Mietin tässä mistä sitä oikein alottaisin, mutta ajattelin aloittaa ihan lapsuudesta puimaan elämääni ja kaipailisin teiltä neuvoja miten voisin saada elämästäni hieman paremman suunnan. Kirjoituksesta voi tulla pitkä, joten kiitos teille, jotka jaksatte lukea.
Kun olin alle kouluikäinen isäni oli alkoholisti. Äiti oli lähes raitis (kävi ehkä kaksi kertaa vuodessa jossain) ja hän oli perheessä se "selvä pää". Vanhemmat riitelivät paljon ja rajusti. Näin pienenä, kuinka äitiä pahoinpideltiin ja riitelyjen yhteydessä tavaratkin lentelivät aika ahkerasti. Veljeni yritti kerran hyväksikäyttää minua (vanhempani eivät siittä tiedä vielä tänäkään päivänä) mutta se ei onnistunut.
Elämään tuli muutos, kun minun ollessa ensimmäisellä luokalla isoveljeni joutui vankilaan. Tuolloin vanhempani päättivät, että "ympäristön vaihdos" tekisi hyvää.
Muutimme toiselle paikkakunnalle ja isäni lopetti kovan juomisen. Minä vaihdoin siis koulua ja en millään saanut uusia ystäviä vaikka kovasti yritin. Kyllä minulla yksi ystävä oli, mutta hän ei saanut koulun ulkopuolella leikkiä kenenkään kanssa, joten vietin koulunjälkeisen ajan yksin kotona. Äiti teki kahta duunia, oli paljon pois kotoa. Isä kyllä oli kotona työttömänä, mutta ei hän osannut "leikkiä" tai puuhailla lasten kanssa mitään.
Kouluajan ulkopuolella ystäväkseni muodostui herkut ja lastenohjelmat. Lihoin normaalipainoisesta sairaanloiseen ylipainoon, jonka vuoksi alkoi myös koulukiusaaminen, johon kukaan ei puuttunut, enkä siittä kovin edes halunnut puhua.
Ala-ja osa yläasteessa meni samalla kaavalla ja olen mielestäni ollut tuolloin kovasti masentunut näin jälkikäteen mietittynä. Olin huono myös opiskelemaan (keskiarvo oli 5.7).
En tiedä alkoiko vanhemmillani taas hälytyskellot soimaan, mutta kahdeksannen luokan aikaan he päättivät, että muutetaan taas. Muutimme isompaan kaupunkiin ja vaihdoin jälleen koulua. Yllätykseksi sain muutamia hyviä ystäviä, koulussa oli todella positiivinen ilmapiiri ja kotona oli kaikki hyvässä tasapainossa, joten elämäni oli tuolloin oikein ihanaa. Painonikin tippui rutkasti ja vaikken täysin normaalipainoinen vieläkään ollut, niin olin silti elämäni kunnossa ja virkeystaso oli korkealla. Opettajatkin sanoivat, että eivät millään olleet uskoa vanhoja kouluarvosanoja, koska nyt sain kokeistä 9,8 ja 10.
Kun yläaste loppui, niin ystäväporukka sulki minut yllättäen pois. Kaikilla oli aina menoja, eivät enään soitelleet ja huomasin, että silti porukka liikkuu esim. kaupungilla yhdessä. Yritin saada asiaan selkoa, minkä takia mut lempattiin, mutta vastausta en koskaan saanut.
Menin ammattikouluun ja sieltä ei uusia ystäviä herunut vaikkakin olin luokassa aika keskeinen henkilö. Tällä tarkoitan sitä, että tulin kaikkien kanssa ihan hyvin toimeen ja minut valittiinkin luokan luottamushenkilöksi. Ammattikoulun suoritin hyvin arvosanoin ja kokeilin ensimmäistä kertaa seurustelua.
Ammattikoulusta loikkasin suoraan työelämään, ja jätin poikaystävän "huuman" jälkeen. Sovussa erotiin ja mitään draamaa siinä ei ollut.
Kävin viikot ahkerasti töissä ja viikonloppuna viihteellä, erään sanottakoon paremmin näin, että "viikonloppukaverin" kanssa. Emme tehneet siis yhdessä muuta kuin baareilimme.
Noin yhdeksäntoista vuotiaana löysin sitten elämäni rakkauden ja olin onneni kukkuloilla. Laihduin taas ja oloni oli henkisestikkin taas niin ihana ja vireä. Muutin tällöin pois kotoa, menin miehen kanssa kihloihin ja yhteiselo alkoi. Mies oli myös "yksinäinen sielu", joten viihdyimme hyvin yhdessä ja teimme yhdessä kaikkia kivaa. Silloin en edes tuntenut tarvitsevani ystäviä.
Kolme vuotta olimme onnellisesti yhdessä, kunnes alamäki alkoi. Miehestä tuli yht'äkkiä himo urheilija ja laihduttaja (vaikka hän ei missään vaiheessa lihava ollutkaan) ja alkoi patistamaan minuakin laihdutuskuurille vaikka en ensitapaamisesta ollut patistunut. Aloin itsekkin äktiivisesti hänen kanssaan kuntoilemaan, mutta hermot paljoi siihen, että jos yhden suklaapatukan joskus halusin ostaa, niin se oli aivan järkyttävää. Suhteeseemme tuli muitakin ongelmia. Mies alkoi sulkeutuoa omiin oloihinsa ja minä omiini. Kummallakin oli vaikea olla ja sitten saimme sen verran puhuttua, että päätimme erota. Erosimme ystävinä, mutta mies on edelleen kovin katkera minua kohtaan näiden vuosien jälkeen ja on haukkunut minua mm. valehtelijaksi ja alkoholistiksi (no tuolloin käytin alkoholia kerran viikossa, joten kai siinä sitten jotain perääkin on).
Muutin sitten omilleni ja tutustuin työn kautta erääseen naiseen. Meistä tuli kuin paita ja peppu. Erittäin hyvät ystävykset. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja kävimme yhdessä "miesjahdissa" kaupungilla. Ystävyytemme loppui, kun tämä nainen löysi itselleen miehen ja pyhitti kaikki vapaa-aikansa hänelle.
Olin taas yksin, masentunut, työni sain hoidettua, mutta rankkaa se oli. Lihoin jälleen.
Kun olin alle kouluikäinen isäni oli alkoholisti. Äiti oli lähes raitis (kävi ehkä kaksi kertaa vuodessa jossain) ja hän oli perheessä se "selvä pää". Vanhemmat riitelivät paljon ja rajusti. Näin pienenä, kuinka äitiä pahoinpideltiin ja riitelyjen yhteydessä tavaratkin lentelivät aika ahkerasti. Veljeni yritti kerran hyväksikäyttää minua (vanhempani eivät siittä tiedä vielä tänäkään päivänä) mutta se ei onnistunut.
Elämään tuli muutos, kun minun ollessa ensimmäisellä luokalla isoveljeni joutui vankilaan. Tuolloin vanhempani päättivät, että "ympäristön vaihdos" tekisi hyvää.
Muutimme toiselle paikkakunnalle ja isäni lopetti kovan juomisen. Minä vaihdoin siis koulua ja en millään saanut uusia ystäviä vaikka kovasti yritin. Kyllä minulla yksi ystävä oli, mutta hän ei saanut koulun ulkopuolella leikkiä kenenkään kanssa, joten vietin koulunjälkeisen ajan yksin kotona. Äiti teki kahta duunia, oli paljon pois kotoa. Isä kyllä oli kotona työttömänä, mutta ei hän osannut "leikkiä" tai puuhailla lasten kanssa mitään.
Kouluajan ulkopuolella ystäväkseni muodostui herkut ja lastenohjelmat. Lihoin normaalipainoisesta sairaanloiseen ylipainoon, jonka vuoksi alkoi myös koulukiusaaminen, johon kukaan ei puuttunut, enkä siittä kovin edes halunnut puhua.
Ala-ja osa yläasteessa meni samalla kaavalla ja olen mielestäni ollut tuolloin kovasti masentunut näin jälkikäteen mietittynä. Olin huono myös opiskelemaan (keskiarvo oli 5.7).
En tiedä alkoiko vanhemmillani taas hälytyskellot soimaan, mutta kahdeksannen luokan aikaan he päättivät, että muutetaan taas. Muutimme isompaan kaupunkiin ja vaihdoin jälleen koulua. Yllätykseksi sain muutamia hyviä ystäviä, koulussa oli todella positiivinen ilmapiiri ja kotona oli kaikki hyvässä tasapainossa, joten elämäni oli tuolloin oikein ihanaa. Painonikin tippui rutkasti ja vaikken täysin normaalipainoinen vieläkään ollut, niin olin silti elämäni kunnossa ja virkeystaso oli korkealla. Opettajatkin sanoivat, että eivät millään olleet uskoa vanhoja kouluarvosanoja, koska nyt sain kokeistä 9,8 ja 10.
Kun yläaste loppui, niin ystäväporukka sulki minut yllättäen pois. Kaikilla oli aina menoja, eivät enään soitelleet ja huomasin, että silti porukka liikkuu esim. kaupungilla yhdessä. Yritin saada asiaan selkoa, minkä takia mut lempattiin, mutta vastausta en koskaan saanut.
Menin ammattikouluun ja sieltä ei uusia ystäviä herunut vaikkakin olin luokassa aika keskeinen henkilö. Tällä tarkoitan sitä, että tulin kaikkien kanssa ihan hyvin toimeen ja minut valittiinkin luokan luottamushenkilöksi. Ammattikoulun suoritin hyvin arvosanoin ja kokeilin ensimmäistä kertaa seurustelua.
Ammattikoulusta loikkasin suoraan työelämään, ja jätin poikaystävän "huuman" jälkeen. Sovussa erotiin ja mitään draamaa siinä ei ollut.
Kävin viikot ahkerasti töissä ja viikonloppuna viihteellä, erään sanottakoon paremmin näin, että "viikonloppukaverin" kanssa. Emme tehneet siis yhdessä muuta kuin baareilimme.
Noin yhdeksäntoista vuotiaana löysin sitten elämäni rakkauden ja olin onneni kukkuloilla. Laihduin taas ja oloni oli henkisestikkin taas niin ihana ja vireä. Muutin tällöin pois kotoa, menin miehen kanssa kihloihin ja yhteiselo alkoi. Mies oli myös "yksinäinen sielu", joten viihdyimme hyvin yhdessä ja teimme yhdessä kaikkia kivaa. Silloin en edes tuntenut tarvitsevani ystäviä.
Kolme vuotta olimme onnellisesti yhdessä, kunnes alamäki alkoi. Miehestä tuli yht'äkkiä himo urheilija ja laihduttaja (vaikka hän ei missään vaiheessa lihava ollutkaan) ja alkoi patistamaan minuakin laihdutuskuurille vaikka en ensitapaamisesta ollut patistunut. Aloin itsekkin äktiivisesti hänen kanssaan kuntoilemaan, mutta hermot paljoi siihen, että jos yhden suklaapatukan joskus halusin ostaa, niin se oli aivan järkyttävää. Suhteeseemme tuli muitakin ongelmia. Mies alkoi sulkeutuoa omiin oloihinsa ja minä omiini. Kummallakin oli vaikea olla ja sitten saimme sen verran puhuttua, että päätimme erota. Erosimme ystävinä, mutta mies on edelleen kovin katkera minua kohtaan näiden vuosien jälkeen ja on haukkunut minua mm. valehtelijaksi ja alkoholistiksi (no tuolloin käytin alkoholia kerran viikossa, joten kai siinä sitten jotain perääkin on).
Muutin sitten omilleni ja tutustuin työn kautta erääseen naiseen. Meistä tuli kuin paita ja peppu. Erittäin hyvät ystävykset. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja kävimme yhdessä "miesjahdissa" kaupungilla. Ystävyytemme loppui, kun tämä nainen löysi itselleen miehen ja pyhitti kaikki vapaa-aikansa hänelle.
Olin taas yksin, masentunut, työni sain hoidettua, mutta rankkaa se oli. Lihoin jälleen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
jatkuu...
Sitten eräänä baariviikonloppuna eräs mies halusi puhelinnumeroni ja annoin sen hänelle, vaikka hänestä en senkoommin kiinostunutkaan. Hän alkoi soitella minulle ja halusi tavata. Ja kun ei minulla muutakaan tekemistä ollut suostuin tapamisiin. Häneltä alkoi tulla ihania viestejä, hän aina muisti minua jollain pienellä ihanalla tavalla ja kertoi rakastavansa minua. Sanotaan näin, että en tuntenut samaa, mutta yksinäisyys ja toisen ihmisen kaipuu ajoi minut hänen kanssaan suhteeseen. Ja kyllä minä häneen ihastuin, mutta täyttä rakkautta se ei ollut. Sain miehen kanssa kaksi lasta ja meidän suhteemme on ollut minulla aikamoisen miettimisen paikka.
Mikä minua vaivaa? Välillä olen todella onnellinen hänen kanssaan ja välillä todella onneton. Suhteemme alkuaikana jäkätin hänelle alkoholin käytöstä (minulla jäi lasten myötä alkoholi lähes kokonaan pois, enkä edelleenkään käytä alkoholia lasten läsnäollessa) ja epäsiisteydestä. Näissä asioissa hän kyllä heti skarppasi ja kaikki oli taas ok.
Tänä päivänä minua vaivaa se, että mieheni on kutsunut minua narssistiksi ja sanonut, että kyllä minussa jotain vikaa on.
Pitäisikö minun mennä psykologille?
Ruoasta on taas muodostonut minulle ainoa ystävä ja lohduttaja ja olen tällä hetkellä huonoimmassa kunnossa, kuin koskaan. Miehen vuorotyöntakia, en voi käydä jumpilla tai missään säännöllisissä harrastuksissa. Rahaa ei ole kalliisiin kuntosalikortteihin jotka on yömyöhään auki ja muutenkin kaipailisin harrastuksiin mukaan ystäviä ja niitähän mulla ei ole.
Onko kellään vastaavaa kokemusta ja tuntemuksia? Oon monesti ajatellut, että jos lapsia ei olisi niin oisin lopettanut suhteen aikapäiviä sitten. Mutta mies on skarapannut ja aivan mahtava isä lapsilleen, niin en haluaisi rikkoa tätä pientä onnenhippusta. Meillä on kaunis oma koti ja lapsemme ovat ihania ja minulle suuri henkireikä.
Miten saisin itselleni ystäviä? Miten saisin itseni jälleen huolehtimaan itsestäni?
Vastaan mielellään tarkentavasti kysymyksiinne.
Kun sinnulla on nuo lapset ja miehenkin kanssa arki sujuu niin älä jätä häntä. Jos jäät yksin olet vielä yksinäisempi ja voit alkaa kaivat uutta miesseuraa ja se taas on rasite lapsille ja rikkinäisyytesi vuoksi tuskin sujuu tulevaisuuessa sen paremmin.
Kun kerrot elämäsi tarinaa niin eipä ihme että sinulla on jotenkin pallo hukassa solmiessasi sosiaalisa suhteita.
Jos on varaa niin kannattais varmaan haleutua ammatiauttajan pakeille. Sinussa persoonana ei ole mitään vikaa mutta menneisyyden painolastu on syynä, että on vaikea solmia ihmisuhteita ja päästä käsiksi omiin tunteisiin. Etsit lohtua ja elääsi kontrollia pakenemalla syömiseen.
Kerro kaikki nuo veljen raiskausyritys, isän poissaoleva alkoholismi ja monet muutot psykoligelle. Taidat olla kuitenkin psyyleeltäsi vahva ihminen.
Tarinasi oli mielenkiintoinen. Juuri noin käy meille itse kullekin, elämässä ei ole selkeää juonta, ja on kysyttävä mikä valinnat on tehnyt elämässään oikein ? Osaat arvostaa perhettäsi ja hyviä elämäntapoja, joten pidä näistä tavoitteista kiinni. Mieti miksi juot alkoholia, tai sitä tarvitset ? Omalta kohdaltani voin sanoa, että minä osaan pitää hauskaa muutenkin - tai tarkemmin olen olen opetellut eri tapoja keventää elämää muilla tavoin, mihin ei alkoholia tarvita. Sinussa on jotain ärsyttävää koska puolisosi moittii sinua narsistiksi, joten onko sinulla ns pipo kireällä turhankin pienistä asioista ? Opettele osoittamaan kunnioitusta puolisoasi kohtaan ja lopeta itsekeskeinen ajattelu.
Jatkuvasti tapaan ihmisiä, jotka puhuvat pahaa ja ilkeyksiä toisista ihmisistä - kuin se olisi normaalia. Omassa suvussani tällainen on halveksittavaa käytöstä. Näin ollen itse käyttäydyn kuin enkeli, enkä ikinä syrji ketään ja näen ilkeätkin ihmiset toisessa valossa, mitä muut. Hyväksi enkeliksi voi valmistua näyttelijän taidoilla. Ystävien saamisen eteen on tehtävä työtä, mikä tuntuu vaivalloiselta. Tee itsellesi koe - kutsu seuraaville syntymäpäivillesi kaikki entiset tuttusi, ja pyydä ottamaan seuralainen mukaan. Itse olen saanut elämääni takaisin nuoruuden aikaiset naisystäväni - kun mieheni kutsui heidät 50-vuotis synttäreilleni. Tapaaminen oli kuin 30-vuotta olisi hävinnyt jonnekin. Nuoruuden ystävieni kanssa on sitten jatkettu siitä mihin 1980-luvulla jäimme. Viime kesänä mm todistimme, että 50 ikäisinä me naiset (3) kykenemme lähtemään telttaretkelle, kuten nuorena muinoin. Ensi kesänä taas teemme yhdessä retkiä joinakin viikonloppuina, ja pidämme yhteyksiä toisiimme. Ystävyys on antamista ja toisen ihmisen huomioimista. Minulla on myös uusi naisystävä, jonka löysin netin kautta matkakaverikseni ulkomaan lomalle. Ystävyyttä pidämme yllä edelleen lähettämällä mm e.maileja, jossa kerromme toisillemme, mitä meille kuuluu. Kun osoittaa ystävälle, että häntä arvostaa ja hänestä välittää, myös suhdekin säilyy läheisenä.
Kiitos vastauksista ja arvostan, jos saan niitä vielä lisää!
Ilmeisesti kumppania ärsyttää minussa se, että ensinnäkin olen todella siisti. Minulle on todella tärkeää, että asunto on siinä kunnossa, että jos vaikka presidentti tulisi kylään, niin ei olisi valittamista (näin humoristisesti ilmaistuna:)). Toisinsanoen ymmärrän kyllä, että leluja saattaa olla siellä täällä ja lapsistahan sotkua syntyy, mutta se on normaalia. Minulle on tärkeää, että omat sotkut, jokainen osaa siistiä ja tavaroita ei jätetä mihin sattuu. Vanhempi lapsista osaa hienosti kerätä tavaransa ja silloin kun meinaa äksyillä siivomisen kanssa, niin äiti auttaa. Miehelle olen jäkättänyt mm. siittä, että kun herää aina myöhemmin kuin minä, niin sänky täytyy petata (näin ei aluksi tapahtunut) ja jos keittiössä tekee jotain, niin keittiö siistitään heti puhtaaksi. Sellasia pikku juttuja, josta olen muutaman kerran pimahtanut ja sukon että nämä on aika monelle naiselle ihan normaaleja naputtamisen aiheita.
Toinen juttu on josta kumppanille suutahdan on se, että hän nukkuu monesti aika myöhään kun minä herään muksujen kanssa jo siinä seitsemän aikaan. Kumppanilla on uniongelmia, joten hän saattaa valvoa myöhään aamuyöhön. Tiedän, että hän pelaa tietokoneella tai pleikkarilla öisin, muttei kehtaa enään myöntää sitä, koska olen tästäkin asiasta mielipiteeni ilmaissut. Ei kai se uni tule, jos sotapelejä yömyöhään pelaa? On hän käynyt lääkärissä asian vuoksi, saanut unilääkkeitä jne. mutta ei meinaa auttaa. Nykyään hän pyrkii nousemaan kello kymmenen aikaan.
Luulen että lapsuuteni vuoksi tuntuu siltä, että elämä pitää pysyä jonkinmoisessa järjestyksessä.