mua ahdistaa monet asiat, niin koulu kuin työelämä sekä sosiaalinen elämä. Tunnen olevani jotenkin niin erilainen kuin kaikki muut ihmiset.
Koulussa ja työssä en ns. kestä monia asioita joita pitäisi pystyä ihmisen kestämään ja sietämään. Stressaan ja ahdistun kaikesta mahdollisesta.
Ja sitten sosiaalinen elämä. Jokaiselta ihmiseltä odotetaan sitä samaa pitäs löytää kumppani jonka kanssa perustaa perhe, mennä töihin, ostaa oma koti jne. Mutta kun ei pysty siihenkään. En pysty sitomaan uusia ihmissuhteita. Ainoat ihmissuhteeni ovat joko perheenjäseniä tai yksi kaverini johon tutustuin jo hiekkalaatikolla. Ei ole mitään odotettavaa sosiaalisenkaan elämän saralla tulevaisuudessa. En pysty edes ajattelemaan asiaa että etsisin itselleni kumppanin, joskus kun olen ravintolaankin eksynyt niin ahdistun heti jos joku vastakkaisen sukupuolen edustaja yrittää tehdä tuttavuutta ellei sitten satu niin että olen 3 promillen humalassa. Ja tosiaan olen jo 25 vuotias.
Tämä kaikki on saanut aikaan sen että olen itsetuhoinen. Tunnen ettei tässä elämässä ole oikeasti mitään miksi edes elää.
Olin noin 16 kun aloin tämän oivaltaa. Mutta silti olen tässä vielä mutta välillä en oikestaan tiedä enää kuinka kauan.
Olen viillellyt ja satuttanut itseäni muullakin tavoin. Olen syönyt liikaa lääkkeitä ja kerran käynyt ambulanssilla sairaalassa tehtyäni molempia.
Käyn tällä hetkellä yksilöterapiassa. Ja syön lääkeitä. Mutta ei niistä loppujen lopuksi mitään hyötyä ole ollut. En ole sinne päin saanut puhuttua tuosta itsetuhoiduusta lainkaan. Tiedän että pitäisi mutta se on vaan sellainen liian henkilökohtainen asia sanottavaksi ääneen. Nyttenkin tyhmänä menin aloittamaan koulun. Terapeuttini yrittää kaikkensa että pysyisin siellä, itse tiedän jo etten kykene enää palaamaan. Tämänkin koulun aloitus vain muistutti minua siitä ettei musta ole mihinkään.
En sitten tidä mitä järkäe on enää yhtään missään, kun ei ole yhtään mitään ja ei tule olemaankaan yhtään mitään. Haluan vain niin luovuttaa...
Koulussa ja työssä en ns. kestä monia asioita joita pitäisi pystyä ihmisen kestämään ja sietämään. Stressaan ja ahdistun kaikesta mahdollisesta.
Ja sitten sosiaalinen elämä. Jokaiselta ihmiseltä odotetaan sitä samaa pitäs löytää kumppani jonka kanssa perustaa perhe, mennä töihin, ostaa oma koti jne. Mutta kun ei pysty siihenkään. En pysty sitomaan uusia ihmissuhteita. Ainoat ihmissuhteeni ovat joko perheenjäseniä tai yksi kaverini johon tutustuin jo hiekkalaatikolla. Ei ole mitään odotettavaa sosiaalisenkaan elämän saralla tulevaisuudessa. En pysty edes ajattelemaan asiaa että etsisin itselleni kumppanin, joskus kun olen ravintolaankin eksynyt niin ahdistun heti jos joku vastakkaisen sukupuolen edustaja yrittää tehdä tuttavuutta ellei sitten satu niin että olen 3 promillen humalassa. Ja tosiaan olen jo 25 vuotias.
Tämä kaikki on saanut aikaan sen että olen itsetuhoinen. Tunnen ettei tässä elämässä ole oikeasti mitään miksi edes elää.
Olin noin 16 kun aloin tämän oivaltaa. Mutta silti olen tässä vielä mutta välillä en oikestaan tiedä enää kuinka kauan.
Olen viillellyt ja satuttanut itseäni muullakin tavoin. Olen syönyt liikaa lääkkeitä ja kerran käynyt ambulanssilla sairaalassa tehtyäni molempia.
Käyn tällä hetkellä yksilöterapiassa. Ja syön lääkeitä. Mutta ei niistä loppujen lopuksi mitään hyötyä ole ollut. En ole sinne päin saanut puhuttua tuosta itsetuhoiduusta lainkaan. Tiedän että pitäisi mutta se on vaan sellainen liian henkilökohtainen asia sanottavaksi ääneen. Nyttenkin tyhmänä menin aloittamaan koulun. Terapeuttini yrittää kaikkensa että pysyisin siellä, itse tiedän jo etten kykene enää palaamaan. Tämänkin koulun aloitus vain muistutti minua siitä ettei musta ole mihinkään.
En sitten tidä mitä järkäe on enää yhtään missään, kun ei ole yhtään mitään ja ei tule olemaankaan yhtään mitään. Haluan vain niin luovuttaa...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ennenkö annat periksi luovuttamisajatuksille, niin tee pari asiaa;
kerrot mustista aatoksista terapeutille tottakai, muuten käyt siellä turhan takia.
Pyydät mielialaa kohtottavia lääkkeitä, jos sun serotoniinitaso on alhaalla.
Pysy alkoholista kaukana, kunnes olet toipunut.
Lukiessani vietiäsi oli pakko katsoa, että olenko itse kirjoittanut tuon.
Itselläni elämäntunteet ovat täysin indenttisiä viestisi kanssa paitsi se, että minulla ei ole edes sitä yhtä kaveria enään ja minä käyn ryhmäterapiassa enkä enää syö lääkkeitä.
Itse stressaan kanssa kaikista mahdollisista normaaleista elämän haasteista joista pitäisi selvitä leikiten.
Työ ahdistaa jatkuvasti, lisäksi ahdistaa se kun sukulaiset kysyvät joko on kumppani ja joko on oma talo jne.
Ei ole, eikä näillä näkymin ole tulossakaan.
Itse huomasin nämä oireet 15 vuotiaana ja nyt ollaan 8 vuotta oltu tällaisessa putkessa eikä valoa ole näkyvissä.
Itse en yksin uskalla enkä jaksa lähteä baareihin, ajatuskin jo saa mielen järkkymään.
Oma sosiaalisten tilanteiden pelko on sen verran suurta, että töissä normaalisen asioiden kysyminen tuottaa suurta tuskaa vaikka siinä ei pitäisi olla mitään joka sitä aiheuttaa.
Kesälomien kysyminen, työtehtävistä kysyminen, kaikki mahdolliset.
Tätäkään työtä en käytännössä itse hakenut vaan sain koulun kautta.
Tuuria sinällään, koska oma-aloitteisesti en olisi uskaltanut.
En nauti kuitenkaan työstäni yhtään, inhoan joka päivää ja työtehtävää mitä eteen tulee, koska itseluottamusta ei ole yhtään.
Jos en olisi töissä olisin varmaan kuollut jo nälkään tai olisin tappanut itseni, mitään sosiaaliturvaakaan en uskaltaisi hakea.
Tiivistettynä siis olen säälittävä lapanen, enkä ymmärrä miten olen näinkin pitkään jaksanut sinnitellä, kun en näe tulevaisuudessa mitään toivoa.
Eikä viestini auta tilannettasi yhtään kunhan jaan tuntemuksiani.
Syön koko ajan lääkettä jonka pitäs nosta serotoniinin tasoa (cibra). Aluksi ilmeisesti lääke auttoikin minkä takia syön sitä edelleen.
En alkoa paljoa käytäkkään ja baareissa käyn hyvin harvoin. Viime kerrastakin taitaa olla jo kuukausia. Olen vain huomannut että alkoholi on auttanut minua olemaan rennompi ja puheliaampi. Muuten kun en saa sanaa suustani. Se on ollut varmaan syy siihen että olen juonut välillä vähän liikaakin.
Itsetuhoisuudesta puhuminen vain tuntuu niin vaikealta. En vain ole saanut sanottua asiaa terapeutille, saatan jopa päättää ennen sinne menoa että nyt puhun suuni puhtaaksi, mutta kun aloitan en saakkaa sanottua.
Ajatus elämän lopettamisesta on vain viime aikoina tuntunut ratkaisulta kaikkeen. Silloin kun ei tarvitsisi enää taistella, ahdistella jne mistään, se olisi tosiaan ohi...
Joku esitti ajatusta jotta laittas paperille ylös niitä asioita, mistä pitäs saaha
puhuttua terapeutille. Kaikessa rauhassa kotioloissa tuumien, vähän kuin
ennalta valmistautuen tulevaan koitokseen. Valmistautuuhan ihmiset usein
ennalta muihinkin asioihin, miksei siis terapiaistuntoihin?
Sama juttu kuin aloittajalla, mutta olen 10 vee vanhempi.
"Koulussa ja työssä en ns. kestä monia asioita joita pitäisi pystyä ihmisen kestämään ja sietämään. "
Hyvä että olet päässyt töihin. Itse en ole päässyt elämäni aikana muualle kuin siivoamaan ja tehtaisiin. Nyt en enää pääse yhtään mihinkään. Johtuu heiköiosta sosiaalisista taidoista, joita ei oikein missään ole päässyt harjoittelemaan.... Tai en hölmönä tajunnut käyttää ilmaisia harjoittelumahdollisuuksia hyväksi.
"Jokaiselta ihmiseltä odotetaan sitä samaa pitäs löytää kumppani jonka kanssa perustaa perhe, mennä töihin, ostaa oma koti jne. Mutta kun ei pysty siihenkään. En pysty sitomaan uusia ihmissuhteita."
Pitäähän terapiabisneksen saada yhä uusia asiakkaita, heh. Kunnolliset veronmaksajat ovatkin tarpeen, jotta Kela pääsee osaltaan tukemaan tätä teollisuuden alaa. Ilman Kelaa psykoterapiateollisuus ei olisi niin iso juttu. Henkiset murheet hoidettaisiin lähipiirin, vertaistuen ja ilmaisten/halpojen keskusteluryhmien avulla. Joskus lääkkeitä nauttien myös.
Rehellisesti sanoen kyllähän melkein kaikki haluavat jotain tuollaista onnea... ei se ole psykoterapeutit ainoastaan.
"En pysty edes ajattelemaan asiaa että etsisin itselleni kumppanin, joskus kun olen ravintolaankin eksynyt niin ahdistun heti jos joku vastakkaisen sukupuolen edustaja yrittää tehdä tuttavuutta ellei sitten satu niin että olen 3 promillen humalassa."
Sama juttu täällä. Paitsi etten ole enää oikein baari-iässä. Alkoholi ei ole koskaan auttanut mitään. Olut on toki jees.
Kaverit joiden kanssa joskus baarissa käytiin, ovat nyt perheenisiä. Ja yksi joka ei ole perheenisä, omistaa tosi kireän pipon...
JA VIELÄ LISÄÄ ALOITTAJALLE...
"Ja tosiaan olen jo 25 vuotias."
Tuo ns. aikaikkuna on yllättävän lyhyt. Se on vain 18-28 vee, kun tytöt tulevat juttelemaan. Sen jälkeen tytöt eivät enää tulekaan juttelemaan, kun olet setä. 30 naiset viihtyvät mieluiten ilman miestä tai ovat sitten jotain aivan seksihulluja sekopäitä. Ei ole todellakaan hauskaa parisuhdemarkkinoilla tuossa vaiheessa.
"Tunnen ettei tässä elämässä ole oikeasti mitään miksi edes elää."
Tervetuloa kerhoon! Minulla oli sama tunne jo 1992, kun menin lukioon pikkukaupungissa. Kyllä se vıtuttaa elää vain äidin ja pikkuveljen takia. JA tietysti psykoterapeutteja joutuu aina rahoittamaan. Sairasta. Vakavasti masennuksesta voi parantua, just just.
Mutta oikeasti kannattaisi miettiä mistä olet oikeasti kiinnostunut. Jos elämän tarkoitus on jokin merkityksetön työ jossakin konttorissa... Mielestäni itsetunnon pitäisi tulla jostakin muusta kuin pärjäämisestä tässä insinööriajattelulla toteutetussa systeemissä... No tämä vaan omalta kantilta, toisen neuvominen ei koskaan toimi.
"Käyn tällä hetkellä yksilöterapiassa. Ja syön lääkeitä. Mutta ei niistä loppujen lopuksi mitään hyötyä ole ollut."
Olenpa minäkin käynyt, jopa psykoanalyyttisessä. Ilman lääkkeitä aivoni eivät toimisi. Lääkkeettömyyttä on kokeiltu kyllä.
Mutta ei niistä loppujen lopuksi mitään hyötyä ole ollut. ;)
"En ole sinne päin saanut puhuttua tuosta itsetuhoiduusta lainkaan."
Minä olen puhunut jo 10 vuotta.
En vaan osaa käyttäytä ihmisten seurassa normaalisti, vaikka kuinka yritän. Sosiaaliset taidot ovat jossakin lapsen tasolla. Kyllä siitä itsetuhoiseksi tulee, kun yrittää jotain 10 vuotta opiskella ja on aina pihalla, eikä yhtään mikään onnistu.
"Tiedän että pitäisi mutta se on vaan sellainen liian henkilökohtainen asia sanottavaksi ääneen."
Töräytä vaan ääneen. Saatpahan mielenkiintoista kuunneltavaa. Aluksi se on lupauksia tyttöystävästä. Sitten kun et saa naisten kanssa mitään aikaan vaikka yrität niille puhua, ja täytät 30, sitten saat kuunnella jotain muuta pyörittelyä.
Ilkeästi sanoen terapiateollisuus saa rahansa siitä, se että saattaa ihmisen työkuntoon, jotta ihmiset voivat kantaa lisää rahaa psykotantoille. Joskus varmasti käy niinkin hyvä tuuri, parin vuoden terapialla joku tulee onnelliseksi.
Vailla mitään tieteellistä pohjaa sanoisin, että onnellisuus/onnettomuus on geeneissä. Jopa oma psykoterapeuttini on todennut, ettei terapia tee ketään onnelliseksi. Itsetuntemusta se lisää kyllä, mutta mitä h€lv€ttiä silläkin tekee, kun ymmärtää elämän olevan vain kärsimystä.
"Nyttenkin tyhmänä menin aloittamaan koulun. Terapeuttini yrittää kaikkensa että pysyisin siellä, itse tiedän jo etten kykene enää palaamaan."
Tämä taitaa olla klassikko. Haluavat todistaa itselleen kykenevänsä tuottamaan jotain kunnon veronmaksajia. Itse hukkasin seitsemän vuotta yliopistossa/korkeakoulussa, enkä saanut kuin 1/3 opinnoista kasaan. No kyllä kovapäisempikin terapeutti tajuaa tuossa vaiheessa, että potilaan päänuppi ei oikeasti toimi.
Älä mene summittaisesti johonkin kouluun, ellet ole etukäteen ottanut selville, mihin koulutuksen on tarkoitus johtaa. Opiskelu pelkän opiskelun vuoksi on helvetin typerää. Muuten hukkaan 4-10 vuotta elämästäsi riippuen menetkö AMKiin vai korkeakouluun. Ei se ole kiva anoa jotain jatkoaikaa tms. tai haahuilla jossakin käytävillä.
Esim. nyt tiedän eräästä aiheepiiristä suunnilleen saman kuin innokas harrastelija, joka on käynyt lukion laajat oppimäärät fysiikasta ja matikasta.
Lahjakkuudet ja kiinnostus kannattaa saada selville ennen kuin menee mitään opiskelemaan.
En tiedä sitten jos koulutus on vuosi tai puolitoista, ja johtaa johonkin todelliseen käsillä tehtävään työhön, niin homma on eri.
No mutta... älä ota näitä neuvoja liian tosissaan, koska neuvominen ei auta koskaan.
"Tämänkin koulun aloitus vain muistutti minua siitä ettei musta ole mihinkään."
Tervetuloa tähänkin kerhoon. Lääkettä ei taida oikein olla tähän ongelmaan. Valitettavasti asialle ei voi mitään.