Olen täällä lueskellut aika paljonkin juttuja liittyen sos pelkoihin ja itelläni on kans niitä. Tässä mietinkin sitä, että onko näitä juttuja sit miten hyvä lukea. Toisaalta saa sen käsityksen ettei ole yksin ongelmansa kanssa ja se lohduttaa, mut saako ne omat sairaat ajatukset sit vaan vahvistusta niistä jutuista?
Olen kohta 27-vuotias ja jännittämistä ja pelkoja on kestänyt nyt mun elämässä 12 vuotta. Loppuukohan tää koskaan vai joutuuko tän vaivan kanssa elämään koko ikänsä? Kyllähän jotkut sanoo, et se helpottaa iän myötä, mutta odottavan aika on pitkä. En ihmettele yhtään että jotkut päätyy oman käden kautta hautaan tän takia. Monesti kun tähän vaivaan liittyy myös masennus, häpeä, huono itsetunto ja ahdistus.
Sitten kun sitä on vielä itseään kohtaan niin ankara. Vaatii itseltään täydellistä sosiaalista suoritusta ja haluaa miellyttää muita. Itsekeskeisyys on kans yks ongelma. Että tuijottaa vaan omiin ongelmiin eikä huomaa ympärillään olevia hyviä asioita.
Tällä hetkellä pelkään viedä lastani hoitoon. Jännitän siis sitä pientä hetkeä kun perhepäivähoitajalle sanotaan hyvät huomenet ja jätetään lapsi hänen huomaansa. On sekin ihmeellistä! Mitä minä siinäkin pelkään? Ehkä jotenkin luulen, että minussa on jotakin niin häpeällistä, jota pitää peitellä ja salata. En uskalla olla aito oma itseni vaan esitän sosiaalisesti rohkeaa. Pidän tavallaan naamaria ja se on kauhean kuluttavaa. Tai sitten en esitä mitään, olen vain hiljaa, mutta sekin ahdistaa.
En tiedä miksi minusta tuli tällainen. Minulla oli ihan hyvä koti ja perhe. Isäni tosin on kuollut eikä isäpuoleen ollut kovin hyvät välit. Koulussa vähn kiusattiin kun olin niin hiljainen. Mitään isoa traumaa ei kuitenkaan ole elämässäni tapahtunut. Äidin puolen suvussa kuitenkin on aika paljon mt-ongelmia, joten jotain osaa tai arpaa voi olla sillä.
Tällä hetkellä olen vain kotona. Opiskelen yliopistossa, mutta en tiedä jatkanko enää syksyllä. Syynä on se, että jännitän opiskelutovereitani. Pelkään että he pitävät minua outona eivätkä halua olla kanssani. On se vaan naurettavaa, miten ihmisten kanssa oleminen voi olla niin vaikeaa ja voi tuhota melkein koko elämän. Olemmehan kuitenkin sosiaalisia eläimiä ja tarvitsemme toisia ihmisiä.
Sos foobikoille pitäisi olla oma koulu ja työpaikka. Minä ilmoittautuisin ainakin heti sellaiseen. Ihan hyvin voisi olla jokin sellainen linja, joka olisi tarkoitettu sos foobikoille ja jossa sitten harjoiteltaisiin sos taitoja ja tän ongelman kanssa elämistä. Jäämme niin helposti pois tästä yhteiskunnasta, opiskelu- ja työpaikoista.
Itselläni tää vaiva on johtanut siihen, että olen lopettanut useita kouluja kesken, lähtenyt esim. kesken päivän työharjoittelusta pois sanomatta kenellekään mitään ja muutenkin vältellyt paljon puhelinsoittoja ja vierailuja eri paikoissa. Olen tullut monesti väärinymmärretyksi, koska en puhu paljon. Minua on pidetty kylmänä ja kovana ihmisenä vaikka en tahdo loukata ketään tahallani. En vain saa suuttani auki kun pitäisi enkä keksi paljon puhuttavaa.
En tiedä miksi kirjoitin tämän. Ehkä halusin purkautua jonnekin. Eiköhän tää kaikki ole sanottu täällä jo moneen kertaan. Kiva jos joku luki ja saa jotain apua tästä. Ainakin meitä on paljon ja ehkä meilläkin on vielä toivoa!
Olen kohta 27-vuotias ja jännittämistä ja pelkoja on kestänyt nyt mun elämässä 12 vuotta. Loppuukohan tää koskaan vai joutuuko tän vaivan kanssa elämään koko ikänsä? Kyllähän jotkut sanoo, et se helpottaa iän myötä, mutta odottavan aika on pitkä. En ihmettele yhtään että jotkut päätyy oman käden kautta hautaan tän takia. Monesti kun tähän vaivaan liittyy myös masennus, häpeä, huono itsetunto ja ahdistus.
Sitten kun sitä on vielä itseään kohtaan niin ankara. Vaatii itseltään täydellistä sosiaalista suoritusta ja haluaa miellyttää muita. Itsekeskeisyys on kans yks ongelma. Että tuijottaa vaan omiin ongelmiin eikä huomaa ympärillään olevia hyviä asioita.
Tällä hetkellä pelkään viedä lastani hoitoon. Jännitän siis sitä pientä hetkeä kun perhepäivähoitajalle sanotaan hyvät huomenet ja jätetään lapsi hänen huomaansa. On sekin ihmeellistä! Mitä minä siinäkin pelkään? Ehkä jotenkin luulen, että minussa on jotakin niin häpeällistä, jota pitää peitellä ja salata. En uskalla olla aito oma itseni vaan esitän sosiaalisesti rohkeaa. Pidän tavallaan naamaria ja se on kauhean kuluttavaa. Tai sitten en esitä mitään, olen vain hiljaa, mutta sekin ahdistaa.
En tiedä miksi minusta tuli tällainen. Minulla oli ihan hyvä koti ja perhe. Isäni tosin on kuollut eikä isäpuoleen ollut kovin hyvät välit. Koulussa vähn kiusattiin kun olin niin hiljainen. Mitään isoa traumaa ei kuitenkaan ole elämässäni tapahtunut. Äidin puolen suvussa kuitenkin on aika paljon mt-ongelmia, joten jotain osaa tai arpaa voi olla sillä.
Tällä hetkellä olen vain kotona. Opiskelen yliopistossa, mutta en tiedä jatkanko enää syksyllä. Syynä on se, että jännitän opiskelutovereitani. Pelkään että he pitävät minua outona eivätkä halua olla kanssani. On se vaan naurettavaa, miten ihmisten kanssa oleminen voi olla niin vaikeaa ja voi tuhota melkein koko elämän. Olemmehan kuitenkin sosiaalisia eläimiä ja tarvitsemme toisia ihmisiä.
Sos foobikoille pitäisi olla oma koulu ja työpaikka. Minä ilmoittautuisin ainakin heti sellaiseen. Ihan hyvin voisi olla jokin sellainen linja, joka olisi tarkoitettu sos foobikoille ja jossa sitten harjoiteltaisiin sos taitoja ja tän ongelman kanssa elämistä. Jäämme niin helposti pois tästä yhteiskunnasta, opiskelu- ja työpaikoista.
Itselläni tää vaiva on johtanut siihen, että olen lopettanut useita kouluja kesken, lähtenyt esim. kesken päivän työharjoittelusta pois sanomatta kenellekään mitään ja muutenkin vältellyt paljon puhelinsoittoja ja vierailuja eri paikoissa. Olen tullut monesti väärinymmärretyksi, koska en puhu paljon. Minua on pidetty kylmänä ja kovana ihmisenä vaikka en tahdo loukata ketään tahallani. En vain saa suuttani auki kun pitäisi enkä keksi paljon puhuttavaa.
En tiedä miksi kirjoitin tämän. Ehkä halusin purkautua jonnekin. Eiköhän tää kaikki ole sanottu täällä jo moneen kertaan. Kiva jos joku luki ja saa jotain apua tästä. Ainakin meitä on paljon ja ehkä meilläkin on vielä toivoa!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moikka ja kiitos, että päätit jakaa oman kokemuksesi meille täällä palstalla. Eihän se tahdo oikein iän mukana helpottaa, vaikeampi vain aikuisena hyväksyä, kun ei voi enää laittaa nuoruuden piikkiin :-(
Mä olen tullut siihen tulokseen, että sos.pelkoisella on vaivaan synnynnäinen alttius. Mun mielestä liikaa puhutaan lapsuuden ja elämänkokemusten vaikutuksesta. Jos on alttius niin ennemmin/myöhemmin se tilanne tulee vastaan, jossa ongelma tulee esiin.
Surullistahan se on, että jännittäjää pidetään ylpeänä tai persoonana, joka ei haluakaan olla ihmisten kanssa...
Voimia sinulle elämässä. Ihmistä voi kohdata vaikka mikä sairaus tai onnettomuus elämässä eikä kai kukaan ihan helpolla pääse, yritetään sinnitellä.