Olen 17-vuotias tyttö, opiskelen lukion ekalla ja ihmisillä on sellainen kuva että mulla menee hyvin. Mutta sisältä olen aivan rikki. Nämä samalaiset tuntemukset alkoivat jo 6.luokalla kun olin koulukiusattu ja jatkuivat läpi yläasteen, vaihtelevasti olin ihan pohjalla ja välillä pieni toivonliekki paremmasta heräsi. Olen monen vuoden ajan miettinyt uskallanko hakea apua, mutta varsinkin viime vuoden menetysten myötä olen vielä vakavammin pyöritellyt asiaa mielessäni.
Olen jatkuvasti esim. surullinen, alakuloinen, väsynyt ja kaikki tuntuu tyhjältä (eli ei siis miltään). Olen monesti miettinyt itsemurhaa. Viimeisen vuoden aikana olo on vain pahentunut, en jaksa enää huolehtia itsestäni yhtä hyvin kuin aikaisemmin. En jaksa välttämättä raahautua edes suihkuun vaikka se olisi suhteellisen helppoa niinä päivinä kun pitkiä hiuksiakaan ei tarvisi pestä. Ja hampaita en todellakaan pese enää joka päivä. Aikaisemmin minulla oli pakkomielle hampaiden pesuun ja nyt saattaa ihan kevyesti mennä kolmekin päivää ilman. En jaksa enää välittää mistään, kaikkeen pakolliseen tarvii erikseen vaivautua. Koulujututkin hoidan sillä menestyksellä että pääsen juuri ja juuri kurssit läpi. Ei vaan jaksa kiinnostaa, ei vaan jaksa edes yrittää.
Olen ollut koulukiusattu koko elämäni ja viimeisetkin yläasteelta tutuksi tulleet kaverit lähtivät minuun kohdistuneen paskan puhumisen & asioiden vääristelyjen myötä. Eli olen myös yksinäinen.
Pitkä tilitys, mutta en tiedä mitä teen. Uskon sairastavani masennusta. En voi jatkaa näin, mutten pysty yksinkään mihinkään. En uskalla mennä terkkarinkaan puheille, koska joistain vanhoista jutuista on jäänyt se käännyttämisen pelko. Pelkään että minulle sanotaan ettei sussa oo mitään vikaa, normaalia mielialanvaihtelua. Eikä ole ketään kenen muunkaan puoleen kääntyä.
Olen jatkuvasti esim. surullinen, alakuloinen, väsynyt ja kaikki tuntuu tyhjältä (eli ei siis miltään). Olen monesti miettinyt itsemurhaa. Viimeisen vuoden aikana olo on vain pahentunut, en jaksa enää huolehtia itsestäni yhtä hyvin kuin aikaisemmin. En jaksa välttämättä raahautua edes suihkuun vaikka se olisi suhteellisen helppoa niinä päivinä kun pitkiä hiuksiakaan ei tarvisi pestä. Ja hampaita en todellakaan pese enää joka päivä. Aikaisemmin minulla oli pakkomielle hampaiden pesuun ja nyt saattaa ihan kevyesti mennä kolmekin päivää ilman. En jaksa enää välittää mistään, kaikkeen pakolliseen tarvii erikseen vaivautua. Koulujututkin hoidan sillä menestyksellä että pääsen juuri ja juuri kurssit läpi. Ei vaan jaksa kiinnostaa, ei vaan jaksa edes yrittää.
Olen ollut koulukiusattu koko elämäni ja viimeisetkin yläasteelta tutuksi tulleet kaverit lähtivät minuun kohdistuneen paskan puhumisen & asioiden vääristelyjen myötä. Eli olen myös yksinäinen.
Pitkä tilitys, mutta en tiedä mitä teen. Uskon sairastavani masennusta. En voi jatkaa näin, mutten pysty yksinkään mihinkään. En uskalla mennä terkkarinkaan puheille, koska joistain vanhoista jutuista on jäänyt se käännyttämisen pelko. Pelkään että minulle sanotaan ettei sussa oo mitään vikaa, normaalia mielialanvaihtelua. Eikä ole ketään kenen muunkaan puoleen kääntyä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Rohkeesti vaan terkkarin pakeille! Ei sinua sieltä käännytetä, oireesi kuulostavat sen verran vakavalta. Olet selvästi masentunut. Terkkari todennäkösesti pistäisi sinut psykologin pakeille ja hän todennäkösesti määräisi sinulle lääkkeitä jotka voivat auttaa suhteellisen nopeasti! Tsemppiä sulle! Älä viivytä terkkarin pakeille menoa, oireesi voivat jopa pahentua jos et kiireesti saa apua.
Ja keskustelu apua sinulle tod näk määrättäisiin
HYvä että jaksoit tänne kirjoittaa. Syynä on kyllä toisella puolella kuin sinulla, jos joku yritää väitää, että ei sinulla mitään ongelmia ole. Kerro sille terkkarille, että tilanne on niin vakava että et ole jaksanut enää paneutua henkilökohtaiseen hygieniaan. Olet ajatellut kuolemaa. Olet ollut kauan kiusattu. Ihan tällaisia ne tostenkin masentuneiden nuorten kokemukset ovat.
Se on ikävää, että pikittyessään tilanne pahenee. Mene vain nyt sinne terveydenhoitajlle ja kerro ihan tällä tavoin kuin tässäkin. Se jo helpottaa ja antaa itselle voimia kun saa aikaiseksi tehdä asialle jotakin.
Ensin kirjoitit tänne ja seuraavaksi on helpompi jo tehdä päätös mennä terkkarin puheille.
Tsemppiä vain.
Mutta en tiedä miten menettelen perheeni kanssa. Asun kotona enkä tiedä miten vanhempani suhtautuisivat tähän. Luulen etteivät he osaisi ottaa asiaa niin vakavasti enkä tiedä miten mahtaisivat suhtautua mahdollisiin lääkkeisiin ja terapiaan..
Esim. Lääkkeistä he saisivat joka tapauksessa tietää, koska ei mulla itellä ole varaa niitä ostaa enkä muutenkaan haluaisi käyttää niitä heidän tietämättään. Mutten tiedä miten asian kertoisin ja saisin heidät tajuamaan tilanteen vakavuuden.
Ja voiko terkkari/lääkäri edes määrätä mielialalääkkeitä alaikäiselle ilman että vanhemmille kerrotaan?