Yksin yksinäinen

Elämä yksin rakastaen on :( Lohduttaako, että et ole surussasi yksin... Ei kai. Minä rakastan miestä, joka on mieluummin yksin kuin minun kanssani. Hän kaipaa rakkautta ja tietää, että rakastan. Rakkauteni ei vain riitä :( Lisäksi hän joskus sortuu yrittämään minuakin petiinsä, jos ei muitakaan saa. En suostu ja tietää sen hyvin, että haluaisin, mutta tarvitsen myös rakkautta. Parasta olisi vain kerätä itsetuntonsa rippeet ja kävellä ulos tästä pelistä. Se on vieläkin kesken.

Eihän se lohduta kun ikävä on ikävä tunne kaikille. Oletko muuten varma että sinulla on oikea kuva tilanteesta? Ehkä hän on vain hukassa miten näyttää sinulle tunteensa niinkuin minä olen. Olen vähän varautunut ja aika herkkä enkä niin sosiaalinen miltä ehkä näytän hänen silmissään, en minä jaa samaa huomiota muille. Lisäksi, tuo voisi olla sellaista mistä hän minua epäilee mutta tunteeni vuoksi en halua ja minun on turha yrittää muita, ei se ole vain oikein.

En halua häntä yrittää pakottaakaan vaikka sitäkin joskus sorrun yrittämään. Sitten on pakko edes hallita tätä ikävää ja kaipausta ja rauhoittaa itseään että pysyisin kiinni muissa elämän alueissa, ei ole kiinnekohtia jos en mitään tee. Olen syystä paljon kämpilläni, joka tuntuu tänäänkin yksinäisyyden hautakammiolta, ei täällä käy kuin pari kaveria joskus. Enkä halua olla yksin. Hän saisi vaikka raivota minulle välillä kunhan ei vaikenisi tai vetäytyisi mitä hän tekee.

Haluan tehdä parhaani ja olla hänelle luottamuksen arvoinen ja toivon että meistä tulisi pari.

Tunnistan vaikenemisen ja vetäytymisen. Minunkin selviytymisstrategiani. Nielen haavani yksin. Heikkouden näyttäminen on minulle hyvin vaikeaa. Ihmiset pitävät minua vahvana ja selviytyjänä ja oikeasti olen jotain ihan muuta.

Varmasti hänen olisi erittäin vaikea nyt kaiken jälkeen mitään tunnetta ilmaista.
Siinä olet oikeassa. Mutta ei hänellä ole tunteita minua kohtaan.

Kuulisinpa sydämeni valitulta, että hän ajattelisi noin. Nyt vain mietin, että kuinka sydän valitseekin aina väärin. Miksi asioista on niin vaikeaa puhua. Tuo heikkouden näyttäminenkin mietityttää... jotenkin voisin kuvitella, että hän vetäytyy mieluummin omaan rauhaansa, kun näyttäisi todelliset tunteensa. Tai sitten... en tiedä, turhaa kaikki miettiminen :(

Asioista on niin vaikea puhua juuri näiden suurten tunteiden takia. Pettymys on niin tuskallista. En jaksa sen taakan alle itseäni enää viedä. Katkean. Enkä voi sitä häneltä edellyttää, että hän jaksaisi sitä kantaa.

Olen tämän rakkauteni pakottamana joutunut taisteluun itseni ja heikkouteni kanssa. Olen rakkauden tähden ottanut hänen luokseen niin monta askelta ja hän ei ole ensimmäistäkään tullut minua vastaan.

Ei hän ole mitään pyytänyt, joten en voi häntä syyttää. Olen myös hänestä todella mustasukkainen, mutta en voi sitä ilmaista. Minun täytyy vain jaksaa kannustaa häntä ja koittaa selvitä omista hankalista tunteistani muuten.

Tällainen hajuton, mauton, väritön, näkymätön minusta on tullut.

Hänen voisi olla vaikea puhua nyt enää meistä, koska en kykene luottamaan häneen enää. Askelten ottamisesta, en yksinkertaisesti uskalla enää ottaa yhtään askelta. Olisi hänen vuoronsa. Niin on ollut jo kauan. Näkymättömyyteni puolestaan on erityisesti suhteessa häneen. En voi olla kokonainen.

Oma sisäinen taisteluni on kestänyt jo kauan ennen kuin tapasin hänet. Sittemmin rakkauteni häneen on ollut johtotähtenäni, vaikka tietysti olen käynyt sitä itseni vuoksi. Olen jotenkin kohdistunut, ja nykyään tuntuu, että alan olla täysin itseni, ilman mitään naamioita, kun en oikein niitä kestä. Olen sisimmiltäni aika vakava ja totinen. Haluan olla hänen kanssaan, koska rakastan häntä. Mutta ehkä hän on jo mennyt, tai ehkei hän pidä minusta tällaisena. Toivon kuitenkin, että hän luottaa minuun vielä joku päivä.

Toivoisin olevani siinä kohdassa, missä sinä kerrot olevasi. Että naamio jäisi jalkojeni juureen ja ottaisin vihdoinkin rohkeita, vapaita askelia omilla kasvoillani. Omilla tunteillani. En häpeäisi sitä, että rakastan häntä. Liioin en haavoittuisi hänen tunteettomuudestaan juuri minua kohtaan. Rakastaisin itseäni joka tapauksessa. Toivottavasti sinun luoksesi puhaltavat lempeät tuulet!

Toivotan sinulle samaa. Askeleet eivät ole silti vielä kovin rohkeita. Enemmän kuin itseni rakastamista tämä on itseni, hänen, tilanteen ja maailman hyväksymistä sellaisena kuin ne ovat eikä se tällä iällä ole helppoa. Eromme jälkeen häpeän tunne on ollut minullakin suuri, mutta ei minulla ole siihen varaa ja sitä yritänkin karistaa. Torjutuksi tuleminen ja vetäytyminen nostavat sitä minulla liian helposti ja pelkään että se on sama hänelläkin. Tunteille pitäisi osata antaa sijaa, mutta siinä on minulla opettelemista. Joten minun on opeteltava rakastamaan häntä hyväksymisen kautta.

Nämä palstat eivät oikein auta enää -----> Onko koskaan auttanutkaan ?

Ovat nämä auttaneet siinä mielessä että on ollut jokin paikka mihin olen voinut purkaa ikävääni ja tunteitani. Sitten tuntuu hyvälle saada jotain palautetta, näkökulmia ja ymmärrystäkin.

Sanasi ravitsevat, olet viisas ja pohtiva ihminen. Yritän oppia samaa suhtautumista itseeni. Haluaisin tuntea itseni ja rakkauteni arvokkaaksi läpikotaisin. Olisi opittava kiinnittymään omaan elämäänsä. Hyväksyä todellakin kaikki. Onnekas sinä ap olet myös. Olethan saanut elää onneasi edes hiukan.

Kiitos sinulle tästä keskustelusta. Ja osaan toki arvostaa sitä että olen saanut elää onneakin. Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, sama kai se on useimmille on, meillä on kaikki nämä tunteet ja toive siitä, että niillä on merkitystä toiselle, jonka kokee merkittäväksi.