Sairastuin anoreksiaan 14-vuotiaana. n.16 v. anoreksia vaihtui bulimiaksi,joka jatkuu vieläkin, 24-vuotiaana...välillä on ollut parempia kausia ja välillä niitä tosi pahoja.
Nykyään en varsinaisesti ahmi, mutta oksennan lähes aina aterian jälkeen, jos koen syöneeni liikaa.
Anoreksiaan hain apua aikanaan nuorisopsykiatrian poliklinikalta, mutta kokemus oli järkyttävä...
Bulimiaani en ole edes yrittänyt saada ulkopuolista apua ja olen salannut sairauteni avomieheltäni ja lähipiiriltäni.
Ongelmani on, että olen niin turtunut oksentamiseen, etten oikeastaan pidä sitä enää epänormaalina, vaan katson sen ikäänkuin kuuluvan elämääni ja ateriointiini. Haluaisin lopettaa ja yritän välillä taistella, mutta aina en jaksa välittää tippaakaan. Oksennus tulee aivan itsestään.
Olen sairastanut vakavaa masennusta ja vakavaa muuta sairautta jo 8 vuotta. Tiedän, että tuhoan itseni tällä menolla..
Haluaisin tietää, onko minulla täällä kohtalotovereita.."tapabulimikot", kirjoitelkaa!
Nykyään en varsinaisesti ahmi, mutta oksennan lähes aina aterian jälkeen, jos koen syöneeni liikaa.
Anoreksiaan hain apua aikanaan nuorisopsykiatrian poliklinikalta, mutta kokemus oli järkyttävä...
Bulimiaani en ole edes yrittänyt saada ulkopuolista apua ja olen salannut sairauteni avomieheltäni ja lähipiiriltäni.
Ongelmani on, että olen niin turtunut oksentamiseen, etten oikeastaan pidä sitä enää epänormaalina, vaan katson sen ikäänkuin kuuluvan elämääni ja ateriointiini. Haluaisin lopettaa ja yritän välillä taistella, mutta aina en jaksa välittää tippaakaan. Oksennus tulee aivan itsestään.
Olen sairastanut vakavaa masennusta ja vakavaa muuta sairautta jo 8 vuotta. Tiedän, että tuhoan itseni tällä menolla..
Haluaisin tietää, onko minulla täällä kohtalotovereita.."tapabulimikot", kirjoitelkaa!
Vastaukset 14
Vanhimmat
Miten olet pystynyt oksentamaan vuosia, vaikka asut avomiehesi kanssa? Eikö hän ole huomannut mitään, vaikka usein ruuan jälkeen käyt oksentamassa?
Itselläni on lievä bulimia, joka alkoi n. vuosi sitten. Oksennan aika harvoin ja vain jos olen yksin kotona, koska en halua kenenkään saavan tietää siitä. Voin olla ns. tilanteenpakosta parikin viikkoa oksentanmatta, jos olen esim. matkalla poikaystävän kanssa. Hän varmasti huomaisi heti, jos olisin oksentanut. Se ei ole hankalaa, tauti ei määrää minua samalla tavalla kuin monia, en esim. yritä hankkiutua eroon sosiaalisesta elämästäni, jotta olisi paremmat mahdoillisuudet oksentaa.
Olen ajatellut, että kun muutan poikaystävän kanssa yhteen, bulimian on loputtava. (Mitenköhän onnistuu..?) Nuo kaksi asiaa yhdessä ovat mahdoton yhtälö.
Olen hoikka, lihaksikas, kaunis ja iloinen tyttö, eikä tätä todellakaan ulospäin arvaisi.
Siinä poikkean myös kaikista hulluista syömishäiriöisistä, että syön vitamiineja, tärkeitä rasvahappoja, kalsiumia ja terveellistä proteiinipitoista ruokaa, eihän mulla muuten mitään lihaksia voisi ollakaan. Mutta näiden terveellisten tapojen lisäksi repsahtelen satunnaisesti ahmimaan ja oksentamaan (joskus kolmekin kertaa päivässä, joskus todella harvoin)
Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan tästä asiasta.
Monilla on ollut ensin anoreksia, joka sitten on vaihtunut bulimiaksi. Olin itsekin todella laiha nuorempana, mutta en sanoisi olleeni ihan anorektikko.. Kuitenkin luulen, että olen vähän samaa rataa kulkenut. Mutta ns.anoreksia-vaiheen ja bulimia vaiheen välissä oli n 4-5 normaalin tervettä vuotta.
Olisi kiva kuulla kommentteja tilanteestani muilta.
..olen kaunis, lihaksikas, mutta laiha, iloinen ja sujuvasanainen.
Syön myös tärkeitä rasvahappoja, proteiinipitoista ruokaa, vitamiineja jne.
eli kyllä sinäkin voit pitää itseäsi yhtä "hulluna" kuin syömishäiriöiset..ja sinullahan on myös ilmiselvä syömishäiriö...olet kuin minä, ikäänkuin kiellät sen ulkoistamalla itsesi "hullujen syömishäiriöisten" joukosta.
Voisko sun ahmimisongelmat johtua liian vähäisestä hiilihydraattien saannista? Ajattelin vain, että ilmeisesti urheilet ja jos sun kroppa on polttanut hiilarivarastot loppuun etkä anna niitä lisää, se johtaa helposti hallitsemattomaan ahmimiseen..puhun kokemuksesta.
Joskus avomieheni huomaa oksentamiseni. Olen toistaiseksi onnistunut selittelemään, mutta tiedän hänen olevan huolissaan.
Vuosien saatossa olen oppinut oksentamaan ihan hiljaa, laitan ehkä hanan päälle ja valutan ruokaa pihalle hiljaa ja hitaasti mutta varmasti.
Masennuskin on helppo salata, etenkin kun on lääkitys. on helppo olla iloinen ja sosiaalinen ulospäin, mutta kuitenkin sisältä rikki.
Oletko todella niin iloinen ja onnellinen kuin annat ymmärtää? Ole rehellinen itsellesi, kohtaat totuuden kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.
Voimia sinulle ja jaksamista, älä enää oksenna sinä kun pystyt vielä lopettamaan, jooko?!
-Neiti B
..muuten, että useimmat bulimikot syövät kohtaustensa ulkopuolella esimerkillisen terveellisesti? Usein heitä pidetään terveellistwen elämäntapojen malliesimerkkinä..
vaan mitenkä olikaan kaapissa lymyävien luurankojen laita?
itse olen myös sairastanut bulimiaa jo useamman vuoden. olen nyt 22v. minä olen kertonut poikaystävälleni sairaudestani, jotta hänen ei tarvitsisi arvuutella, onko minulla ongelma vai ei. usein ihmiset tiedostavat ongelman, mutta eivät halua puhua siitä...asia vain painetaan villaisella ja yritetään unohtaa. ainakin itse olen joutunut kohtaamaan kyseenlaista suhtautumista. äänettömiä hädän huutoja ei kuulla, koska minäkin olen hyvin urheilullinen ja erittäin tarkka ruokavaliostani eli julkisesti syön hyvin terveellisesti ja saarnaan muille terveellisistä elämäntavoista.
Kiitos vastauksestasi!
Olen varmasti lukenut vain sellaisten bulimikkojen kirjoituksia, jotka tähtäävät oksentamaan aivan kaiken, mitä syövät. Sehän on vaarallista ja lyhytnäköistä.
Nyt huomasin, (kiitos vaan), että on olemassa myös samanlaisia kuin minä. Ja myönnän kyllä syömishäiriöni.
Masennusta mulla ei ole ollut, vaikka kyllähän sairauden olemassaolo välillä harmittaa. Kuitenkin tunnen, että jos olisin ahminut, enkä voisi oksentaa, se olisi kauheaa.
Tunnen, että oksentaminen on tavallaan hyvä asia, koska sen avulla en liho, jos satun ahmimaan.
Hiilareita tai energiaa missä tahansa muodossa on liian vähän, kun sorrun ahmimaan. Vaikka syön säännöllisesti, saattaa energiavajetta tulla, varsinkin urheilupäivinä. Bulimian syynä on siis mullakin täydelliseen terveelliseen ruokavalioon pyrkiminen ja ymmärrän hyvin, että siinä on helppo repsahtaa kerran jos toisenkin. Toivottavasti osaan lopettaa tämän.
En usko, että olisin sisältä rikki.. En käytä mitään lääkkeitä ja toistaiseksi mieli on ollut hyvä. Tunnen, että olen hyvä, en siis ahmi ja oksenna rankaistakseni itseäni jostain.
Kiitos ja kuulumisiin!
Monica
...voi auttaa! Haluan puuttua tuohon ajatukseesi poikaystävästäsi, jolta haluat salata bulimian. Mullakin on bulimia, mutta .
Ensin bulimia oli sairaus ja iso möykky mun sisällä. Sitten astu poikaystävä kehiin. Käyttäydyin hänen mielestään oudosti välillä ja hän luuli asian johtuvan hänestä. Niin tilanne ei kuitenkaan ollut, vaan mulla oli ollut bulimia jo ennen häntä. Poikaystäväni "mielenrauhan" takia uskaltauduin kertomaan sairaudestani ja hän on ollut tukijani sen jälkeen:).
Katsos, kun bulimiasta kertoo jollekin, niin se sairaus ei enää olen "vain sinun oma sairautes". Sairaus tavallaan hajoaa palasiks eikä sun tartte kantaa kaikkea sisälläs enään. Se ei tarkota sitä että muut sairastaa sun kanssa, vaan he tukee sua! Näin mulle ainakin kävi, mutta varmasti löytyy erilaisia tapauksiakin.
Poikaystäväsi voi olla sulle juuri se tuki, jota tarvitset:). Mäkin oksensin vaan áina yksin, kun ketään muuta ei ollut paikalla enkä vois muutenkaan oksentaa kun joku on paikalla. Mulla on joku sellanen "kunnioita toista ihmistä" -juttu enkä voi tavallaan loukata toista oksentamalla, kun hän on paikalla.
Nyt mulla on takana kolme viikkoa ilman oksentamista ja osittain kiitos kun poikaystäväni on kanssani ja auttaa mua. Hän tukee ja tasapainottaa mun elämää olemalla normaali ja syömällä kuten normaalit ihmiset syö. Siinä ainakin mulle roolimalli;).
Bulimiasta kertominen ei oo helppoa, ei ollu mullekaan. Mäkin oksensin ihan samalla tavalla ku säkin: välillä useasti päivässä ja välillä oli rauhallisempaa. Ulospäin kukaan ei ois arvannu yhtään mitään! Nyt yritän kovasti parantua ja vaikka välillä vaikeeta onkin, ni oon kuitenkin selvinny tähän asti kunnialla.
Poikaystäväs ei siis välttämättä oo uhka, vaan juuri se apu, jota tarttet. Voimia sulle!
...kuulla että vastauksesta oli sinulle jotain hyötyä!!
Tsemppiä ja kuulumisiin!
...että avasit silmiäni!
Olen miettinyt monesti kertoako vai ei, mutta rohkeus ei ole toistaiseksi riittänyt..
Pelkään hänen suuttuvan, kun olen salannut tällaisen asian ja valehdellutkin, mutta nyt jotenkin tajusin, että jos/KUN hän minua rakastaa niin kovin niin halu auttaa ja huoli menevät kyllä suuttumuksen edelle...minä häpeän syvästi bulimiaani. Mutta kukapa ei...
Ole rohkea, neiti B! Se ei helppoa ole, mutta jotenkin musta tuntuu, et sä vosiit apua häneltä saada:). Kuunteluapuahan me taidetaan eniten tarvita: se miks tuntuu pahalta ja miks syöminen on vaikeeta.
Tuli vaan vielä mieleen, et sen jälkeen kun olin kaikesta kertonut, niin poikaystäväni oli hiukan hakoteillä, kun ei tiennyt kuinka minua parhaiten auttaa. Tein hänelle pienen "kirjallisen tuotoksen" siitä mitä bulimia on ja mistä se voi johtua.
Älä siis pelkää poikaystäväsi suuttuvan, vaan kerro hänelle miksi bulimikot eivät asiasta yleensä puhu --> mainitsemasi häpeä on kova, tiedän sen! Mun poikaystävääni rauhoitti kuitenkin tieto, ettei mun outo käytös ja puheet ole hänen vikansa.
Kliseeksi asti muodostunut lause täytyy tässäkin sanoa: KOSKA hän sinua rakastaa, niin hän auttaa ja ymmärtää. Älä anna bulimian estää yhteenmuuttamista tai rakkautta! Poikaystäväsi ei suutu, uskon sen. Bulimia on sairaus ja se täytyy ymmärtää. Sä voit ihan hyvin pyytää poikaystävältä ettei sitten ala hyysäämään sua. Mä pyysin poikaystävältäni tukea ja kuunteluapua, en hyysäämistä tai MITÄÄN huomautuksia syömisistäni/ei-syömisistäni. Koskaan en muistaakseni ole oksentanut poikaystäväni läsnä ollessa ja sitä hänkin on toivonut. Ja sitä pyyntöä kunnioitan!
Me suunnitellaan myös yhteenmuuttoa:). En oo oksentanut kohta kuukauteen ja voin todella hyvin:). Älä säkään siis anna sairauden voittaa sitä mahdollisuutta, että saisit olla yhdessä rakkaan poikaystäväsi kanssa! Kuulostaa ehkä vähän kliseeltä nää lauseet, mut mä puhun kokemuksesta;).
Tsemiä sulle ja teet kuten parhaakses näet. Kukaan ei sua mihinkään pakota, mut muista, et apu voi olla siinä ihan sun vieressä. Sä itse oot paras arvioimaan poikaystäväs asenteen. Voimia ja kivoja kesäpäiviä sulle!
Hei!
Mulla syomishairio alkoi 13 ja puoli vuotiaana milloin sairastuin hiiva syndroomaan.. Olin niin sairas etten voinut syoda kuin muutamia ruokia ettei maha menisi sekaisin...
Nyt olen 19 vuotias, eli kuuteen vuotaan en ole syonyt mitaan lihottavaa kenenkaan nahden, mutta auta armias kun jaan yksin, syomisella ei ole mitaan rajaa...Tana kuutena vuotena olen oksentanut about 10 kertaa mutta sen haluaisin tehda aina ahmimisen jalkeen...
Talla hetkella olen englannissa ja asun avomieheni kanssa...
Hanella ei ole aavistustakaan tasta kuten ei kenellakaan muullakaan. Avomieheni nahden syon kerran paivassa mahdollisimman vahakalorista ja ei lihottavaa ruokaa, han sanoo minulle useasti etta jonain paivana sina kuolet kun et syo, mutta mita voin tehda??? Syoda? Enpa usko, sille mieleni ei anna periksi, silla pidan itseani ihan liian lihavana, painoindekseni on 24 ja laskia minulla on paljon vain vatsassa, joku voisi luulla etta olen raskaana. Syomalla kerran paivassa saan vatsani pidettya pienena kun vedan sita sisaan...
Salaaminen ei ole ollenkaan vaikeaa, silla enhan ole joka hetki laheisteni kanssa...
Valilla haluaisin tehda jotain talle ongelmalle mutta toisinaan en valita paskaakaan, alan tottua tahan. Minusta on aivan kasittamatonta miten jotkut todella lihavat kehtaavat syoda suklaata ja muuta lihotavaa julkisilla paikoilla silla mina en kehtaa...ja olen ihan normaalipainoinen
Olisin erittain kiitollinen jos joku voisi kertoa minulle miten saada tama loppumaan ja miten kertoa laheisilleni, silla tiedan etta ongelmani on etta kun syon niin vahan jos olen laheisteni kanssa , verensokerini laskee ja minun alkaa tehda kaikkea mieli, eli jos soisin enemman minulla ei olisi tata ongelmaa mutta mita voin tehda
Moi! mä olen oksenanut ruokiani lihoamisen pelosta ehkäpä kolme vuotta ja asun kotona, eikä kukaan ole huomannut, vaikka teen sitä 2-5krt päivässä. Se on aivan liian helppoa. Ja jos on tilanne, että vessa on varattu voin lähteä vaikka lenkille ja nopeasti tehdä sen metikössä. Siitä on tullut mulle elämäntapa, paha sellainen. Mä en aina edes tajua, että se ei ole normaalia. Joskus kun kaveri sanoo, että söi suklaalevyn ja on huono olo, saatan olla sanomassa, että mee ny oksentaa se ulos jos tuntuu pahalta, mä venaan tässä. Ja sit tajuaa, etä ainiin, ei muut tätä tee.
Todella rasittavaa ja alkaa viedä terveyden ja voimat. Tosin en ahmi, oksennan normaalinkin ruuan pois.
JOs susta on vaikea kertoa poiskaystävällesi päin naamaa, mee sivulle www.syomishairioistentuki.fi (siellä on keskustelupalsta) Ja jätä "vahingossa" se saitti auki. Sun miehesi tajuaa sen sitten itse ja teidän on ehkä helpompi puhua siitä...
Voimia ja jaksamista
http://www.oafinland.org
...paikkakunnalla jolla asun ole tällaista ryhmää...eikä monen muunkaan syömishäiriöisen lähimailla. Suurin osa ei pääse näihin ryhmiin, väittäisin:/
hei.
minulle kävi samoin. pidin oksentamista normaalina päivätoimintaan kuuluvana. sitten rupesin ajattelemaan etteivät muut tätä tee. siihen ajattelin että olen erilainen. mutta tämä ei ole bulimiaa ei ei missään nimessä! en myöntänyt sitä itselleni ennenkuin tajusin sen tehdessäni projekti työtä bulimikoista. ÄLÄ AJATTELE ETTÄ SE ON NORMAALIA! BULIMIKON ELÄMÄ ON PERSEESTÄ! SE EI OLE EDES ELÄMÄÄ SE ON HELVETTIÄKIN ALEMPANA! LUPAA MINULLE ETTET ENÄÄ PIDÄ SITÄ NORMAALINA!