista, että lopputuloksena tuo teksti on hieman epäselvä. Tosiaan, tiedän, että hänessä on jotakin häikkää mutta en tiedä mitä. Narsistihan on itsestään liikoja ajatteleva ihminen, enkä tiedä kuvaako se äitiäni.
Nykyisin äitini mieliala on ihan hyvä. Silloin pitää olla varuillaan, ettei tuo mitään negatiivista asiaa esille. Hänellä ei ole outoja uskomuksia tietääkseni... Vapaa-aikanaan hän on aina kotona koneen ääressä. Harvoin hän tekee muita asioita.. Hän seurustelee koiran kanssa suhteellisen paljon, ei mitää erikoista käyttäytymistä, paitsi hän kyllä saattaa välillä lyödä sitä jos on pissannut sisälle ym. Vinkuna kuuluu. En osaa sanoa siitä kuinka hyvin hän pitää huolta itsestään... Joskus hän on ollut todella lihava, on edelleen mutta ei mitenkään sairaalloisen. Hänellä ei ole kova itsekuri, syömisen suhteen ainakaan.. Ja hän ei urheile. Käyttää samoja löysiä vaatteita eikä käytä meikkiä.
terapiaa tai jonkinlaista keskusteluapua ainakin, koska näille ikäville muistoillesi sinävoit jotain tehdä, mutta äitiäsi tai muuta perhettä et voi ainakaan ihan helposti ja heti auttaa. Aivan selvästi äidilläsi jotain häiriötä on, ja se on aiheuttanut sinulle haavoja, jotka sun pitää parantaa.
Moikka!
Suosittelen käymään paikkakuntasi narsistin uhrien tukiryhmässä, edes kerran. Voit siellä tuoda esille että epäilet tällaista ja kerrot sen verran mitä haluat äidistäsi.
Aivan selvä NARSKU !!!!
Vaikkei itsestään välitä, eikä pidä itselleen kuria, niin alistaa kaikki muut läheiset omaan komentoosa esim. uhkailemalla itsemurhalla. SO WHAT ??
Päättäköön sitten päivänsä itse, kun ei hänestä ole rahantuojaksi kotiinkaan, vaan elelee miehen kustannuksella. Se on hänen oma valintansa, ei kenenkään muun syy. Olispahan tämänkin murhe poissa. Yleensä kyllä uhkailijat eivät uhkaustaan toteuta, muttta kuinkas ny kävikään taas Haminassa, joskus poikkeus vahvistaa säännön.
Pakkohoitoon mä tommosen veisin. Puhun kokemuksesta ja tunnistan narsistin, koska seurustelin sellaisen kanssa nelisen vuotta. Lopulta otin kokonaan pesäeron. Emme olleet kirjoissa emmekä kansissa, mutta asuimme jonkin aikaa yhdessä, mikä lopultakin avasi silmäni täysin. Minulla on työpaikka ja omat rahat, mikä teki siitä helppoa minulle. Hän uhkasi myöskin itsemurhallaan, jos jätän hänet ja totesin siihen, etten voi vaikuttaa asiaan, se on hänen valintansa, mikäli hän toteuttaa uhkauksensa. En halunnut asua kodissa, jossa aina sain pelätä, milloin hänen hermonsa räjähtävät aivan mitättömästä syystä tai syytä ei tarvinnut olla ollenkaan . Pyysinkin häntä pariin otteenseen hakeutumaan hoitoon, aggressiivisuutensa ja vihamielisyytnsä vuoksi, muttei se koskaan toteutunut, koska hänessä ei ollut mitään vikaa, kaikki vika on aina muissa.
DONE :)
Aloittajalle sanon, että äitisi on kai narsisti, ja kannattaa pitää etäisyyttä äitiin.
Aloittajalle ja kaikille muillekin sanon, että oma äiti vaikuttaa lapsen mielestä aina narsistilta, tyrannilta, muumiolta, vähä-älyiseltä, vanhalta, tyhmältä ja mistään mitään tietämättömältä. Lapset ovat aina vanhempiaan viisaampia kaikessa ja tietävät kaikesta kaiken. Heidät on äidit kasvattaneet väärin tai he ovat saaneet vanhemmiltaan, sisaruksiltaan tai,... enoiltaan traumoja :)
Lapsi ei koskaan voi olla väärässä ja häntä pitää aina kuunnella vaikka hän kertoisi mitä satuja vanhemmistaan.
Pitää muistaa se tosiseikka, että lapsen mieli on myös itsekeskeinen, koska hän tietää olevansa vanhemmilleen tärkeä ja tietää, että veri on vettä sakeampaa ja lapsen etu menee yleensä kaiken muun edelle. Lapsi osaa myöskin käyttää tätä tietoa hyväkseen ja siksi monet äidit, jotka ovat vahvoja kasvattajia lapsensa edessä, eivät anna kaikkea periksi ja pitävät myöskin oman päänsä ovat lapsen mielestä hirveitä narsisteja ja ilkeitä.
Vanhemmuus ja äitiys on juttu, jonka ymmärtää vasta, kun omat lapset ovat lähteneet kotoa pois, omat vanhemmat kuolleet ja on perspektiiviä peilata itseään omaan äitiinsä ja isäänsä ja nähdä tekevänsä niitä samoja virheitä kuin oma äiti ja isä. Osaa olla armollisempi omia vanhemipiaan ja itseään kohtaan ja kertoa omalle lapselleen tämä kaikki, että hänkin ymmärtää ettei äiti ole mikään yli-ihminen ja äidilläkin voi olla omat epätoivon hetkensä jne...
En ole samaa mieltä lottamarin pakinan kanssa. Olen nykyisin aikuinen, ja minulla on sellainen, hyvä tunne, että olin ja olen rakas vanhemmilleni. Kaikki vanhemmat ei anna sitä tunnetta.
Harvinainen kommentti palstalla siinä mielessä, että (aikuinen) lapsi tunnistaa saaneensa välittämistä osakseen ja osaa samaan aikaan arvostaa saatua.
Tuli mieleeni oma kasvattajani, joka teki virheitä, mutta omalla tavallaan välitti silti. Se seikka sekä se, että elinpiiristä on aina löytynyt myös muita henkilöitä, jotka ovat osanneet osoittaa välittämistä on asia, joista olen kiitollinen.
Kuinka moni ja kuinka paljon meistä osa-aikanarskuista (tämän termin saa muotoilla mielessään jokainen ihan omanlaisekseen) osaa omata kiitollisuutta saadusta hyvästä?
"Osaa olla armollisempi omia vanhemipiaan ja itseään kohtaan ja kertoa omalle lapselleen tämä kaikki, että hänkin ymmärtää ettei äiti ole mikään yli-ihminen ja äidilläkin voi olla omat epätoivon hetkensä jne..."
Niin aikuisena sitä kuitenkin ymmärtää paremmin asiat, miksi äiti oli sellainen kuin oli...jos taustalla esim. mielenterveys-ja päihdeongelmia...
Itsekin olin lapsena/teini iässä hyvin paheksuva esim. äitini miesystäviä kohtaan...mutta nyt aikuisena naisena ymmärrän paremmin, että sitä läheisyyttä, lämpöä, rakkautta hänkin toivoi suhteistaan saavansa...
Omien lasteni kanssa ollaan kyllä juteltu eron syistä ja siitäkin miksi olin sellainen kuin olin...siedin huonoa kohtelua...liian pitkään...kuin myös siitä, että niihin aikoihin huusin paljon lapsilleni...kuin myös teini iän yhteenotoistamme...
Olen korostanut aina sitä, että äitikin on vain ihminen...ei mikään pyhä/täydellinen/virheetön yli-ihminen...
nykyään uskon kyllä, että lapseni ovat ns. antaneet anteeksi menneisyyden huonot kokemukset...hyväksyneet ne jollain tasolla osana heidän lapsuuttaan...että niin oli/tapahtui...
Välit kumpaankin vanhempaan ovat ns. hyvät, iloitsemme toisistamme...tunnen ylpeyttä lapsistani, rakastan heitä...jos välillä on pitempi aika ettemme tapaa fyysisesti...niin usein halaamme toisiamme...
Olmme jopa kilistelleet yhdessä tyyliin, olemme selvinneet...
poissaolevaan isäänkin lapset pitävät kyllä yhteyttä...valokuvia lapsenlapsestakin lähtetetään postitse...osa perhettä hänkin on edelleen...harvoin fyysisesti tavattavissa, mutta ajatuksissa kuitenkin...toki niihin ajatuksiin liittyy suruakin,isän päihdeongelmasta johtuen...
Toki niitä huonojakin kokemuksia joskus muistellaan, eletään uudestaan, niistä jutellaankin...mutta silloinkin korostan sitä aikuisen vastuuta...ettei pelkästään niitä voi käyttää aasinsiltana siihen..jos elämä menee ranttaliksi...
Niin en tiedä...kyllä ne vähemmän täydellisetkin vanhemmat rakastavat lapsiaan, vaikka elämä ei muuten niin täydellistä olekkaan...
Lapset on yllättävän joustavia ja hyväksyvät maailman murheet. Murheilla on kasvattava vaikutus, pumpulilla ei.
Ja paskat sanon minä, murheet tuhoavat ihmistä ja on hirvittävä onnettomuus saada narsku huoltaja.
Yxex höpinät ovat ajat sitten vanhentunutta lässytystä, joiden julkituoja pitäisi haastaa oikeuteen harhaoppien levittämisestä.
Lapset sopeutuvat melko paljoon, kun eivät paremmasta tiedä, tilanne muuttuu jopa kohtalokkaaksi kun alkavat tietämään muunkinlaisesta elämästä.
Yxex oli kommentoinnut yltille, eikä millään muotoa viitannut narsisteihin vanhempiin, vaan yleensä vanhempiin, jotka (kaikki) tekevät virheitä. Lapsen eheys tai vioittuneisuus aikuisiällä ei yksin ole kiinni kohdatuista murheista.
Jos on epäselvää, voi kysyä selventävän kysymyksen mitä kirjoittaja tarkoittaa kommentillaan - sen sijaan, että alkaa haukkua räksyttämään tätä lässyttäjäksi (kun päällekäyjä ei itse edes viitsi eikä vaivaudu keskustelemaan, vaan ainoastaan julkituomaan). Jos haluat vain vääntäää kättä, voit jäädä vääntämään sitä ihan itseksesi.
Mielestäni yxexän kommentit eivät koskaan ole olleet sen enempää vanhentunuita kuin lässytystäkään. Hän on kirjoittaja, jonka kanssa moni haluaa suotta tuhlata aikaansa vittuilemalla, mutta joka on aivan hyödytön väline tässä kanssakäymisessä.
Kiitos rohkeasta kertomuksestasi aloittaja.
Tässä on eräs esimerkki tunnemaailman rikkoutumisesta ja sen aiheuttaman kivun siirtämiselle - sukupolvelta toiselta ja mitä itse mahdollistamme - ellemme opettele kantamaan vastuutamme itsestämme, huollettavistamme, teoistamme ja valinnoistamme. (tämä lause yleisesti palstalaisille)
Käy hyvin selväksi äitisi rikkoutunut tunnemaailma, hänen kyvyttömyys kohdata ja tunnistaa tunteitaan. Hän ei osaa eikä kykene kantamaan sitä vastuuta, minkä hän on valinnut kun halusi perheensä. Hän on jättänyt tehtävänsä hoitamatta eikä sitäkään tehtyä ole osannut hoitaa oikein.
Väkivalta - etenkään lasta tai puolustuskyvytöntä kohtaan - on väärin. Lasken tähän mukaan kaikki väkivallan muodot. Ainakin neljän-viidenmuotoista väkivaltaa vähintäin on perheessä kohdattu.
Ensisijaisesti mitä voit tehdä on jo tuolla ylempänä mainittu useastikin; sinun on tärkeintä saada puhua kokemuksistasi. Hae ammatillista apua. Ja asia mikä tee itsellesi selväksi; ei siksi, että sinä olisit kipeä. Et ole kipeä, mutta oirehtiva, mutta tulet sairaaksi jos et käy näitä tapahtumia läpi, kun nyt olet tavallaan kypsynyt niitä käsittelemään. Sinun tehtäväsi on katkaista vihan ketju, omalta osaltasi.
Veljeäsi voit auttaa siten, että hän tietää turvautua sinuun, jos tarve tulee. Ole hänelle se läheinen, joka on luotettu. Pidä itsekin kontakteja turvallisiin, luotettaviin ihmissuhteisiin.
Se onko äidilläsi narsistinen persoonallisuushäiriö (narsistisia piirteitä on, mutta se ei yksin sano mitään) vai jostain muusta, ei niinkään ole merkitystä. Todennäköisempää on että hänellä on useampi ongelma. Olellisinta on se, onko hän itse valmis tunnistamaan ongelmansa ja hakeutumaan asiantuntijan puheille. Mutta se asia ei ole juuri nyt suurin murheesi.
Voimia sinulle.
Surulinen lopputulos on, että narskun kynsistä ei ketään pelasteta. Tunnen tapauksen, jossa narsku eukko uhkaili itsemurhalla. Lopulta hänen kiltti miehensä teki itsemurhan. Luultavasti eukko psyykkasi puheillaan ja teoillaan miehensä tähän loppuratkaisuun.
Kyllähän noinkin monessa suhteessa on käynyt -> ajaudutaan tappamaan mieluummin itsensä kuin kohtaamaan elämänsä.
Minäkään en suuresti usko sellaisiin taivaalla liihottaviin enkeleihin, jotka pelastelevat ihmisiä pahanvoinnista. Enkeleitä tosin on olemassa, harvempi vain koskaan käsittää heitä kohdanneensa.
Miesparan olisi pitänyt saattaa puolisonsa hoitoon (muun muassa pakkohoitolaki, kun kyse on toisen tai oman henkeen ja terveyteen uhkaavasta seikasta). Kiristäminenhän on turhankin yleistä suhteissa, mutta ensimmäiseksi on osattava itse irrottaa se talutusketju omasta kaulasta irti, ettei tämä homma vetele. Jos terveys on kuralla, on ammatti-ihmisen se hoidettava, se ei ole sen paremmin puolison/omaisen/läheisen tehtävä eikä heillä ole edes edellytyksiä siihen tunnesiteiden vuoksi.
Toisekseen hänen olisi myös itsensä pitänyt hakea sitä apua ajoissa. Kuten lopulta kävi ilmi, hänen tunne-elämän ongelmat olivat jo niin suuria, ettei hän niitä kyennyt itse ratkaisemaan, vaan turvautui toisenlaiseen ratkaisuun.
Tästä surullisesta esimerkistäsi tulee mieleen jälleen se tosiasia, etteivät ihmiset rohkene luopua. He sietävät pahoinvointia vaikka se söisi heidät elävältä. Päästäkseen pois, heidän ei tarvitsisi kuin lähteä. Lähteminen ei edellytä kostoa, huomiota tai muitakaan itsekkäitä elementtejä. Se on vain tunnustamista sille tosiasialle, etten halua jatkaa tätä enkä jaksa kantaa tätä matkaani. Uuden aloittaminen voi olla pelottava askel, mutta useinkin ajan mittaan - se ratkaiseva tervehdyttävä askel.
Täällä kysytään usein onko joku läheinen narsisti. Kysyä tietysti saa, mutta vastaaminen siihen kysymykseen on vaarallista. En haluaisi koskaan ottaa vastuuta ja olla vaikuttamassa jonkun epäilyihin. Jokaisen on itse saatava puolueeton vastaus kysymykseensä omista kokemuksistaan. En määrittele ihmisiä koskaan kuulemalla vain toista, sehän on vain toisen näkökanta ja siksi siihen ei voi täysin luottaa. Vain tutustumalla molempiin voi sanoa rehellisen mielipiteen.