Hei,
Odotan ensimmäsitä lastani viikolla 18 ja aloin joitain viikkoja sitten yllättäen kärsiä itkuisuudesta ja masentuneisuudesta. Minua kauhistuttaa kasvava mahani ja pelottaa se työmäärä, joka on tehtävä myöhemin, jotta pääsen takasin omiin hoikkiin mittoihini. Mieheni on täysin kypsä mielialan muutokseeni ja myös kauhuissaan siitä, että meille on oikeasti tulossa vauva ja sitä myöden muutoksia kahden aikusen arkeen (olemme jo lähes 40v) -vaikka alunperin tämä lapsi oli täysin toivottu (mutta ei ehkä kovin tarkaan harkittu). Puhumme jo vakavasti erosta. Tiedän että pärjään yksin lapsen kanssa ja kykenen hankkimaan palkattua hoitoapua, minkä lisäksi onnekseni oma perheeni on valmis tukemaan kaikin tavoin. Mutta masentaahan suuri riita ja oikeasti potentiaalinen ero silti. Asumme ulkomailla ja siten fyysisesti läheinen tukiverkosto on varsin hatara - en tunne että voin keskustella tästä asista juuri nyt naamakkain kenekään kanssa (vaikka toisaalta tuntuu että juuri se voisi auttaa).
Suomessa olevan kaveripiirini äidit ovat kaikki käyneet läpi vuosien rankkoja hoitoja ja heille lapset ovat olleet kaikki kaikessa, eivätkä pinnalliset puheeni vartaloni muutoksista ja siitä että kaikki tuntuu tyhmältä herätä mitään tuttuja tunteita.
Ymmärrän toki, että ongelmani on varsin pieni, mutta silti olisi lohdullista kuulla, onko täällä ketään kenellä olisi samanlaisia tunteita ja kokemuksia.
Odotan ensimmäsitä lastani viikolla 18 ja aloin joitain viikkoja sitten yllättäen kärsiä itkuisuudesta ja masentuneisuudesta. Minua kauhistuttaa kasvava mahani ja pelottaa se työmäärä, joka on tehtävä myöhemin, jotta pääsen takasin omiin hoikkiin mittoihini. Mieheni on täysin kypsä mielialan muutokseeni ja myös kauhuissaan siitä, että meille on oikeasti tulossa vauva ja sitä myöden muutoksia kahden aikusen arkeen (olemme jo lähes 40v) -vaikka alunperin tämä lapsi oli täysin toivottu (mutta ei ehkä kovin tarkaan harkittu). Puhumme jo vakavasti erosta. Tiedän että pärjään yksin lapsen kanssa ja kykenen hankkimaan palkattua hoitoapua, minkä lisäksi onnekseni oma perheeni on valmis tukemaan kaikin tavoin. Mutta masentaahan suuri riita ja oikeasti potentiaalinen ero silti. Asumme ulkomailla ja siten fyysisesti läheinen tukiverkosto on varsin hatara - en tunne että voin keskustella tästä asista juuri nyt naamakkain kenekään kanssa (vaikka toisaalta tuntuu että juuri se voisi auttaa).
Suomessa olevan kaveripiirini äidit ovat kaikki käyneet läpi vuosien rankkoja hoitoja ja heille lapset ovat olleet kaikki kaikessa, eivätkä pinnalliset puheeni vartaloni muutoksista ja siitä että kaikki tuntuu tyhmältä herätä mitään tuttuja tunteita.
Ymmärrän toki, että ongelmani on varsin pieni, mutta silti olisi lohdullista kuulla, onko täällä ketään kenellä olisi samanlaisia tunteita ja kokemuksia.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla vähän samankaltainen tilanne :( En siis osaa auttaa, osaan antaa vain vertaistukea! :(
Mun mies on samaa ikä luokkaa kuin sinä, mutta itse olen nuorempi - alle 30. Odotan kolmatta lastamme ja mies huitelee omissa menoissaan välittämättä pätkääkään jaksamisestani tai muusta täällä kotona.. 8 vuotta puhalsimme yhteen hileen ja suunnittelimme yhteistä elämää ja perhettä. En osannut lainkaan odottaa tällaista!
Olen huonossa kunnossa raskauden takia, sen lisäksi on nuo kaksi pientä lasta ja... kaiken piti mennä hyvin?! En osannut ennustaa näin vaikeaa raskautta tai sitä että miestä alkaa yhtäkkiä kiinnostaa kaikki kodin ulkopuolinen, me kun olimme yhdessä suunnitelleet tällaisen ns suuren perheen ja molemmat olemme lapsirakkaita!
Olen tosi pettynyt miehen "järjenjuoksuun. " Minulla ei ole sukulaisia auttamassa, äidit, isät, sisarukset, mummut ja papat ja serkut asuvat täysin toisella puolella Suomea. Sama miehellä. Olemme tällaisia erakoita. Eikä tässä mitään, olemme aina hoitaneet asiat miehen kanssa keskenämme. Ei me olla tarvittu lastenhoitoapuja tai muuta, ollaan totuttu että selvittävä on itse, ystäviä olemme saaneet, perheitä kuin yksineläviäkin. Mutta ihan näin yksin en kuvitellut jääväni ja tässä vaiheessa: lapset pieniä ja kolmas vielä masussa!? :( Tuntuu todella masentavalta. Epäilen että miehellä saattaisi olla toinen ja olenkin alkanut itsekseni suunnittelemaan - vasta ajatuksen tasolla muuttavani pois ja jatkavani elämää lasten kanssa yksin. Toivoa sopii että mies kaiken jälkeen haluaa tavata lapsiaan.
Olemme ennenkin selvinneet kaikenlaisista kriiseistä mutta nyt miehellä ei ole edes halua puhua ja myöntää mitään, hän ei ikään kuin edes huomaa olevansa kotona vain 5h viikossa!
Tuohon sinun vartaloasiaan. Minä olin huolesta sekaisin kun odotin ensimmäistä, pelkäsin että kroppani menee ihan pilalle. Tosissaan tein töitä etten lihoisi ja muuta. No aina sitä kiloja vähän tulee, arvilta olen säästynyt. Toista odottaessa lihoin enemmän mutta pääsin puolessa vuodessa entisiin mittoihin - imetys kulutti paljon! Vink vink - jos se vain onnistuu. Nyt kolmatta odottaessa en jaksa murehtia kroppaani koska olen huomannut ettei se minun kohdallani iole tehnyt mitään. Mutta ymmärrän rttä asia huolettaa, olemmehan naisia ja meille ulkonäkö on tärkeä asia.
Voimia meille!!
Kiitos viestistäsi Poeur'! Vertaistuki helpottaa. Tilanteesi kuulostaa todella kurjalta - varmasti todella raskasta hoitaa kahta lasta ja olla rakaana käytännössä yksin vaikka ulkopuolisille näyttää että kaksin! Todellakin voimia sinulle vaikeaan tilanteeseen.
Kiitos tuosta vartalokommentista - sekin lohdutti! :)
Ja inhottavaa että se mies voi aina niin helpolla vaan vaihtaa mieltä ja lähteä, jos kaduttaa tai ketuttaa perhe-elämä. Itse en voisi vaan ottaa ja lähteä, jättää perhettä tuosta vain! Omia lapsia en voisi jättää ikinä!! Kai näitä naisistakin löytyy mutta kai se on huomattavasti harvinaisempaa...
Ja vielä lisätäkseni noista mielialoista, ne on todella vaikeita kestää, itsekin! Voisipa sitä olla vain lauhkea kuin lammas.. mutta ei. Ei me tahallaan kiukutella, meidät on ohjelmoitu tämmöseen tilaan kun vauva kasvaa sisällä. Inhottavaa tämä on mutta eipä tähän kai auta kuin aika.
Hei! Täällä myös samankaltaisia ongelmia.. En minäkään osaa asiaan auttaa, mutta voin itse purkaa oman tilanteeni vertaistukena.. Eli olen 19rv raskaana ja odotan ensimmäistäni. Lapsi on molemmin puolin toivottu asia, ja siitä en olekaan epäileväinen. Olen nuori äiti (21v), mutta olen aina haaveillut perustavani perheen nuorena, tapasin nykyisen avomieheni ja asiat vaan menivät näin, olimme molemmat onnellisia ja tiedän että mieheni on edelleen elämäni suurin rakkaus (nuoresta iästäni huolimatta olen törmännyt jo muutamaan pahimpaan mahdolliseen miesehdokkaaseen). Eli siis... Saimme helmikuussa positiivisen tuloksen testistä ja iloitsimme asiasta todella paljon, mutta... Mitä enemmän aikaa kuluu, suhteemme rapistuu ja rapistuu.. Podin ensimmäisen kolmanneksen aivan hirveää pahoinvointia ja olin tuolloin hieman jyrkkä mielipiteissäni, pyysin töksäyttelyistä anteeksi totta kai! ja selvitimmekin asiat aina kunnolla. mutta nykyään tuntuu että olemme vain kaksi ihmistä saman katon alla, vailla minkäänlaista hellyyttä (ja hellyydellä tarkoitan nyt haleja ja pusuja, seksiä mieheni kyllä haluaa koko ajan, se onkin ainut asia mitä hän minusta haluaa) Muutimme kuukausi sitten mieheni kotikunnalle ( koska hän sai paremman työpaikan ja ei viihtynyt edellisessä, eli minun kotikunnassani) 100 km päähän perheestäni ja "elämästäni" sekä työstäni.. Jätin työni ja nyt olen työtön ja yksin kaikki päivät paikassa jossa minulla ei ole ketään jolle puhua.. Lisäksi kaikki ystäväni ovat kaikonneet tämän raskausuutisen myötä.. yritin pitää yhteyttä, mutta luultavasti kaikki säikähtivät tilannetta ja nyt minulla ei ole edes "puhelin"ystävää, jolle voisin edes soittaa tai viestittää pahaa oloani.. Olen muutenkin vaikea ihminen saamaan ystäviä ja paikalliset asukkaat vähintäänkin vaikeita lähestyttäviä.. Kaikki päivät olen kotona yksin kissani kanssa, miehen ollessa töissä, rahaa tulee juuri se mikä miniminä työttömälle.. sanoin ennen muuttoamme että minun on sitten vaikea saada uutta työpaikkaa uudesta paikasta, sillä ammattia minulla ei ole, edellinen työpaikka oli ihan unelma, tienasinkin siellä enemmän kuin mieheni.. Nyt saan vain piiikitteleviä kommentteja siitä kuinka hän tienaa perheellemme rahaa, OLISINHAN minäkin tienannut jos olisin saanut jäädä vanhaan työpaikkaani, 100 km per suunta on ainakin minulle liikaa työmatkaksi.. Tuntuu vaan niin loputtoman toivottomalta, olla yksin, puhua itselleen pahaa oloa, ja itkeä yöt ja päivät. haluaisin niin iloita tästä että olen raskaana ja saan pian oman nyyttini kainaloon, mutta kaikki tuntuu niin onnettomalta. Olisiko parempi lähteä vain kävelemään, sitten ainakin tietäisin että nyt ollaan yksin ja nyt on pärjättävä, tietäisi ettei hellyyttä tai lohtua tulisi mistään. Rakastan miestäni paljon ja joka päivä toivon että hän tulisi ja antaisi halin tai suukon, edes jonkun pienen rakkaudenosoituksen, mutta joka päivä se on turhaa.. jokin aika keskustelimme asiasta ( minulta on mennyt seksihalut totaalisesti, ensin jatkuvan hiivan vuoksi ja nyt tämän pahan olon vuoksi) sanoin miehelleni että miten minä pystyn antamaan seksiä, jos en saa minkäänlaista vastakaikua rakkaudelle, mieheni vastasi (niinkuin kilpaillen) en minäkään anna hellyyttä, jos en saa seksiä. Minä olen toki keskustelun jälkeen moneen otteeseen antanut "herkut", mutta tilanteen siitä muuttumatta. Rakastuin ihanaan, huolehtivaan, huumorintajuiseen ja luotettavaan mieheen, nyt minulla on jäljellä iso maha, yksinäisyys ja onneton olo. Toivoisin niin että tämä olisi vaan joku kriisiaika ja mieheni tajuaisi käytöksensä, koska hän oikeastikin on ihana ihminen, se vaan on kadonnut johonkin..