Otin toisen nimimerkin, masennus-ahdihtushäiriö ollut krooninen 22 vuotta. Siihen pääle 51 vuotta sitten tullut 100% liik. vamma. MIKÄÄN, SIIS MIKÄÄN ei auta. Ei kemikaalit, ei suljettu, ei AA-ryhmä, muuten paitsi viinasta erossa 27v. Joka aamu helvetti kalvaa sisältä, yli 20 vuotta. YRITÄN EPÄTOIVOISESTI etsiä myönteisyyttä, en sitä löydä. Ei yhtään pidempää naissuhdetta. Peritty hankala luonne. AINUT myönteinen asia on raittius, mutta mitä se hyödyttää, olo on yhtä helvettiä, eikä millään muutu muuksi. Jos, tai kun muita samanlaisia, jos välitätte minusta kertokaa mitä teen? EN haluaisi tappaa itseäni, vaikka se olisikin ainut helpotus.
Millä rohkeutta itsemurhaan?
Haluan rakkautta
122345
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ei muuta ku hoidatat itsestäs ne madot pois ja syöt terveellisesti. Juttua oli lehdessä siitäkin, että kun täällä ihmiset paskottaa koiria kaduille ja kadun varsille, voi olla kohtalokasta jos loiset ja bakteerit pääsevät kulkeutumaan kakoista ihmisen elimistöön. Siis ihan oikeasti! Ja ne pääsee, esim oli mainita kengistä, että sitä kautta kulkeutuu ihmisten asuntoihin. Axiluria vain varmuuden vuoksi poskeen reippaasti. Ja se mato voi olla jopa aivoissa, johon Axilur ei yllä. Jos kiinnostaa, niin matohoitajalta voi kysellä, jos sellaisia tiedät. Itse tiedän Vantaalla Urbanskin.
Olen ketjun aloittaja. Eihän tuo otsikko nyt ihan täysjärkiseltä vaikuta. Kun pyytää rohkeutta itsemurhaan. Samalla tuli "haluan rakkautta" nimim. vastaus. Tai siis ei tullut, ainut vastaaja oli provo, tai käsitti väärin. Kerroin olevani kroonisesti masentunut, ja 100% liik.vammainen. Tämäkin on tietysti kielteisyyttä, mut se, ettei ole tullut vastauksia yhtään, näyttää suoraan sen, ettei minun kaltaisia sairaita tämä yhteiskunta tarvitse. Nyt uskon jo asian, ei enää tarvii kirjoitella.
En tiedä muista, mutta luultavasti aika masentunutta porukkaa täällä pyörii, hankala yrittää neuvoa toisia myönteisyyteen kun itsekin on masentunut.
Minua auttaa luonnossa olo, kävelen luontopolkuja, katselen lintuja, oravia, jäniksiä ja muita otuksia. Kalastelen myös jonkin verran.
Yhtään kaveria ei ole, mutta en juuri kaipaakaan. Käyn viikoittain pelaamassa lautapelejä mielenterveyskuntoutujille tarkoitetussa pelikerhossa. Hakeudu johonkin kerhoon jossa tehdään jotain sinusta mukavaa..
Minäkin käyn mielenterveyskuntoutujille tarkoitetussa yhdistyksessä vertaistukiryhmässä, tapaamassa tuttuja,kahvilla,hakemassa ilmaisruokaa kerran viikossa ja askartelemassa.Masennus ja ahdistus vaivaa,mutta yhdistys auttaa jaksamaan.
Suosittelen yhdistystoimintaa kaikille!
kirjoittelin tuohon ketjuun nimimerkillä anti-terapia
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10384604
ja tuohon nimim depressantti
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10610967
siinäpä kunnon vuodatusta meikäläiseltä! Ainoa ongelma vaan, että miten selitän parille vanhalle kaverille, että niin kauan kuin ovat minut tunteneet vuosituhannen vaihteesta, olen kärsinyt masennuksesta ja huonosta itsetunnosta. Mikään ei itsetuntoa kohota.
Olen pyytänyt hartaasti äidiltäni lupaa tappaa itseni. Valitettavasti hän ei suostu. Mutta on aivan $aatanan järjetöntä elää AINOASTAAN äidin, veljen (ihan ok tyyppi ja menestynytkin), isän ja psykoterapeuttien takia. Varsinkin kun työelämään en pääse, huonosti valitun/suoritetun koulutuksen, olemattoman työkokemuksen, väärin toimivan päänupin, korkean iän yms. syiden takia.
Ketjun aloittaja eli entinen opel12-nimimerkki... kirjoituksesi täällä on jäänyt mieleeni, kun tänä keväänä olen näitä palstoja lueskellut. Usein tulee mieleen Ooppelin kirjoitukset ja ihmettelen kuinka samanlainen mielenlaatu meillä onkaan.
Minulla ei ole minkään sortin liikuntavammaa, mutta jollakin tavalla uskon olevani viallinen. Naisiin tutustuessa en osaa luontevasti jutella, ja koko ajan pelkään heidän huomaavan minun olevan epänormaali ts. päässä vikaa. Toki on vähän sattumakin, etten ole työelämään päässyt. Tehtyjä valintoja ei voi muuttaa, joten tilanne on kestettävä.
Olen 35 vee ja 18 vee paikkeilla lekurit diagnosoivat syvän/vakavan masennuksen. Jälkeenpäin katsoen peli oli tuossa vaiheessa jo täysin menetetty... Ei olisi todellakaan kannattanut elää tähän saakka. Mitä pidemmälle mennään, sitä vahvemmin elämä tuntuu menetetyltä.
Ihme pakkomielteisellä toiminnalla olen tähän saakka jaksanut eläen pitkälti haaveiden voimalla. Ihmissuhteet ovat minulle täyttä rakettitiedettä. Syvällä hermoradoissa (tai mitä ne onkaan) on jännitys ja stressi ihmisiä kohdatessa. Syy on toki omassa päässäni. Senpä vuoksi olen viimeiseen saakka yrittänyt välttää tilanteita, joissa joutuisin naisten ja miestenkin kanssa tekemisiin, lukuunottamatta paria kaveria. ....
No niin, nyt on todella myöhäistä opetella naisten kanssa juttelemaan, kun se olisi pitänyt opetella viimeistään joskus 18 vee vaiheilla. Mutta silloin elelin jonkinlaisessa toisessa maailmassa, vaikkei minulla mitään skitsofreniaa lekurit ole diagnosoineet.
Ooppelin tavoin voisin sanoa perineeni vaikea luonteen.
Kaiken maailman psykoterapiasta huolimatta olen viime aikoihin saakka tulkinnut ihmiset niin, että miehet huutavat, nöyryyttävät ja arvostelevat minua, kun taas naiset haluavat syyttää minua jostakin rikoksesta mitä en ole tehyt. Siksi olen tuntenut halua tappaa satunnaisia tuntemattomia ihmisiä. Välillä taas olen ollut turhautunut, kun en uskalla itseäni tappaa. Aina olen jonkin tekosyyn keksinyt, miksi elää... turhaan.
No niin, nyt kun olen viimeinkin tajunnut ettei edellä mainittu ole totta, olo on suunnattoman paha. Kaiken kukkuraksi taloudellisesti en ole päässyt itsenäisyyteen, sillä olen sidoksissa vaikka mihin... Kyllä vıtuttaa. Ei ole sellaista harrastusta, jonka voisin muuttaa työksi.
Kun lopultakin tajuan miten tulisi nyt toimia, saan tehtyä pakollisia asioita ehkä neljä tuntia viikossa, mutta muuten totaalinen ahdistus ja häpeä otttaa niin koville, etten aina pääse ovesta ulos.... joskus nukahdan keskellä päivää, ja pyrin jatkamaan toimia.
Jokainen pieni asia missä tahansa muistuttaa minua menneisyyden painajaisista, joka on liian iso ja mahdoton asia tässä kuvattavaksi.
Tätä ei päänuppia ei pysty millään rahasummalla korjaamaan.
Tätä ei päänuppia siis ei pysty millään rahasummalla korjaamaan... kyl kyll, heh.
Painajaismaista on, kun MIKÄ TAHANSA asia ihmisten parissa ollessa tuo mieleen jonkin tuskallisen asian, ja sitten kotiin mennessä iskee synkkyys ja toive kuolemasta.
Aivan $aatanan hölmöä yrittää olla tekemisissä normaalien ihmisten kanssa, kun kaikilla on parisuhteet, työelämät jne. Olisi kannattanut reippaasti pyrkiä eläkkeelle eikä yrittää opiskella jotain alempaa korkeakoulututkintoa tms. turhaa, jossa hukkasin parhaan ajan nuoruudesta. Nyt en kelpaa yhtään mihinkään.
Toki eräs kokenut yksityinen psykiatri sanoi, että toiminnanohjaukseni on viallinen. Toiminnanohjaus on systeemi aivoissa, joka vastaa suunnitelmallisuudesta, ongelmanratkaisusta ja päätöksenteosta.
Naisiin tutustuminen on siis ylivoimaista, sillä kaikki vaistoavat minussa viallisuuden.
En ole koskaan kyennyt olemaan ikäisteni ihmisten joukossa.
Miten voin koskaan olla missään työelämässä, kun en ole mitään ryhmätyötä koskaan kyennyt tekemään tms.
En kykene mihinkään pitkäjänteiseen toimintaan, mihin sisältyisi jonkinlainen viikko-ohjelma tms. (Jos joudun eläkkeelle tai sosiaalitukia varaan, ohjelman saa keksiä oikeasti itse, mikä toki on positiivista)
Eli sama systeemi mikä on skitsofreenikoilla vialla, on myös minulla tuhoutunut, vaikka diagnoosina ei ole minkään sorttinen skitsofrenia... Pikemminkin olematon itsetunto, naisseuran puute, itsensä kokeminen tarpeettomaksi/turhaksi, edessä olevat rahaongelmat kun PALKKAtuloa ei ole mahdollista saada (koska työmarkkinoille kelpaa vain parhaat ja ne jotka eivät ole teininä sairastelleet.)
Kyllä minäkin myönteisyyttä yritän etsiä, mutta se on vain yhteensä tunti vuorokaudessa, koostuu pienistä minuutin pätkistä. Muu on täydellistä epäonnistumista, virheellisyyttä, viallisuutta.
Yhä enemmän häpeän itseäni vaikka minulle on terapiateollisuuden tantat lässyttäneet, että kannattaa elää jne. pa$kaa.
Onneksi tapaan lähiaikoina lekurin... maksaa kyllä aika $aatanan paljon taas.. En osaa edes hoitaa omia raha-asioitani. Rahaa tulee jostain pääomatuloista, kelasta ja vanhemmilta... Ei tällaista osaamatonta tyyppiä varmaan ole toista tässä maassa.
Yhä vähemmän syitä enää nousta sängystä. Aamuinen auringon paiste on täyttä helv€ttiä, sillä tuo mieleen pahoja muistoja, ja korostaan ikätovereista syrjään jäämisen tunnetta. Kaikki ovat kesällä rentoja ja iloisia, mihin itse en ole koskaan kyennyt.
Vappuyönä tapasin naisen. Harmittaa kun on sisältä täysin mätä, sillä ulkomuodon puolesta sopisin hänenkin kanssa yhteen. Ei se tainnut minusta pitää kovin paljon.
En tiedä pitäisikö etsiskellä joku mielenterveyseläkeläinen kumppaniksi... Mutta nekin piileskelevät jossain, ja luulevat että nykynaisen pitää olla työssäkäyvä jne.
Todennäköisesti olen jo Ooppelin iässä kuollut. Ainakin toivon niin, sillä en halua mitään vanhuuden sairauksia. Muutenhan koko elämä on sairautta lapsesta vanhukseen saakka.
Matti Nykäsen musiikillinen tuotanto taustalle soimaan niin eiköhän menohalut kasva!
Haluan+rakkautta
Muita auttamaan koska se auttaa eniten itseä. Auta toisia joilla on ongelmia, sen voi tehdä vaikka netin keskustelupalstalla tai facebookissa. Kerro heille hyviä asioita, toivota hyvää, anna neuvoja yms. Auttaessaan saa positiivista palautetta ja välittämistä, eikä ole aikaa ajatella omia ongelmiaan, lisäksi vielä karmakin vähenee, joten yllätys, yllätys oma kuntokin alkaa kohentua.
Elämäntarkoitusta ja oman elämäntehtävää pitäisi myös etsiä, kaikilla meillä on sellainen. Lisäksi olisi keskityttävä kehittämään henkisyyttä. Kaikki me ollaan niin fyysisiä, psyykkisiä kuin henkisiäkin olentoja ja useimmat unohtaa kehittää itseään henkisesti mikä on se tärkein juttu.
Vointia ja kekseliäisyyttä!
"YRITÄN EPÄTOIVOISESTI etsiä myönteisyyttä, en sitä löydä. Ei yhtään pidempää naissuhdetta. Peritty hankala luonne."
Mene toiseen suuntaan, sinne minne mieli haluaa, elä estele.
Peritty hankala luonne, jompikumpi on väärin, joko "peritty" tai "hankala". Joko tuo lause poistaa vastuun kasvattajilta(tai muulta ikävyydeltä) tai se määritelmä on subjektiivinen, sinulle annettu. Luonnetta voi kehittää, toisaalta se kehittyy itsestään kun ymmärtää(eli elä YRITÄ EPÄTOIVOISESTI muuttaa!!). Ehkä luonteen hankaluus löytyy tuosta epätoivoisesta yrittämisestä? Jos välttelee esim negatiivista(?) oloa niin se vain voimistuu.
Hankalaa luonnetta ei peritä, se voidaan kyllä oppia ja oppia siitä poiskin. Ole oma itsesi ja lakkaa häpeämästä sitä, kyllä läheisesi sinut hyväksyvät omana hölmönä itsenäsi jos itse ensin hyväksyt itsesi.
Hae apua itseliesi,
Rukoile Jeesusta, kuolemanrajan yli ei kannata mennä ilman häntä.