Toipuuko masennuksesta ikinä kunnolla? Olisi tosi ihanaa kuulla sellaisten ihmisten ajatuksia, jotka ovat mielestään parantuneet masennuksesta oikeasti? Minkälainen elämäntilanne teillä on nyt, parisuhteessa? Opiskelut, työt? Oletteko kertoneet läheisillenne masennuksesta, vaikka olisittekin jo "kuivilla"?
Olen itse 21-vuotias tyttönen, jolla on takana monta pitkää ja vaikeaa masennusvuotta. Välillä lääkityksellä mutta suurimman osan ajasta ilman lääkitystä. Nyt jo ainakin vuoden verran on tuntunut, että eteenpäin on menty noista vuosista hurjasti. Välillä tuntuu olo jo melkein siedettävältä. Vaikka pahin vaihe on ohi(enkä ikinä halua palata niin pohjalle kun joskus huonoimpini aikoinani olin), silti mielessä pyörii samat ajatukset ja kysymykset kuin silloinkin. Erona vaan, että nykyään en jää "hautomaan" asioita päässäni vaan yritän kirjoittaa niitä ylös(helpottaa muuten yllättävän paljon, tuntuu melkein niinkun jollekkin juttelisi).
Minulla ei ole paljonkaan ystäviä. Tai no jos ihan rehellisiä ollaan niin ei minulla ystäviä ole ollenkaan, mutta kavereita muutama. Eli olen yksinäinen. Mutta tuntuu että yksinäisyydestä on tullut tavallaan niinkuin osa minua. En oikeen osaa olla ihmisten kanssa. Kaipaan omaa rauhaa. Ja viihdynkin ihan hyvin omissa oloissani. Mutta sen voin sanoa, että toki olisin varmasti ystävien kanssa liikkeellä jos minulla sellaisia olisi. Onko teidän (ollut) vaikea tutustua uusiin ihmisiin? Minun on tosi vaikea. Toisaalta haluaisin kertoa masennuksestani, koska tuntuu että eihän se ihminen voi minua ymmärtää jos en kerro taustojani, koska masennus on kuitenkin ollut osa minua niin monta vuotta. Sen kanssa on ollut pakko oppia elämään. Mutta sitten taas toisaalta ei haluaisi kertoa, koska haluaisi aloittaa tutustumisen "puhtaalta pöydältä".
Itselläni on nyt sellainen elämäntilanne, että olen ulkomailla Au-pairina. Eli olen vieraassa perheessä töissä ja asun myös heillä. Mitä olette mieltä, olisiko minun pitänyt mainita masennuksestani heille? Ihmiset kun leimaavat toisiaan niin helposti.. Tämäkin paikka olisi varmasti jäänyt silloin saamatta, jos olisin työhaastattelussa tästä maininnut. Itse ajattelen niin, että ei olisi tarvinnut mainita, koska en ole mielestäni enää masentunut. Tokihan nyt satunnaisia "masennuspäiviä" saattaa välillä tulla, mutta ei mitään vakavaa. Eli pystyn aivan mainiosti työni hoitamaan siitäkin huolimatta. Ja kyllä minä heille varmaan jossain vaiheessa kerronkin, koska käsieni arvet eivät varmasti jää heiltä huomaamatta, vaikka useimmiten yritänkin niitä peitellä. Hävettää ja ärsyttää itseäkin ne niin pirusti. Että kyllä nuo arvet ovat minua aina muistuttamassa niistä vaikeista ajoista. Enkä minä sillä etten niitä aikoja muuten muistaisi mutta kun ne ovat tuossa aina näkyvillä niin..
Joo en ole mikään kovin hyvä ilmaisemaan itseäni näin kirjoittamalla, joten krjoitukseni saattaa olla vähän sekava, mutta olisin kiitollinen jos edes joku tähän vastaisi. :) Paranemisia kaikille! :)
Olen itse 21-vuotias tyttönen, jolla on takana monta pitkää ja vaikeaa masennusvuotta. Välillä lääkityksellä mutta suurimman osan ajasta ilman lääkitystä. Nyt jo ainakin vuoden verran on tuntunut, että eteenpäin on menty noista vuosista hurjasti. Välillä tuntuu olo jo melkein siedettävältä. Vaikka pahin vaihe on ohi(enkä ikinä halua palata niin pohjalle kun joskus huonoimpini aikoinani olin), silti mielessä pyörii samat ajatukset ja kysymykset kuin silloinkin. Erona vaan, että nykyään en jää "hautomaan" asioita päässäni vaan yritän kirjoittaa niitä ylös(helpottaa muuten yllättävän paljon, tuntuu melkein niinkun jollekkin juttelisi).
Minulla ei ole paljonkaan ystäviä. Tai no jos ihan rehellisiä ollaan niin ei minulla ystäviä ole ollenkaan, mutta kavereita muutama. Eli olen yksinäinen. Mutta tuntuu että yksinäisyydestä on tullut tavallaan niinkuin osa minua. En oikeen osaa olla ihmisten kanssa. Kaipaan omaa rauhaa. Ja viihdynkin ihan hyvin omissa oloissani. Mutta sen voin sanoa, että toki olisin varmasti ystävien kanssa liikkeellä jos minulla sellaisia olisi. Onko teidän (ollut) vaikea tutustua uusiin ihmisiin? Minun on tosi vaikea. Toisaalta haluaisin kertoa masennuksestani, koska tuntuu että eihän se ihminen voi minua ymmärtää jos en kerro taustojani, koska masennus on kuitenkin ollut osa minua niin monta vuotta. Sen kanssa on ollut pakko oppia elämään. Mutta sitten taas toisaalta ei haluaisi kertoa, koska haluaisi aloittaa tutustumisen "puhtaalta pöydältä".
Itselläni on nyt sellainen elämäntilanne, että olen ulkomailla Au-pairina. Eli olen vieraassa perheessä töissä ja asun myös heillä. Mitä olette mieltä, olisiko minun pitänyt mainita masennuksestani heille? Ihmiset kun leimaavat toisiaan niin helposti.. Tämäkin paikka olisi varmasti jäänyt silloin saamatta, jos olisin työhaastattelussa tästä maininnut. Itse ajattelen niin, että ei olisi tarvinnut mainita, koska en ole mielestäni enää masentunut. Tokihan nyt satunnaisia "masennuspäiviä" saattaa välillä tulla, mutta ei mitään vakavaa. Eli pystyn aivan mainiosti työni hoitamaan siitäkin huolimatta. Ja kyllä minä heille varmaan jossain vaiheessa kerronkin, koska käsieni arvet eivät varmasti jää heiltä huomaamatta, vaikka useimmiten yritänkin niitä peitellä. Hävettää ja ärsyttää itseäkin ne niin pirusti. Että kyllä nuo arvet ovat minua aina muistuttamassa niistä vaikeista ajoista. Enkä minä sillä etten niitä aikoja muuten muistaisi mutta kun ne ovat tuossa aina näkyvillä niin..
Joo en ole mikään kovin hyvä ilmaisemaan itseäni näin kirjoittamalla, joten krjoitukseni saattaa olla vähän sekava, mutta olisin kiitollinen jos edes joku tähän vastaisi. :) Paranemisia kaikille! :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mielestäni sinun velvollisuutesi on olla rehellinen JOS pelkäät omasta puolestasi. Jos pelkäät, että masennut siellä ulkomailla ja jos haluat apua.
Sinun pitää mielestäni tehdä nyt kaikkesi sen eteen, että et jää yksin omaan huoneeseesi vaan olet sen perheen kanssa. Haluat ja kaipaat omaa rauhaa, no rajansa kaikella kuitenkin. Olet aupairina osa sitä perhettä, joten sinun pitäisi olla heille tavallaan kuin oma lapsi..
Hanki itsellesi harrastuksia, joissa tutustut ikäisiisi ja paikallisiin. Älä jää yksin, älä jää kotiin. Jos pystyt hoitamaan asiat hyvin ja siten, että masennus ei uusi niin kaikki on kunnossa eikä perheellekään ehkä ole tarvetta kertoa. He vain huolestuisivat suotta. Sitä paitsi he saattaisivat alkaa pelätä, että teetkin itsellesi jotain. Entä lapset? He huolestuvat siitä, että joku päivä et pidäkään lapsista huolta ja löytävät sinut viiltelyn keskeltä..mieti asia tarkkaan läpi ennen kuin kerrot..voimia!
Kiitos vastauksesta..:)
Tuo ensimmäinen tekstini oli ehkä hieman sekava..ja siitä ei kyllä saa aivan oikeaa kuvaa minusta..
Tällä hetkellä olen melko luottavaisin mielin, en pelkää, että masentuisin täällä. Ja tietenkin siinä tapauksessa jos nyt niin sattuisi käymään, että vähänkin sellainen olisi olo, niin silloin viimeistään kertoisin perheelle.
Joo sehän tässä oikeastaan suurin huolenaiheeni onkin, että en ole kauhean sosiaalinen. En oikein osaa olla ihmisten kanssa. Tai se ei niinkuin tule minusta luonnostaan. Joskus, varsinkin jos ihmisiä on paljon, tulee ahdistunut olo eikä oikein tiedä miten päin olisi tai mitä sanoisi..mutta onneksi näin tapahtuu suht.harvoin kuitenkin.
Tuolla omalla rauhalla tarkoitin lähinnä sitä, että eikai minun nyt kokopäivää tarvitse perheen kanssa olla(vaikka he mukavia ovatkin ja tulen heidän kanssa toimeen), tyyliin että kokoajan istuisin olkkarissa ja juttelisin heille tai.. Koska minä ainkin tarvitsen ajoittain ympärilleni vähän "omaakin tilaa" ja rauhaa.
Tarkoitukseni ei todellakaan ole jäädä sisälle nyhjöttämään, vaan aion juurikin nähdä eri paikkoja ja ihmisiäkin..
Tuosta viiltelystä vielä sen verran tarkennusta, että sitä pelkoa nyt ei enää ole. Tuskin tulen enää ikinä sitä harrastamaan(toivottavasti en). Viimeisimmästäkin kerrasta on nyt kulunut jo monta vuotta. Ajattelin vaan että kun ne arvet yhä näkyvät käsissäni, että mitä heille kerron, jos he niistä kysyvät. En kai minä nyt valehtelemaan ala?