Elämässä menestyminen kun äiti on mielisairas ja isä alkoholisti

Joo. Perheväkivaltaa ikävuosina 14-18. En pidä mitään yhteyttä äitiini (mahdollistaja) ja veljeeni (tekijä). Pärjään erittäin hyvin ilman sairaita ihmisiä.

olen itsekin kasvanut "perheessä", joka on aina tuntunut ja tuntuu yhä minulle vieraalta. narsistinen äiti on tuhonnut ja jäytänyt minua ja sisartani sisältä päin. sisar sortui päihteisiin, minä kouluttauduin auttamaan tällaisia tapauksia. voimia sinulle, yhteyksissä ei ole pakko olla. jos se sinua ahdistaa.

Minä olen varsinainen pärjääjä.
Vieraassa maassa täysin yksin perustanut ison jutun.

Erikoisessa asiassa, iso talo, aikamoinen kuuluisuus tietyissä piireissä, matkustelen, muista saattaa elämäni "glamuurilta".

Erittäin köyhistä oloista, isä, veli kuolivat, äiti haukkui (sairas, itsekäs, järkyttävä ym?), vieras maa, outo asia, vielä sattui tapaturma, syrjintä, yksinäisyys ym.

Silti olen pärjäillyt.
Riesana on kateellisuus.
Vaikeeta on ollut.

Odotan miten muut selittävät.

Kyllä näiden kultalusikkaistenkin turvallisuusmuurit vielä ehtivät murtua ryminällä moneen kertaan. Vanhuus, työn menettäminen, köyhtyminen, sairaudet, tapaturmat, läheisten menettäminen eron tai kuoleman kautta, mikään määrä omaisuutta ja kulttuuriperintöä ei näiltä suojaa. Voisit halkeutua omalla ajallasi myös toisaalle, kuten "omaiset mielenterveyspotilaiden tukena"-tyyppiseen toimintaan. Siellä saisit jutella asioista oikealla nimellä. Uskon että elämäsi muodostuu hyväksi!

Kiitos kovasti vastauksista.

Puhuminen ja vuorovaikutus on kyllä kaiken A ja O. Monesti hyvää seuraa hyvä, eikä niin että hankalaa hyvä. Siten sitä tuntee aina itsensä aika mummoksi muiden oman ikäisten seurassa. Yhdessä yksin.

Kiitos kirjavinkistä. Pitää verestää ruotsintaitoja ja lukaista. Ei tee varmaankaan huonoa.

PS. olen hakeutunut mutta opiskelupaikkakuntani on sen verran pienempi yokaupunki ettei omaisten puolella ole tungosta. Pitänee vakeutua töihin ko. piireihin pääkaupunkiseudulle tms. kunhan valmistun.

Tunnen itseni yksinäiseksi, tulen täydestä alkoholistiperheestä jossa ainakin skitsofreniaa ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Elin ihan sekopäisessä ympäristössä, mutta kouluttauduin korkealle ja olen pärjännyt elämässä hyvin. Sain hyvän puolison ja teen töitä ns. kultalusikka suussa syntyneiden kanssa. Kahvipöydässä tunnen itseni ulkopuoliseksi, toiset puhuvat laskettelumatkoista, isovanhempien kesämökillä käynneistä ja muista jutuista, jotka ovat heille itsestäänselvyyksiä.
En voi osallistua, toinen vanhempi montussa ja toista näin viimeksi puoli vuotta sitten kun makasi asunnollaan omassa ulosteessa ja kusessaan.
Joku joskus valittaa miten töissämme on vaikeaa, vaikka työmme on tosi helppoa. Tunnen joskus jopa syyllisyyttä että saan moisesta palkkaa, kun vertaan miten kovasti tein töitä lapsena ja nuorena saadakseni edes vuokran maksettua.

On vaikeaa sopeutua, mutta olen kuitenkin pärjääjä ja kovapäinen. Muut luulevat minun olevan ylpeä kun en osallistu keskusteluihin. Todellisuudessa en voi sanoa mitään, sillä kahvijutut isosta luksustalosta jonka velkaa omat vanhemmat ovat taanneet ja isoista perhejuhlista ovat minulle täysin käsittämättömiä asioita. Tuntuuhan se typerältä, alkaa miettiä omaa elämää. Miten juoksi 10-vuotiaana pelkät sukat jalassa metsään piiloon kun oma isä uhkaa kännipäissään tappaa kirveellä.

Ymmärrän AP sinua...

Kuulostaa merkillisen tutulta. Vanhemmilla, suvulla ja lapsuudella on yllättävän pitkään oma paikkansa keskusteluissa. Ehkäpä sitä keksii oman keinonsa noiden ko. tilanteiden varalle. Onneksi itsellänikin on erittäin hyvä ja fiksu puoliso. Pitäisiköhän perustaa jonkintyyppinen sosiaalisen pääoman rihmasto meidänkaltaisillemme voikukkalapsille? Voisimme vaikka golfata tai mökkeillä ja luoda siten toisistamme yhteisön, jota perheestä emme ole saaneet..

Kaikille pärjääjille; onnittelut hienoista saavutuksista ja oikeista elämänasenteista. Ehkä luonteenne vuoksi elämä on jatkossa kuitenkin kantanut teitä, vaikka lapsuus ei ole ollut helppo.
Itse olen kasvanut alkoholistiperheessä. Koskaan ei koulusta tullessa tiennyt sitä, missä kunnossa vanhemmat ovat. Olen keskimmäinen nuorinta sisarussarjaa ja minulle jäi ns. vastuunkantajan roolin. Monia kertoja poimin tekohampaita oksennussankosta ja siivosin sotkuja. Isä kuoli reilu 20 vuotta sitten, äiti edellen alkoholisti. Jatkoin hänen omaisyhteyshenkilönään omaan, vakavaan sairastumiseeni asti. Siinä vaiheessa halusin siirtä vastuuta muille sisaruksille. Välit heihin meni poikki kokonaan, vaikka ystävällismielisesti tämän asian heille kerroin. Viranomaistahot tarvitsevat jonkun yhteyshenkilön, mikäli omaiset elossa.
Sivussa olen kouluttanut itseni n. 6 vuotta, kuusi lasta ja työvuosia takana. Nyt ennenaikainen sairaseläke.
En ole katkera. Elämä meni vain näin. En ole myöskään vihainen; isä oli sodan urhri rintamalla olleena, äiti oman vaikean lapsuutensa uhri, koska hänen äitinsä antoi hänet pois äidin ollessa 11-vuotias. Eli helppoa ei ollut heidänkään elämä. Usein nämä tapahtumaketjut siirtyvät sukupolvelta toiselle. Itse en käytä alkoholia ollenkaan. Sairauteeni on lääkitys, jonka vuoksi tämä ei olisi edes mahdollista ja toisaalta, ei tee mieli edes juoda.
Kaikkea hyvää teille selviyneille ja vielä parempaa jatkoa heille, jotka kamppailevat vaikeuksiensa kanssa. Toivotaan, että myös heillä jonain päivänä helpottaa.

Totta on että mitä lapsuudessamme käymme läpi sitä käydään myös aikuisena.
Minä olin yksinhuoltaja alkoholisti äidin lapsi, nuorin viidestä. Olen usein kuullut että minä sain kokea äitini pahimman jakson ja senkin melkein yksin koska sisarukseni olivat paljon vanhempia kuin minä ja muuttivat ulos heti kuin voivat.
Minä näin ja kuulin sellaista mitä ei olisi pitäny ja lapsuuteni oli yksinäistä ja pelottavaa ja opin pitämään itsestäni huolta jo muistaakseni ihan 5-6 vuoden ikäisenä.
Surullista tässä kaikessa on se että meillä sisaruksilla on vaikeat suhteet koska emme oppineet toisiamme kunnioittamaan ja mitä oikea perhe elämä nyt onkaan ja miten pidettäs yhtä. Otamme omaa pahaa oloamme toisiimme paljon. Yksi veljistäni on aina kännissä kun näen hänet ja yksi siskoista on niin katkera kaikille että sen kanssa ei voi puhua mistään.
Tunnen oloni aina yksinäiseksi olen sitten heidän kanssaan tai kenen muun kanssa...se ei lähde minusta ikinä pois tai pelon tunne, mua pelottaa helposti vaikka olenkin rohkea.
Mutta en juo alkoholia tai käytä mitään muutakaan, oksentaa koko ajatuskin.
Työ asioissa en ikinä uskonut itseeni tarpeeksi, en ikinä uskonut että olen tarpeeksi hyvä mihinkään. Valehtelin paljon ja vieläkin, esimerkiksi missä isäni on ja mikä hän on vaikka en häntä ole nähnyt sen jälkeen kun olin 7 olen nyt 40v. valehtelen myös minkälaista perheestä tulen, ihan normaalista on vastaukseni usein. En todellakaan ala selittelee niitä kauhuja mitä minä koin.
Mutta yhden asian olen huomannut ainakin minun kohdalla on se että minulla on parempi olo ihmisten kanssa jotka ovat tasapainoisia, olen aika hyvä tunnistamaan ihmisten luontoja ja mikä kukakin on ja semmoisten kanssa joilla on ongelmia voin pahoin. Eli minulle ainakin käy että etin ystäviä ja ihmisiä ympärille jotka eivät ole niinkuin minä ja perheeni. En ole vielä pystynyt kenelläkään kertomaan kauhuista mitä olen näin mutta ehkä pitäisi olisi varmaan hyvää terapiaa.

lAivan loistavia tekstejä ja tarinoita tässä linkissä. Ihan hiljaisena täällä yksi lukija näitä lukee.

Olen myös huomannut että ystäväpiirissäni työekämässä ns korkealle arvostetut pärjääjät ovat (yllätys-yllätys) ns. haavoittavista oloista.

Minä puhun lapsuudenperheestä töissä vain julkaisukelpoisia asioita, mutta onneksi ei juuri ole paineita puhua mitään. Noista kultalusikkapiireistä olen huomannut, että kylläpä heilläkin on omat luurankonsa kaapeissa :D Turha kadehtia ketään.

Äiti on narsisti ja isällä jonkinsortin persoonallisuushäiriö.

Takana vuosikymmenien mittainen alentaminen, alistaminen, haukkuminen, lyöminen, ivaaminen, valehteleminen jne paha. Pääasiassa äidin puolelta. Vihasi tyttäriään, rakasti poikiaan.
Aina oli helvetin tärkeää pitää julkisivu kunnossa. Naamat peruslukemilla ja kaikilla muka meni hyvin. Tietenkin, koska ongelmistaan ja huolistaan ei saanut puhua mitään. Jos aloitti, äiti vaihtoi puheenaihetta tai lähti pois huoneesta tai lopetti puhelun. Kun ei puhuta, ei ole. Sairasta näytelmää, joka jatkuu ja jatkuu ja...

Minäkin olisin ehkä ollut enemmän kuin roska, jos en olisi eronnut. Olisinpa rikkaampi tai löytäisinpä rikkaan uuden miehen (en ole tosiassani, luoja paratkoon!). Sitten kelpaisin vanhemmilleni ja osalle sukua. Ja ajan yli 10 vuotta vanhalla autolla. Häpeällistä!
Omana persoonana en ole mitään, vaikka olen kouluttautunut, tehnyt töitä ja kasvattanut kivat lapset aikuisiksi. Ja saanut lapsenlapsia. Mutta kun puuttuu se ulkokuori, jota esitellä toisille.

Äitini oli mielisairas. Se varjosti koko lapsuuttani. Pienlä kyllä äitini olli halveksittävä kummajainen. Voi, että me lapset kärsimme. isä ei ollut mielisairas, mutta hakkasi meitä lapsia pienimmästäkin syystä. Myös äiti hakkasi millä milloinkin, vaikka halolla jos se käteen satuui raivonpuuskan tullessa. Nälkääkin näimme. Monesti koulussa saatu ruoka oli ainoa ruoka mitä sai. Onnaksi minun lasuudessani oli lauantaisin koulua, joten ruuatta olimme vain sunnuntai.

Olen oppinut lapsena syömään koivunlehtiä, mäntyjen ja kuusien vuosikasvaimia, järsimään pehmeää pajua. Nukkumaan kuusen alla, heinäladoissa...Näin jälkikäteen ajateltuna ihmettelin mitenkä selvisimme täysjärkisinä. Koskaa ei varasteltu edes, vaikka nyt olen ajatellet, että olisi pitänyt, ehkä silloin olisi asiaan puututtu joltain taholta. Varmaan ei edes naapurit tienneet millaista meillä oli.

Me kaikki lapset olemme kuitenkin pärjänneet elämässämme hyvin ja kaikilla on hyvät ammatit. Jokainen on tahollaan kouluttautunut myöhemmin, koska lapsuus ja nuoruus meni hengissä pysymiseen. Itse olen yrittäjä ja ikääkin jo yli 60 vuotta. Menneisyyden haamut eivät kulje mukanani, vaan olen oppinut ajattelemaan, että omaa elämää kannattaa alkaa rakentaa itse. Ei ole minun syyni että lapsuus ja nuoruus oli rankkaa, mutta elämäni voin järjestää itse ja voin antaa omille lapsilleni paremmat lähtökohdat.

Olen oppinut olemaan myös tyytyväinen vähästäkin. Vaikka nyt on hieno auto, omakotitalo ja muutakin omaisuutta, ei ne ole itseisarvo, enkä koe mitenkään alantavana vaikka niitä ei olisikaan. Huonoistakin lähtökohdista selviää, kun musitaa että onnellisuus on itsestä kiinni. Jokainen on oman elämänsä seppä.

Minäkin olen yli 60 ja vahvaksi kasvanut.

Ei ollut yhtään noin kauheaa kuin sinulla, mutta sinnepäin kuiteskin, - psyykkistä kärsimystä, haukkumista, alentamista, ivailua äidin puolelta, isä kuoli pienenä.

Äitini kaatoi kaikki ongelmansa ja huonon olonsa minun päälle. Jouduin olemaan jonkinlainen likasankko. Yökaudet jouduin kuuntelemaan sen haukkumista ja sen vaikeeta elämää. Ainaista syyllistämistä.
Yhtään kertaa ei ole voinut käydä ilman että ei olisi haukkunut.
Olen lopettanut käymiset. En halua mennä enää yhtään kertaa haukuttavaksi.

Olen pärjäillyt ja - oman itseni takia - (jotta ei tule huono omatunto, kun kuolee) jopa luonut asiallisest välit äitiini, joka ei enää kauan elä,

Puhutaan säästä puhelimessa, mistään muusta ei voi puhua.

Mutta miten pääsen "syyllisyyden" tunteesta?
Sen se on projisoinut minuun. Jonkinlaista vallankäyttöä vieläkin, mistä en ole päässyt yli.
Vaikka tiedän tasan tarkkaan, että olin kiltti lapsi, tein parhaani, ja ei ollut minun syy että isäni kuoli, - niin silti vaivaa "syyllisyys".
Mikä siinä oikein on että tälläinen narsisti-äiti onnistuu siinä?
Vaikka ei tavata, niin "tunnen" kun se juonii siellä ja lähettää "signaaleja": "kun on huonona ja kohta kuolee, voi että hänellä on ollut vaikea elämä ja että minä olen siihen syyllinen".

Minun pitäisi mennä jonkun psykologin luo selvittämään tätä. Ei ole vain tullut tilattua aikaa.
Onko sellaista kirjaa, missä neuvotaan miten päästä eroon?
Onko joitain ryhmiä, missä voisi keskustella?

On olemassa kahdenlaista syyllisyyttä:

a) Kun henkilö on tehnyt oma-aloitteisesti ja itse valiten väärin, hän kokee syyllisyyttä. Tämä on terve tunne.

b) Syyllisyys johtuu syyllistämisestä, on opetellut ajattelemaan ja kokemaan syyllisyystunteita, joka pohjaa kelpaamattomuuden tunteeseen jota läheiset/läheinen ruokkii.

Kannattaa aina miettiä kummasta mahtaa olla kysymys, jos syyllisyys tunnetilana jää päälle haittaavasti tai itsetuntoa heikentävästi.

Epäterveestä syyllisyydestä voi ja pitääkin opetella ulos. Kun saa kokemuksen, että hyväksytään juuri sellaisena kuin on, kelpaamisen tunne syntyy ja turha syyllistämisen aiheuttama syyllisyys alkaa menettää otettaan tunne-elämän rikkaruohona täysin turhana ja käyttökelvottomana tunteena. Ihminen puhkeaa kukkaan ja tulee siksi ihmiseksi, miksi hänet Luoja alunperin tarkoittikin.

Kyllä väärästä syyllisyydestä vapautumiseen on kirjojakin, nyt en keksi kuin Ben Malisen, jotka ovat kristillispohjaisia. Ylipäätään kaikissa narsismia käsittelevissä kirjoissa on myös toimintaohjeita syyllistävän, valtaakäyttävän henkilön kohtaamiseen ja omaan toipumiseen. Tommy Hellstenillä on myös sopivaa tuotantoa.
Vertaistukiryhmiä on joillakin paikkakunnilla.

Kiitti, alan opettelemaan.

Esim äitini takoi minulle aina, että olen "piru", - siis 13 vuotiaalle lapselle.

Äitini on käyttänyt valtaa koko ajan, ollut narsistinen ja vallanhimoinen.

Ei yhtään kertaa ole sanonut että tykkää minusta ja että olen ollut tehnyt jotain hyvin. Ainaista haukkumista ja väheksymistä ja syyllistämistä.

No, tunsin taas "signaalit" ja soitin ja puhuttiin säästä.
Ei voi sanoa 83 vuotiaalle, että "haista ämmä ...... ja olet täysin .....".
Ja on sitten niin "uskovainen" vielä...
Jankuttaa "nöyryydestä", siis ämmä ei voi sietää mitään erilaista mielipidettä...
Vallanhimoinen narsisti.

Luulen että Luoja on oikeudenmukaisuudessaan antanut kaikki sen kivut ja sairaudet sille, - hyvä!

Oikeastaan toivon vain että ämmä kuolee ja loppuu sen ........
Tekis mieli vetää vain turpiin.

Minun itseni on kuitenkin päästävä eroon kaikesta.

Luulen että tämä sama ongelma on monella muullakin, siksi on hyvä keskustella.

Älä suotta edes yritä "päästä irti" loukkaavista kokemuksistasi.
Tee sopu muistojesi kanssa, ne ovat osa sinun ainutlaatuista elämänhistoriikkiasi.

Se, että pohdit asioita nyt ja koet hyvin väkeviä tunteita johtuu siitä että olet toipumisen tiellä. Sovun kautta eheydyt.
Kaikista kauneinta asiaa sinusta ei pystynyt julma ja epäreilu kohtelu lapsuudestasi kitkemään: haluun elää itsesi näköistä ja aitoihin tunteisiin perustuvaa elämää.
Muista, se mikä on äidissäsi --ei ole sinun luonteessasi . Muutoin et edes ihmettelisi kokemaasi.
Halu jakaa kokemuksensa ja kuulla muilta samaa kokeneilta mielipiteitä kertoo juuri kyvystä käsitellä myös kipeitä ja rankkojakin asioita asiallisesti ja siitä, että sinulle koittaa vihdoin henkisen paranemisen ja vapautumisen aika. Äitisi ei sinua määrittele, sinä kyllä tiedät oman arvokkuutesi ja ainutlaatuisuutesi.

Äitisi olisi sinua oikein kyllä rakastanut lapsena jos olisi kyennyt. Jostain syystä jotkut meistä ovat kyvyttömiä rakastamaan ja heille on luontenomaista ilmaista itseään negaatioiden kautta suhteessa lapseensa/kumppaniinsa/itseensä.

Rakastamisen taito ei ole jokaiselle ihmissielulle automaattisesti lankeava myötäsyntyinen ominaisuus. Se on lahja.

Sinun äitisi on vanha ihminen, elämä alkaa olla ohi -- ja koko tämän ajan hän olisi voinut käyttää rakastamalla sinua ihanaa huippufiksua ja kaunista tytärtään josta kuka tahansa olisi ollut ylpeä -- jos olisi kyennyt. Sinä voit surra rauhassa nyt.

Vihantunteet ovat usein jäätyneitä kyyneleitä. Kun annat luvan itsellesi surra sitä pientä tyttöressukkaa joka niin kovasti yritti saada äitinsä hyväksynnän, pettyen yhä uudelleen itseensä, kun ei kelvannut ja hyväksynnän sijaan sai vaan ivailua osakseen -- viha sulaa pois, kyynel kyyneleeltä.
Loppupeleissä jos hän (äitisi) olisi saanut valita millainen ihmisen osa hänelle lankeaa elämässä, uskon että hän olisi valinnut toisin luonteensa ja käyttäytymisensä.

Meidän tulee pärjätä elämässä sillä luonteella millä on paiskattu. En usko että voimme valita kohtaloamme, ainoastaan miten suhtaudumme kokemuksiimme.

Yhden asian voimme valita: säälin niitä kohtaan jotka omalla tunne-elämän sokeudellaan ja rakkaudettomuudellaan menettivät tai jäivät kokematta elämässään sen ainoan asian, mikä siinä on merkityksellistä ja arvokkainta: antaa ja saada pyyteetöntä rakkautta.

Ja kuka sellaista elämää haluaisi, jos saisi valita.
Eli kenen osa mahtaa olla surullisin.

Niin kauan kun katselee itseään kaltoin kohtelevan vanhemman silmin, niin kauan on kipeillä asioilla valta omaan tunne-elämään.
Kun oppii katsomaan aikuisena aikuisen silmin itse itseään ja ko. vanhempaa itsestä irrallisena henkilönä, ja kohtaaman hänet viallisena persoonana, perspektiivin muutos vapauttaa oman mielen toimimaan näissä kohtaamisissa ilman omaa käytöstä tai mieli-alaa rampauttavia tunne-ansoja.

Kiitos sinulle .jaana-.!

Viestisi lohdutti minua ja varmaan monta muutakin!
Luin ja itkin.

Miten ihana asia että tällä palstalla voi purkautua ja saada lohtua!

Kiitos, yritän jatkaa eteenpäin vain.
Lapsuus oli karu ja olisin joskus halunnut kuulla äidiltäni että "äitin kulta". - No sitä lausetta en kuullut, mutta ei voi mitään.

Monella muulla on vielä huonommin.

Minua on painanut pitkään, monta kymmentä vuotta, asia, jonka sain vasta nyt selvitettyä.

Olin saanut isän perintöä, jotain 2000 markkaa silloista rahaa ja ostin sillä soittimen.
Minusta tuli sitten muusikko ja olen elättänyt itseni sillä.

No, tämä äitini oli käymässä ja kirosi sen soittimeni!
En sen jälkeen ole soittanut sillä soittimella.
Olen hankkinut toisen soittimen.

Asia on vaivannut minua kaikki vuodet.

Äsken soitin äitilleni (83-vuotiaalle) ja sanoin että asia vaivaa minua, ja että miten äiti voi kirota lapsensa soittimen.

No ämmä rupesi vain puolustelemaan ja jankuttamaan, että eihän hän enää edes muista ja että "anteeksi", ei se ollut mitään anteeksipyyntöä, kun vain puolusteli!

Löin puhelimen korvaan.

Helpotti. Sain sanottua.
Itkettää, mutta sain sen sanottua.

Ei se ollut tämän kummempi asia, mutta kertoo paljon äitini luonteesta.

Aion ottaa sen soittimen esille ja ruveta soittamaan.
Se "kirous" on nyt poissa ja minä itse poistin sen.
Hyvä että sain sanottua!

Työstän tätä asiaa.

Olen ollut "kirous"-palstoilla ja rupeaa selviämään jotenkin.

Harkitse ajan varaamista terapeutilta, missä saat mahdollisuuden työstää tunteitasi ammattilaisen kanssa.

Voi todella helpottaa oloasi ja ajatusmaailmaasi keskustelu jonkun ihanan ihmisen kanssa.

Kannattaa välttää tunnekuohuissa soittelua, sillä harvoin se rakentaa mitään -- ja yli 80vuotiaan ihmisen muisti pätkii melko varmasti, ei noin iäkäs välttämättä edes ymmärrä mistä on kysymys ja siksi keskustelu on hedelmätöntä.

Olen itsekin kasvanut sekopäisessä perheessä - sisaruksista olen enää vain minä jäljellä. Me lapset tajusimme, että jotain on pahasti pielessä, mutta vanhempamme eivät myönnä sitä vieläkään.

Itse olen huomannut, että jotain vikaa on pahasti silloin kun loukkaa toista eikä edes pyydä anteeksi. Meillä ei koskaan kukaan pyytänyt anteeksi - ei hakkaamista tai henkistä väkivaltaa.

Eli eivät vanhemmat ole edes tajunneet tekevänsä väärin. Jotain on silloin pahasti vialla heidän persoonissaan.

Ulospäin kaikki oli silti täydellistä...eikä kukaan ulkopuolinen tajunnut puuttua kun kulissit kunnossa.

Totta puhut "tälläinen ajatus".

Kerronpa miten sitten kävi.

No äitini on siis yli 80 ja tekee kuolemaansa.
Ajattelin, että parasta silti sopia (se että hän kirosi soittimeni) ennen kuin kuolee ja että ei tule huono omatunto jäljestäpäin.

No ei tule...

Soitin ja sanoin, että en mieti enää sitä juttua ja että annan anteeksi.

Vastasi, että hän ei ole ikinä kironnut ja että "keksi uusi vitsi" ja pani puhelimen kiinni.
Ei siis edes ymmärrä tehneensä väärin ja loukanneensa minua, ja sitten laittoi minun syyksi vielä!

No, olen omalta puoleltani järjestänyt asian kuntoon ja en välitä sen "kirouksista",
se on tosiaan ihminen, joka ei voi edes kuolinvuoteellaan myöntää että olisi tehnyt väärin.

Kuitenkin oli hyvä, että soitin.
Nyt tiedän mikä on.

Herkälle ihmiselle voi käydä ihan noin, ymmärrän täysin. Itsellenikin tulee jostakin vastoinkäymisestä tai negatiivisesta sanomisesta täysi tympääntyminen johonkin asiaan, josta aiemmin olin innoissani.
Tällaisissa asioissa näkyy, onko ihminen kova (unohtaa heti kritiikin) vai herkkä perusluonteeltaan. Usein juuri se kovaluonteinen perheenjäsen kiusaa herkkää, tietäen kykenevänsä satuttamaan.

vai niin

Menneisyydelleen ja lapsuudelleen ei aikuinen ihminen voi mitään. Tapahtunut mitä tapahtunut.

Aikuinen ihminen voi kuitenkin tietoisesti päättää, että elämä on tässä ja nyt. Aikuisena ihmisenä voi hyvin pitkälti vaikuttaa omaan elämäänsä ja siinä pärjäämiseen, jos ei aseta itseään ikuisen uhrin asemaan.

En tiedä mitään ärsyttävämpää, kuin tällaiset oman elämänsä marttyyrit. Aikuinen ihminen, joka perustelee elämässä pärjäämättömyyttään tai huonoa jamaa sillä, että "oli huono lapsuus". Lapsuus meni jo!!!

Itse saan suunnatonta mielihyvää joka ikinen päivä töihin matkatessani siitä, että minulla on koulutus, aviomies ja ihana lapsi, työ, asunto ja muutenkin elämässä kaikki melkoisen mukavasti. Niin paljon helpompi olisi ollut antaa silloin alle parikymppisenä "periksi" ja perustella aiemmilla tapahtumilla sitä, että ei jaksa kouluja käydä taikka itseään arvostaa.

"Ihailtavan kypsä henkisesti" -> Kiitos tuhannesti. Tuli oikeasti hyvä mieli tekstistäsi etenkin kun ikää minulla on vasta 29-vuotta ja aikaa siis toivon mukaan tehdä itselleni hyvä elämä vielä pitkään. :)

Minusta oli "mukavaa" lukea noita ylempänä olevia kokemuksia, kun tosiaan usein käy niin, että itse ei voi samaistua töissä kahvipöydän keskusteluihin "normaalista" perhe-elämästä" isovanhempineen, jossa kaikki on aina ollut ihan ookoo ja isovanhemmista on suuri tuki ja turva. Ei siinä, että omassakaan perhe-elämässä mitään itselleni "epänormaalia" olisi, mutta kovasti se tosiaan poikkeaa tuosta yleisestä mallista.

Itse olen reipas ja sosiaalinen ihminen. Se vaan, että sosiaalisuuteni ja uusin ihmisiin tutustuminen jää usein vaan niin kovin pinnalliseksi, kun ei tosiaan voi samalla rennolla otteella kertoa omista juuristaan ilman, että siitä seuraisi lievästi sanoen hämmennystä. Erääseen ihmiseen olen tutustunut tässä pari vuotta ja hiljalleen sitä on voinut kertoa itsestään rehellisesti niitä "ei niin normaaleja" taustoja, joiden kanssa itse olen siis nykyisin aivan sinut. Tämä tuttavani ei voinut olla äimistelemättä sitä, että miten minusta onkin voinut tulla näin helvetin normaali töissäkäyvä pienen lapsen äiti. Kauniisti sanottu. :)

Ikäisiini naisiin tutustumisen koen tosiaan erityisen haastavana, koska taustastani johtuen minusta hyvin usein tuntuu, että en ajattele monestakaan asiasta niin "pinnallisesti" ja musta-valkeasti, kuin he monesti ajattelevat. Minulla ei ole ollut samanlaista nuoruutta, jota muistella ja tavallaan minusta tuntuu että minulla on peruuttamattomasti "laajempi kosketuspinta" elämään kuin heillä kenties tulee koskaan olemaan. Olen niin kiitollinen hyvin monesta heille itsestäänselvästäkin asiasta, jota eivät ole tulleet edes ajatelleeksi jne.

Ei silti, olisi aivan kohtuutonta heti sosiaalisissa tilanteissa rehellisesti osallistua keskusteluun omana itsenään juurineen päivineen ja olettaa, että perus Maija ja Matti Meikäläinen osaisi siihen mitenkään muuten kuin häkeltymällä suhtautua. Itselläni on ollut aikaa sulatella omaa elämääni ja tulla tosiasioiden kanssa sopuun vuosikaudet, mutta ventovieraalle ja vähän tutummallekin ihmiselle (esim.työkaverille) ei ole voinut hänen onnekseen muodostua mitään keinoja käsitellä tällaisia asioita. Joten parempi hyvin usein olla hiljaa ja olla osallistumatta keskusteluun esimerkiksikin juuri noista lapsuuden kesäperinteistä, joista nyt on töissä juteltu. :)

Moikkelis

Kyllä lapsuusmuistot (olivat sitten hyviä/huonoja/neutraaleja) ovat omasta mielestäni jokaisen ihmisen yksityiselässä niin herkkää ja intiimiä aluetta, ettei sitä tarvitsekaan kaikille jakaa, vain heille ehkä jotka kokee läheisiksi aidosti ja jos itse kokee tarvetta muistella. Lapsuusmuistojen kertominen on tavallaan kunnianosoitus ystävälle.

Tykkään, että tämä palsta on hieno, koska ihmiset saavat kirjoittaa tänne kokemuksiaan joista on vaikea puhua -- ja täältä löytää myös mahtavien ihmisten kirjoituksia jotka ovat hienosti miettineet elämää kaikelta kantilta eikä pää ole pelkkää diipadaapaa täynnä.

Sellaiset ihmiset jotka heti läväyttävät elämänsä auki (vaikkapa duunissa kahvitauolla kun ekan kerran näkee uuden työkaverin) tyyliin olen avoin kirja, miellän itse ainakin nopeasti small-talk-persooniksi jotka kertovat saman mainospätkän kuulijasta riippumatta. En koskaan luota tällaisiin henkilöihin tärkeissä asioissa.

Parhaimmat (ja rakkaimmat) ihmiset elämässäni ovat juuri näitä joiden luonnetta on lapsuuden sissielämä karaissut. Eivät he kokemuksiaan mainosta tai turhista ruikuta, tokko kukaan uskoisi mitä ovat kokeneet jos tietäisivät. Tällaisten ihmisten ystävyys on tavoittelemisen arvoinen asia. Koska sielu sanoo näiden kohdalla että se on aitoa.

Tiedän että rankka lapsuus voi tuhota ihmissielun, toiset selviää ja toiset jäävät kuin kärpäspaperiin kiinni elleivät löydä itsestään keinoa handlata tapahtuneita asioita. Koskaan itsestään näiden ihmisten on voima ja elämän tahto löydettävä, koska lapsesta saakka ovat usein joutuneet pärjäämään yksin ja oman onnensa nojassa elämässä tyyliin "survival-game" tai "pelkokerroin-ohjelma".

Muutama asia heitä (kirjoitan nyt näistä kamuistani) yhdistää; lojaalisuus, oikeudenmukaisuus, eivät tuhlaa aikaansa selkeästi veemäisiin ihmisiin. Eivätkä he vahingossakaan KADEHDI ketään tai kenenkään osaa. Ovat perustyytyväisiä, hyvin auttavaisia -- perusreiluja.
Ja ennen kaikkea kokevat ansaitsevansa kaiken hyvän maailmassa, olevansa sen arvoisia. Eivät sallineet sitä että heidän sielunsa olisi rankat kokemukset nujertaneet.

Ja kyllä : nimimerkki 4 12 , tunnistin jotenkin sinusta samoja piirteitä kuin ihailemistani ystävistä (olen onnekas ystävien suhteen !) ja minullekin myös tuli oikeasti hyvä mieli sinun ajatuksen juoksustasi , kuulut tähän sissiheimoon joka on kokemuksistaan huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia kaunis sekä sisältä että ulkoa.

Mahtavaa kesänjatkoa sinne jonnekkin!

Minulla oli alkoholisti-isä ja taitelijaäiti, joka hänkin alkoholisoitui. Meillä oli kurja lapsuus. Näimme nälkää, ompelimme itse vaatteemme eikä saatu mitään ilman riitaa.
Nyt olen itse yksinäinen ja lasteni hylkäämä alkoholistiäiti.
Olen katkera lapsilleni ja siksi juon. Kukaan ei pidä yhteyttä tällaiseen hylkiöön enkä minäkään ota yhteyttä. Ennemmin kuolemme kuin tapaamme. Tällaistä voi äitikin kokea. Ei lapsilla ole yksinoikeutta "totuuteen" vaan meillä kaikilla on oma taustamme ja historiamme, jolloin yksi asia johtaa aina toiseen.

"Olen katkera lapsilleni ja siksi juon"

Voi kuules, alkoholisti on siitä jännä persoona, että aina se juomiselle syyn keksii. Se on osa sairautta ja koskaan syy juomiseen ei löydy alkoholistin mielestä pelkästään peilistä. Alkoholistilla on asiat joko niin huonosti, että se vaatii viinaa taikka sitten niin hyvin, että on väkisinkin ryypyn paikka. Selkärangatonta systätä alkoholismistasi syy lapsille, jotka ei pidä yhteyttä taikka "oli huono lapsuus"-perustelulle.

Kävin vuosia sitten (luoja edes tietää miksi, koska ei tämä asia minua edes niin koske!!) anoppini tukena AA-ryhmässä, kun hän ei sinne yksin uskaltanut mennä. Siellä alkoholistit sitten rypivät itsesäälissä, kun ei lapset pidä yhteyttä jne. Teki mieli ravistella niitä ja huutaa, että kai ne tajuaa, että viinaa ei ole tosiaan kenenkään pakko juoda. Sen sijaan syödä pitää kaikkien. Syömishäiriöistä selvinnyt ihminen taistelee perkeleensä kanssa koko lopun elämänsä, monta kertaa päivässä, aina. Kukaan ei tarvitse viinaa, mutta syötävä on joka päivä. Minä tämän tiedän.

Anoppini on alkoholisti, jolla putkia päällä edelleen, joka ammentaa syyt juomiseen vuosikymmeniä sitten sattuneista vastoinkäymisistä, huonosta omatunnostaan (kun pilasi lastensa lapsuuden) ja siitä, kun on jo juonut terveytensä niin pilalle, että ei voi osallistua juuri mitenkään lastenlastensa elämään. Ja se loputon yritys syyllistää ja manipuloida lapsiltaan huomiota, ei toimi minuun, eikä enää mieheenikään. Me emme ala lapsellemme selittämään sitä, miksi mummo on "hassu" jouluisin, pääsiäisenä, kesänä tai milloin tahansa. Eikä pienen lapsen tarvitse kuunnella noita syyllistämisiä siitä, kuinka hän juo siksi, kun ei saa (ei oikeasti edes pystyisi) olla sillä lailla mummo kuin haluaisi. Ei lapsi tuollaista ymmärrä, että puhujana on sairas ihminen, joka on itse oman kuoppansa kaivanut.

Meillä siis mieheni kanssa molemmilla sellaiset juuret, että melko rankalla kädellä sieltä saa esimeksiksi näihin työpaikan kahvipöytäkeskusteluun editoida painokelpoista materiaalia jakoon, kuten joku hauskasti tuolla ylempänä kirjoitti. Ehkäpä juuri siksi meille on niin tärkeää, että meidän lapselle (myöhemmin toivottavasti useammallekin) koti on turvallinen paikka ja isä ja äiti aidosti kiinnostuneita lapsensa hyvinvoinnista ja kuulumisista, eikä koskaan tarvitse pelätä, että kukaan löisi ketään. Lapsi saa kuria, rajoja ja hellyyttä, eikä nälässä tarvitse olla ja joka ilta voi pistää turvallisin mielin nukkumaan. Tämä ei siis kuitenkaan tarkoita sitä, että lapselle aina hankitaan kaikki, mitä hän haluaa ja koko ajan saisi esim. uusia vaatteita. Vaikka tulemme taloudellisesti hyvin toimeen, niin haluamme opettaa lapselle että aina elämässä ei saa kaikkea mitä haluaa ja että raha ei tule tyhjästä. Olemme hyvin säästeliäitä (ei silti pihiä) ja haluamme opettaa tämän lapsellekin.

Pointtini oli siis kuitenkin se, että itse kuulun näihin kenkkumaisiin miniöihin/lapsiin, jotka on sitä mieltä, että saa luvan riittää että vanhempi polvi on pilannut omien lastensa lapsuuden ja juhlat. Meidän lapsemme jouluja ei viinalla pilata ja jos tämä tarkoittaa sitä, että minun on lyötävä luuri korvaan humalassa ruikuttavalle ja syyllsitävälle henkilölle, niin sen teen.

Olen samaa mieltä kuin 4 12, ei tarvitse olla tekemisissä vaikka kuinka on sukua.Itse olen yksinhuoltaja alkoholisti äidin kahdesta tyttärestä vanhempi. Äiti alkoi juomaan kun olin noin yhdeksän. Vahempamme erosivat kun olin kymmenen, ja siitäkös meno vain kiihtyi. En tiedä oliko äiti sairas ennen sitä vai seurasiko henkinen sairastuminen juomisesta. Ahdistuksesta johtuva agressiivisuus kohdistui aina minuun. Siskoni oli niin paljon nuorempi, että hän vältyi suoranaisilta hyökkäyksiltä. Ainoastaan jos hän joskus uskaltautui minun puolelle, sai hän myös osansa.
Täällä on monesti mainittu kultalusikkaihmiset. Joku voisi katsoa minua sellaiseksi. Vanhempani ovat korkeasti koulutettuja, korkeassa asemassa kummatkin olleet. Ei se sairastuminen sosiaaliluokkaa katso. Ongelma on, kun kulissit pitää yrittää pitää pystyssä kynsin hampain. Olemme monesti puhuneet siskoni kanssa, että meidät olisi pitänyt ottaa huostaan, mutta niin ei tapahtunut. Koulussa tiedettiin kyllä meidän ongelmista.Äiti soitteli usein kamalassa humalassa kouluun ja haukkui kaikki ja uhkaili. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut puuttua. Kukaan ei silloinkaan tehnyt mitään, kun kerran menin koulun terveydenhoitajalta apua hakemaan, kun minut oli pahoinpidelty 14 vuotiaana, äitini ryyppykaverin toimesta.
Nyt äiti on yli 80, ja juo edelleen kuin sieni, ja terrorisoi kaikki ympärillään olevia ihmisiä. Kyllästyin viime vuonna täydellisesti ja laitoin välit poikki. Ihminen kestään vain niin paljon kun kestää. Lapseni eivät ole enää vuosiin haluneet olla missään tekemisissä isoäitinsä kanssa, mutta minkäs teet. Mummo ei ymmärrä alkuunkaan, kuinka lapsenlapset eivät käy hänen suuremmoista persoonaansa katsomassa. Juoppo on juoppo vaikka voissa paistais. Elettyä elämää ei voi muuttaa, mutta omaan tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Minulla siihen ei enää kuulu juopot.

Minua (äitiä, isoäitiä) ei tarvi kenenkään käydä katsomassa, en soittele mitään kenellekään enkä käy missään. Elän hiljaa yksin, nielen kohtaloni. En häiritse ketään. Minua on itseäni avioliitossa hakattu 29v, saatettu velkasaneeraukseen (nimiä lainapapereihin pakolla). Liitosta syntyi liuta lapsia. Lopputulemaksi jäi: olla kaikkien hylkäämä.

Kuulostaa tutulle ap:n kirjoitus. Itselläni traumoja lapsuudesta ja nuoruudesta, joka oli kaikkea muuta kuin normaali.
Juuri työpaikan kahvitauoilla on vaikea vastata niinkin yksinkertaiseen kysymykseen kuin montako sisarusta sulla on? En tiedä, olisi oikea vastaus...Todellisuudessa kun niitä on biologisen isän tiimoilta 5 puolikasta, joita en ole koskaan nähnyt kuten en ukkoa itseäänkään muuten kuin kerran elämässäni vahingossa, jolloin hän oli lomilla vankilasta ja pummasi rahaa. Sijaisperheeni sisaruksia pidän sisaruksinani, joista töissä joskus puhunkin mutta sitten siellä ihmetellään että mites monta niitä onkaan kun äitisi puolelta on kuitenkin kaksi puolikasta sisarusta, joista kerroit joskus? Ja kukas veli se oli josta kerroit sen hauskan tarinan vuosi sitten? Hän oli aitini pitkäaikaisen avomiehen poika jota aloin pitää veljenäni... Entäs kun jutellaan vanhempien ammateista, joskus kerron sijaisäitini ammatin ja joskus biologisen, enkä sitten muista enää mitä olen kertonut kenellekin, uuvuttavaa ja luulen että annan itsestäni epäluotettavan kuvan kun sekoilen!

Olen kouluttautunut ja naimisissa menestyvän miehen kanssa, minulla on jatkuvasti tunne etten ansaitse tätä elämää vaan minun kuuluisi pyöriä päissään jossain lähiössä, tästä syystä olen koetellut mieheni sietokykyä koska haluan jatkuvasti varmistusta ettei hän jätä minua vaikka käyttäytyisin huonosti tms. Alitajuisesti koitan sössiä elämäni jotta sukulaiset ja tutut jotka taustani tietävät voivat huokaista että se nyt oli odotettavissa...olen kai sairas, ja nyt mieheni on hakenut eroa eli tavoite saavutettu! Kiitos itselleni, sainhan sen mitä ansaitsen ;0(

Hyviä kirjoituksia täällä paljon. Jospa kantaisi oman kortensa kekoon. Mulla oli uskovainen perhe, vaikkakin molemmat vanhemmat myös ns. vastakääntyneitä. Erosivat. Äiti vihasi mua, koska isä piti musta. Isä piti ja kannusti, mutta toisaalta myös käytti seksuaalisesti hyväkseen. Hymyilin ja pärjäsin kaikessa reippaasti ja kiitettävin arvosanoin, mistä syystä sisarukset kadehti mua. Eli kehenkään ei voinut turvata. Kenellekään uskoutua.

Olen nyt korkeakoulutettu, mutten suurin surminkaan kaipaa mitään työorientoitunutta suorituskeskeistä menestystä elämään vaan tyydyn mukavaan, helppoon työhön ja kivaan puolisoon, koska katson että vähemmälläkin toistolla pitää elämässä kelvata. Moni koulukaveri ihmettelee, kun musta ei ns. tullut mitään. Eivätpä tiedä kokemuksiani ja etenkään sitä, että mielestäni olen hyväosainen. :)

Taustoja en itsekään juuri kerro tuntemattomille. Hyväksikäytöstä aniharvalle, koska sellaisia ihmisiä, jotka tuosta jotain oikeasti ymmärtää on t.o.d.e.l.l.a. vähän. Kauhistelijoita riittää kyllä. Tsemiä teille muille sisseille ja selviytyjille, sekä vähemmän hyvin selviytyneille eritoten!

Tässä linkissä kirjoittaa kerrankin just sellaset naisluonteet joita ihailen yli kaiken. Selviytyjätaistelija-naiset.

Tommosia kun vertaa tämmösiin kanoihin jotka pillittää kun rakennekynsi katkesi tai elämä menee sekaisin jos lempipulla on kaupasta loppunu. Tai isi ei oo muistanu laittaa tilille rahaa omistusasunnon lainaerää varten. Tämmösen kumppanin kun ottaa niin elämässä ensimmäinen kuraoja johon kompastuu tuntuu tsunamilta.

Jos taas on elämä lahjoittanu kunnon taisteluparin niin kovissa koettelemuksissa jo pienestä pitäen karaistut sissinaiset sen kun kohauttaa olkapäitään ja terästää katsettaan ja menevät tyynesti eteenpäin, eivät pienistä hätkähdä koska perspektiiviä löytyy niin hyvästä kuin pahasta.

Hirveitähän nuo koettelukset on lapselle kestää kun on oman onnensa nojassa ja aikuisista ei ole mihinkään. Mutta elämä palkitsee ainakin sillä tavoin, että aikuisena tuntuu että kovan osan lapsuudessa saaneet osaa tosiaan viisaasti nauttia kaikesta hyvästä, mitä toisenlaisen lapsuuden elänyt pitää niin itsestään selvänä että saattaa jopa riskeerata kaiken onnensa joutavan hetkellisen hölmöyden (esim. pettäminen,yms.) takia.

Olkaa ylpeitä itsestänne rotunaiset, teissä on luonnetta.

haluaisin olla sun ystävä. mistä päin suomea kirjoittelet?

Todella tärkeästä aiheesta tässä linkissä kyllä kirjoitetaan.
varmasti helpottaa monia ihmisiä kun saa kertoa mikä on mieltä painanut joillakin koko elämän melkeinpä.

Oma äitini on myös mielisairas, mutta isä käyttää huumeita ja olen sinua nuorempi. Paljon nuorempi, sillä olen nimittäin 11-vuotias. Olen ihan pikkusen msantunut, vaikken sitä koulussa kenellekkään halua näyttää. Elämäni on sujunut suht hyvin, mutta ei se mitenkään unelmien mukaan ole mennyt. Mua harmittaa aika paljon se, kun olen tottunut kiroilemaan. Äitini on kiroillut niin paljon, mutta ihan syystä. Pikkuveljeni oli nimittäin todella rasavilli, ja niinpä sitten minäkin muutuin siiheen suntaan. Äidillä eikä isällä kestänyt hermot.... Nyt kuitenkin olet helpompi
kuin ennen, oikeastaan äidille ei koidu paljon ongelmia minusta. Se vain, että saan usein itkukohtauksia ulkonäöstäni, häpeän sitä niin paljon että katson maahan kävellessäni ja yritän hiuksilla peittää naamani. Joka päivä...

Olen myös tosi laiska, siinäkin ongelmansa. En jaksa siivota huonettani, joka on tällä hetkellä oikea sikolätti, enkä myöskään jaksa tehdä läksyjäni. Mutta en halua huonoa tulevaisuutta (epäilen kuitenkin, että sellainen siitä tulee) vaan opiskelen niska limassa. Olen myös koulussa vähän syrjitty, kuten esim. Kun halusin mukaan
hyppimään narua, niin yksi tyttö ei halunnut mua mukaan. Kaikki tuijotti mua, ja se oli tosi noloa. Lähdin sitten pois, mutta yksi tosi kiva tyttö tuli seurakseni.
On mulla nyt kaveriporukka, mutta en viihdy kovin hyvin heidän seurassa. Mutta ei kai muita vaihtoehtoja ole... Nyt tuntuu vain, että minulla on raskas taakka kannettavani. Masennus.

Hyviä puolia elämässäni ovat esimerkiksi se, että on katto päänpäällä ja ruokaa pöydällä. Ja että vanhempäni/sisarukseni eivät ole kuolleet. Myös se, että jotkut pojat tykkäävät minusta :) Kuitenkin on tosi harmi, että viihdyn paljon paremmin poikien seurassa kuin tyttöjen, mutta luokan pojat eivät halua tyttöjä mukaan futikseen. Olen silti aika tyttömäinen, mutta silti sisälläni piilee poikamaisia piirtetä.
Siihen johtunee varmaan se, että olen kasvanut veljien keskellä. Heidän kanssaan
olen pienenä leikkinyt ja ollut tekemisissä. Siksei minua ehkä tytöt mukaan ota (paitsi se tyttöporukka, jonka kanssa en viihdy). Olen myös ihastunut korvia myöten yhteen poikaan. En ulkonäköön, vaan luonteeseen. Tuntuu jotenkin, että rakastan jopa häntä...

Eli siis minun sietää olla elämääni tyytyväinen, kun verrataan pummeihin ja afrikkalaisiin. Tosin perhe on rutiköyhä, ja se vaikuttaa myös minuun...
Mutta kyllä mä pärjään jotenkin, onhan tässä vielä tulevaisuus edessä :)

Kiitos kaikki jotka jaksoivat lukea! Tuntui helpottavalta valittaa tänne.
Tsemppii kaikille!

Sinussa on tosiaan tarmoa ja tyyliä!
Että 11-vuotias osaa analysoida tilanteensa noin selvästi on todella jotain josta ponnistaa eteenpäin!

Tunnistan sinussa paljon itseäni ja - usko pois, olen todella selviytynyt - kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Ja niin sinäkin tulet selviytymään!

Sinun iässäsi on ihan normaalia saada itkukohtauksia ym.
Olet murrosikäinen ja kaikki on luonnollista.

Tsemppiä ja onnea sinulle!

Voit kääntää kaiken omaksi vahvuudeksesi!
Ihailen sinua, kun pystyt kertomaan kaikesta avoimesti!

Jos olet lukenut tätä palstaa, niin olet huomannut miten järkyttäviä vanhempia on olemassa.

Ei auta muu kuin kasvaa kaiken yli, käydä puhumassa jonkun viisaan aikuisen kanssa, niin ja ottaa asia esille täällä.

Täällä on monta tukijaa (vaikka ollaankin nimettömiä).

Kun kerrot että "olet laiska", niin se kertoo että olet taiteellinen ja että olet murrosiässä. Ei tietenkään 11-vuotias ole kiinnostunut siivouksista (kun tulet yli 40- ikään, niin sitten kiinnostaa vasta...)

Kaikkea hyvää sinulle ja HALIT, olet tosi rohkea ja fiksu!!

Syytetään aina vanhempia kaikista murheista. Niinpä niin.
Mun lapset syyttää minua, minä syytän omia vanhempiani, vanhempani syyttivät omia vanhempiaan, ja he taas omiaan jne jne.
Haistakaa iso jätös kaikki menestyjävinkujakakarat.
Minut on jätetty ja hylätty sekä suvun, lasteni ja vanhempieni taholta, joten kärsimys jatkuu jatkumistaan. Tässä elämänkohtaa olen minä syyllinen kaikkeen tässä sukupolvessa. Sitten taas kun minusta aika jättää, seuraava sukupolvi syyttää taas omiaan.
Helppoa vai mitä?
Lopulta kaikkien teot painuvat unholaan ja kaikki kuolemme aikanaan.

"Lopulta kaikkien teot painuvat unholaan ja kaikki kuolemme aikanaan. "

Noinhan se on ihmisen elämän laita.
Joku viisas on todennut : Ihmisen elämän kauneuden määrittää jälki jonka maailmaan itsestään jättää, kun lähtee täältä.
Onko rakastanat elämää, rikkonut vai rakentanut.
Onko hänen jälkeensä maailma pikkuisen parempi paikka.

Tsemppiä edellä olleelle kirjoittajalle.
"syyttömänä syntymään, sattui hän"lauletaan eräässä laulussakin.

Miulla oli oikeastaan äiti tuo yksi ja sama mielenterveysongelmainen ja alkoholisti. Kertoi kännissä itse pahoinpidelleen minua ekan kerran kun olin 2-vuotias; tukisti niin lujaa, että hiustuppo jäi käteen. Jes.

Isä kävi pitkää päivää töissä vuosia ja äiti on kotiäiti, joka ei käynyt edes lukiota loppuun. Äidin äidillä oli mielenterveysongelmia, samoin kuin tädeilläni ja kaikki äidin perheenjäsenet ovat viinaan meneviä. Äiti on ainoa ilman diagnoosia.

Fyysistä pahoinpitelyä jatkui minun ollessani 13-14 -vuotias eli noin vuosi. Äiti joi "vähän kotiviiniä" joka ilta, haukkui minua ja isoveljeäni, potki ja löi. Minun piti aina viedä viisi vuotta nuorempi pikkuveljeni nukkumaan, ettei hän näkisi. Tänäkään päivänä hän ei muista mitään eli onnistuin.

Isää piti vakuutella kuukausia ennen kuin hän hankkiutui eroon viinipöntöstä ja kaikesta alkoholista taloudessamme. Vahinko oli jo tapahtunut. Muutin pois kotoa kaksi viikkoa sen jälkeen kun täytin 18 ja vähättelyä olen kuullut äidin taholta tähän päivään asti, vaikka asun Helsingissä enkä tuppukylässä, minulla on yo-tutkinto, ammattitutkinto, töitä ja jatkan opiskelua vielä vajaan vuoden uuteen ammattiin. Minulla on täydellinen koti, lemmikki ja ennen kaikkea ihana avomies, joka tukee minua KAIKESSA.

Kaikki on hyvin. Paitsi kun menen käymään kylässä vanhempieni luona.

Enää minua ei sentään sanota läskiksi, isoperseiseksi, paksunilkkaiseksi, "et ikinä saa töitä mistään", "siulla ei ikinä tule olemaan enemmän rahaa kuin nyt" (vuokran jälkeen käteen jäi 150 euroa/kk)... Ei enempää tällaista, kiitos.

Onko mielisairaudesta diagnoosi?

Sairaus on aina sairaus ja vaatii hoitoa. Ehkä alkaa olla aika, jolloin alkoholistikin todella pannaan hoitoon. Itselleen vaaralliset mielenhäiriöpotilaatkin panna pakkohoitoon. Miksei siihen päästä alkohoilistien hoidossa?

Syrjäytyvät, sairaat ja vaikeat ihmiset jätetään yhä vielä omilleen, ja siitä kärsivät ensimmäiseksi lapset, koska lapsien asema aina vain on heikko paljosta puheesta huolimatta.
Huonosti kohdelluista lapsista kasvaa seuraava häiriintynyt sukupolvi.

Onneksi aloittaja on omillaan. Elä oma elämäsi, ei vanhempien!

Minulla on samanlainen tausta. Surkeista lähtökuopista huolimatta hankin korkeakoulututkinnon. Siitä huolimatta sukulaiset leimaavat minut vanhempieni mukaan.

Sukulaiset pitävät selvää hajurakoa minuun. Se loukkaa minua. Olen ilmeisesti toiminut elämässäni ihmisten oletusten vastaisesti ja siihen reagoidaan vaikenemalla. En ole kai tarpeeksi hieno vanhemmistani johtuen.

Muiden ihmisten kanssa tulen toimeen normaalisti ja minua pidetään valoisana persoonana.

Luin tätä palstaa, ja kyllä tosiaan on aika järkyttäviä vanhempia...
Ite oon just täyttämässä 12, oon vähän nuorempi ku valtaosa.

Mitä omiin vanhempiini ja elämääni tulee, niin äidillä on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja vanhemmat on just eroamas. Muistan elävästi sen päivän, kun menin ensimmäisen kerran katsomaan äitiä sairaalaan. Se tapahtui silloin, kun olin toisennella luokalla. Halusin jäädä sinne äidin seuraksi, mutten saanut. Kotiin päästyäni menin sängyn alle itkemään kun tuli niin ikävä :') Isä muutti jo pois. Olin ainoo joka ei itkeny, ja tuntu vähän pahalta ku pikkuveli sano että oon tunteeton paska. Että semmosta. Mulle on diagnosoitu masennus, olin just testeissä ja pisteet oli aika korkeet. Tuli 43, ja 12 riittäis jo masennukseen. Joudun käyttämään lääkkeitä ja käymään psykiatrilla.

Masennus varmaan johtuu neljän vuoden kiusaamisesta, äidin sairaudesta, ystävien hylkäämisestä... Mua edelleen haukutaan finninaamaksi, läskiksi ja syrjitään, mutta mitäpä tuosta. Kuljen sitten tieni yksin. En jaksakkaan muuttua muiden vuoksi, pukeudunkin mustaan ja kuuntelen Metallicaa.
Mut jätettiin just tossa kuukaus-pari sitte. Kesti kyllä ihan hyvän aikaa toipua.
Eka kunnon ihastuminen nimittäin. Sen jälkeen on tuntunut, ettei kukaan välitä. Perheen takia en jaksaisi elää täällä. Yksi luokkalaiseni on kuitenkin myöntänyt olevan ihastunut muhun, kai se sitte musta välittää. Se vaan on jotain sanoin kuvaamatonta, kun menen tapani mukaan öiselle kävelylleni ja haaveilen, että olisi joku joka ei haluaisi mua menettää. Sellainen, joka ei kuitenkaan kuulu sukuun. Oon yllättänytkin itteni puhumasta kuvitteelliselle hahmolle kuulumisia ja ihan arkipäiväisiä juttuja :D Joskus bussissakin kuiskalin itekseen, muut kattokin ihan hyvän aikaa mua.

Kirjoittamisen takia elänkin täällä, samoin musiikin. Haluaisin isona kirjailijaksi tai psykologiksi, koska haluan joko käyttää omaa mielikuvitustani työssäni tai sitten auttaa ihmisiä ja kuunnella muiden murheita. Kirjoitan tarinoita, joita kukaan ei siltikään ikinä lue tai tule lukemaankaan. Muistan, kuinka kolmosella ollessani juttelin yhdelle pojalle ja hän sanoi: "Jos kirjoitat kirjoja isona, niin mä ainakin luen niitä!". Ne oliki mun inspiraation sanat. Myöhemmen sekin sitten rupes kiusaa mua, kuten muutkin.

Kiusaamisen myötä ja kavereiden hylkäämisen jälkeen vaihdoin koulua. Sain uusia kavereita, ja se riittää mulle ihan hyvin. Musta puhutaan pahaa ja syrjitään, mutten jaksa välittää siitä vaan puhun edelleen itsekseni välillä kotona, kirjoitan tarinaoita jotka käsittelevät kuolemaa ja kurjuutta, pukeudun mustaan ja kuuntelen Metallicaa, syön masennukseen lääkkeitä... Silti olen suhteellisen tyytyväinen elämääni, vaikkei kukaan välittäisikään :) On kavereita, mutta eivät ne juurikaan ole kiinnostuneita siitä, mitä mulle kuuluu.
Oon jo tottunut siihen, että ihmiset eivät juurikaan välitä musta. Tai sitten olen vain niin kummajainen ja "gootti" muiden mielestä, etten sopeudu tähän ympäristöön enkä heidän kaveriporukkaansa. Voin kyllä yhtä hyvin kestää itsekseni myrskyt ja tuulet :) Olen pienestä pitäen ollut "itsenäisempi" tyttö. Päiväkodissakin istuin yksin pöydän alla ja katselin kuinka puut huojuivat ja lähdet lentelivät tuulessa.

Minulla on oma elämännäkemykseni, ja osaan hyväksyä outouteni enkä anna yksinäisyyden pilata eläämääni :) Yksin on mun mielestä kivempaa. Olen mitä olen. Vanhempani eivät ole juurikaan vaikuttaneet elämääni, vaikka onhan se "herättänyt" mut lapsuudesta. En äidin sairastumisen jälkeen olekkaan enää ollenkaan leikkinyt tai käyttäytynyt kuin muut lapset. Vaikka en kylläkään aiemminkaan ollut ihan normaali tai lapsellinen.

Näin kirjoitan minä, kohta 12 vuotias, vitosella oleva tyttö, joka haluaa osoittaa muillekkin, että yksinäisyys ja outous on OK, eikä vastoinkäymisiin pidä kompastua. Jos haluaa nähdä sateenkaaren pään pitää oppia sadesäätäkin kestämään.

Kiitos teille kaikille rohkeille ja rehellisille kirjoittajille! "Metallinainen", jos todella olet 12-vuotias, niin vau! Sinun kaltaisesi tulee pärjäämään elämässä varmasti! Muistat vain, että saat myös olla heikko, silloin kuin siltä tuntuu - aina ei tarvitse pärjätä, vaikka se joskus tuntuisi olevan ainoa vaihtoehto. :)

Omassa lapsuudessani traumatisoivat tekijät olivat alkoholisti äiti, perheväkivalta (ei kohdistunut lapsiin), ongelmista vaikenevat sukulaiset, vässykkä isä, syrjivä isäpuoli, henkinen väkivalta eli haukkuminen, vähättely, tietoinen lupausten pettäminen ja lapselle liian rankkojen ja yksityiskohtaisten asioiden kertominen. Hetkeksi yksin kodittomaksi joutuminen äitini toimesta sinetöi lapsuusajan.

Olen vasta aikuisiällä (yli 20-vuotiaana), alkanut tuntea hiljalleen kuulumattomuutta ja erilaisuutta. Sairastuin pärjäämiseni johdosta burn-outiin, paniikkihäiriöön ja masennukseen, mutta nyt taas mennään ja tällä kertaa avoimemmin ja meinneisyyttä rationaalisesti muistellen. En jaksa enää kiinnostua ihmisistä pinnallisesti ja harrastaa "small talkia". Olen karsinut ystäväpiirini yhteen pitkäaikaiseen ystävään, jolla on samat arvot elämässä ja haluaa menestyä omassa elämässään. Koen vieläkin lapsuuteni häpeällisenä ja suojelen jostain syystä alkoholisti äitiäni. Todellisuudessa haluaisin vain haistattaa hänelle pitkät ja jättää äitini eli taakan taakseni.

On, mutta ei sitä syvällistä pohdintaa aleta tällein käymään.

Mutta se oli kaikkein paskinta, että olis kuitenkin aikanaan ollut mahdollisuus muuhunkin.

Olen ap. kirjoittajaa paljon vanhempi, mutta eipä ole tarvinnut miettiä mitää omaa elämää ja ihmissuhteita, vaikka oliskin ollut joskus siihen mahdollisuus.

Tämä on yksi parhaimpia keskustelulinkkejä tällä palstalla - ikinä.

Porukat tosiaan kirjoittaa ihan suoraa asiaa äärimmäisen vaikeasta ja kipeästä aihealueesta - toisiaan kunnioittaen!

Minulla oli myös alkoholisti-isä ja mielenterveysongelmista kärsivä äiti. Ulkoisilta puitteilta elettiin vaatimattomasti, välillä ihmettelin äidin sekavaa käytöstä ja isän sammaltavaa puhetta, välillä asuin myös lastenkodissa. Mutta vaikka asiat oli välillä todellakin huonosti, niin olen aina tiennyt, että vanhempani rakastavat, kannustavat minua ehdoitta sellaisena ihmisenä kuin minä olen. EIkä minun ole koskaan tarvinnut pelätä heitä, kaikkensa he ovat minun eteeni tehneet, niillä resursseilla mitä heille on suotu. Välillä oli aikoja, että minun, lapsen, piti olla vastuussa kaikesta kun vanhempani eivät kyenneet.

Mutta nyt olen tutustunut toisenlaiseen perheeseen, miehen perheeseen. He eivät käytä alkoholia, eivätkä kärsi sairauksista. Rahaa ei liiaksi ole, mutta ei siitä pulaakaan ole. He ovat kamalan kylmiä ja toisista välittämättömiä ihmisiä. Varsinkin miestäni ja meidän perhettä kohtaan, aliarvioivat ja arvostelevat jatkuvasti. Törkeästi käyttävät hyväkseen meidän hyväntahtoisuutta. Kyllä miehenikin tämän tietää, mutta hän on ainoa niin sanottu normaali siinä perheessä, ei toisaalta halua rikkoa välejä, joten antaa kaiken mennä sormien läpi. Toiset sisarukset ovat myös melkolailla oman edun tavoittelijoita, joilla ei tunteilla ole mitään sijaa.

Jos minun pitäisi valita kummanlaisessa perheessä elämäni viettäisin, valitsisin sen, jossa minua rakastetaan ja minua kannustetaan elämässä eteenpäin. En todellakaan valitsisi tuota jälkimmäistä, mutta kaikeasa huolimatta miehstäni on tullut ihminen, joka osaa kunnioittaa ja arvostaa muita ihmisiä. Mistä lie perinyt kun vanhempansa ovat melkoisia itsekeskeisiä ihmisiä.

Olen pärjännyt elämässäni hyvin, taustasta huolimatta. Olen käynyt kouluni kunnioitettavasti läpi, olen aina tehnyt työtä, enkä mitään työtä ole koskaan vieroksunut, vaikka olen kouluja käynyt ihminen. Olen perustanut perheen ja kaikella rakkaudella pyrin omasta perheestäni huolehtimaan. Minulla on silti ollut tuuria, n äin koen, kaikesta huolimatta.

Eikö olis parasta vastailla viimeisimpään ruutuun?

En viitsinyt selatakoko palstaa, mitä lineen kirjoitettu jossain välissä?
Vastatkaa viimeisimpään ruutuun, niin ihmiset lukee.

Tuolla yllä joku viitasikin kahvipöytä tason keskusteluihin ja sukujuhliin. Syvällä riipaisee itselläkin kun en enää ole osana noissa juhlissa (jos olen koskaan ollutkaan fyysisesti kyllä mutta henkisesti.... en)

Tämän vuoden puolella meni serkkujen kautta viimeisetkin välit kun eivät suostu uskomaan tai kuuntelemaan minun versiotani lapsuudestani saati syytä miksi minusta on kasvanut tällainen kun nyt olen. Äiti ei halua hakeutua hoitoon ja jättää välipäiviä lääkeiden syönnistä. Välipäivillä ympärillä olevat kärsii urakalla koska järki kirjaimmellisesti sumenee ilman niitä. Lapsena pelkäsin kuollakseni näitä päiviä kun ei ollut ottanut lääkeitään: hyökkäsi päälle, puri, sylki ja jahtasi ympäri taloa. Meilläkin oli kuitenkin sama kulissit kunnossa eli ulos päin ja taloudellisesti kaikki hyvin joten ulkopuoliset eivät nähneet tarvetta puuttua.

Totesin äitille ennen välien menemistä että voidaan olla yhteyksissä jos alat syömään säännöllisesti määrättyjä lääkkeitä ja/tai haet apua. Haukkui minut harhaiseksi ja pirulliseksi kakaraksi joten se siitä annoin olla. En jaksa uhrata enempää ajatusta hänelle tai hyysäävälle suvulle joka ei halua nähdä metsää puilta. Vika on minussa aina äidin sekä sukulaisten mukaan.

Olen alkanut kasvamaan hiljalleen ulos tuosta viallisuuden tunteesta ja tutustumaan itseeni kivikoista tietä pitkin kävellen. Harvalle puhun tästä etten ole väleissä ''omaan väkeen'' koska se tuntuu olevan jostain syystä tabu kun kuuntelee iloisia perheitä sekä suku kokoontumisia kahvipöytien ääressä.

Ei viitsi selata.

Vastatkaa viimeisimpää ruutuun!

Moni kyllä viitsii ja haluaa lukea koko ketjun kaikki tekstit.
Pääasia että ihmiset kirjoittaa.

Kulje vain omaa tietäsi edelleen.

Kaikki te erinomaisesti elämässänne pärjänneet sankarit, jotka "hirmuisista kotioloistanne huolimatta" olette raivanneet tienne(?) yhteiskunnassa kuka minnekin:

Mitä tai keitä ovat ne teksteissänne usein vilahtelevat ns. kultalusikka suussa syntyneet?

Melkoisella varmuudella heistä ainakin puhutte... mitähän mahdatte heistä oikein tietää? Siis ihan aikuisen oikeesti.

Siskoni aloitti äitini kiristämisen n. 6 - 7 vuotiaana. Hän uskasi äitiäni "ilmiannolla". En tiedä mitä siskoni ymmärsi tuon ilmiannon merkityksestä ja sitten se vaihtui myöhemmin murrosiässä tekaistuun paljastusuhkaan ja syytökseen insestistä. Nämä uhkaukset olisivat toteutuneet jollemme, minä ja äitini tee tiettyjä asiota elämissämme. Yksi niistä asioista oli se, että äitini piti käyttäytyä julmasti minua kohtaan ja niin myös kävi, jolloin uhkaus ei toteutunut. Mutta me sovimme äitini kanssa menettelystä siskoani vastaan ja odotimme, että uhkausasian voisi julkistaa. Myös minulla oli tietyt velvoitteet, joita piti tehdä, jottei uhkaus olisi toteutunut. Siskoani petettiin koko jutussa, sillä kyse oli näyttelystä häneen päin, jolloin ei ollutkaan kyse esim. äitini kohdalla julmuudesta ja sama pätee minulle langenneisiin tehtäviin. Nyt äitini on kuollut ja voinen paljastaa koko synkän historian. Kiristys kesti 50 vuotta ja olen kertonut vain osan siskoni päämääristä. Yksi toinen hänen päämääristään oli minun saamiseni mielisairaalaan. Siskoni uskoi voivansa ohjailla ihmisten elämien kulkuja "vallallaan". Hän oli ja kai yhä on psykoottinen.

Mitä se elämässä pärjääminen sitten kenellekkin oikeastaan on. Erilaisia asioita kai jokaiselle.. Minulle se oli nuorempana sitä että huolimatta risasta lapsuudestani pystyi perheemme vaurastumaan.. yhdentymään ja muodostamaan myöhemmin osakeyhtiön josta tulikin ihan kannattava. Eipä monikaan uskoisi että lapsena saatiin mennä sillointällöin kouluun nälkäisenä isän juotua ruokarahat. Tai että joudun menemään vanhempieni sekä sisarusteni väliin näiden hakatessaan toisiaan.. Eli minä olin se "rauhantekijä". Luulin että minun pitää lopettaa riitely, luulin etteivät ne osaa lopettaa ellen käske.. Jollain tasolla taisin lapsena välillä luulla hakkaamisen ja riidan olevan omaa syytäni. Jossain vaiheessa kuitenkin nousin sieltä hieman ylemmäs. Meillä ei ryypiskellyt isä suinkaan "kuin" viikonloppuisin ja kävi viikot töissä.. No ne ajat ohittui kun taloutemme koheni.

Kolmikymppiseksi sain elää taloudellisesti huoletonta elämää, se olisin ihanaa aikaa elämässä.. Tuon jälkeen tulin huijatuksi raha-asioissa ja sattui muutakin ikävää..joista selvisin tietysti lopulta..

Tässä myöhemmin kuitenkin nyt nelkyt-plussana olen huomannut että omassa elämässä menestyminen on minulle eniten tätä:

mielenrauhaa ja sisäistä hyvinvointia. Pärjäämistä itseni kanssa sellaisena kuin minäkin hetkenä olen. Ilman anteeksipyyntöjä tai miellyttämisenhaluja. On kivaa kelvata (lähes) joka tilanteessa itselleen. Sisäinen tyhjyys ei ole enää aikohin ollut seuralaisenani, sillä en vertaa itseäni muiden saavutuksiin tai tunne huonommuutta enää vaikka vertailisinkin.. ;)

Uskon, että aika moni on just jetsullleen samaa mieltä kanssasi tuosta, että mitä se "elämässä pärjääminen" parhaimmillaan on:

"omassa elämässä menestyminen on minulle eniten tätä:

mielenrauhaa ja sisäistä hyvinvointia. Pärjäämistä itseni kanssa sellaisena kuin minäkin hetkenä olen. Ilman anteeksipyyntöjä tai miellyttämisenhaluja. On kivaa kelvata (lähes) joka tilanteessa itselleen. Sisäinen tyhjyys ei ole enää aikohin ollut seuralaisenani, sillä en vertaa itseäni muiden saavutuksiin tai tunne huonommuutta enää vaikka vertailisinkin."

No meillä ei ollut perhe väkivaltaa, paitsi yhden kerran meinasi olla ja olin silloin siinä välissä. Sanoin isälleni, että kosketkin äitiin, niin tiedät että tapan sut. Se loppui siihen, paskin puoli oli, että ne molemmat riitelivät kokoajan, isä oli töissä 24/7 ja mutsi alkoi loppujen lopuksi osoittaa, mt ongelmia. Minä jouduin itse huolehtimaan itsestäni suurimmaksi osaksi. Ei ollut helppoa, mut tässä ollaan ja minkä sitä vanhoille asioille voi.

Joo, isä oli ja on etäinen alholisti. Aina istui yksin ja joi. En ole koskaan hällä nähnyt oikeaa ystävää. Avioliittokin on hälle luultavasti vain se standardi kulissi. Joskus kysyin miksi teidänkaltaiset ihmiset edes tekee lapsia, johon vastaus oli, lapsia on tehty maailmansivu.. Se yksinäisyys ja syrjäytyneisyys ja sitten vielä se ulkopuolisuus omassa perheessä.

Mutsi oli käytännössä se perheen narsisti ja muut marionetteja. Hänen häiriintynyt ja epävakaa tunne-elämänsä oli ainoa venttiili tunteille. Kailenlainen johdonmukainen tai tasapauolinen yhdessäolo tai keskustelu mahdotonta.

Jossain vaiheessa huomasin että itsetuntoni oli aina romuna viikkoja vierailun jälkeen joten ne ovat jääneet muutamaan kertaan vuodessa.

Ahdistavaa, että perheeni on kuin eläviä kuolleita täynnä. Ei alkua tai loppua, jatkuvaa sekoilua.. Niinku alkoholistit jotka kieltää ongelmansa loppuun asti. Ja se vou johtaa absurdeihin asioihini.

Silti, tuhlasin suurimmat nuoruuden energiani käytännössä siihen että olisin voinut parantaa oloja tai selittää asian vanhemmilleni.. Tuntuu niin pahalta tuo että ei voi puhua mistään ku sanat ei tarkoita hälle samaa.. Kaheliksi meni.. Oon 35v.mies.. Koulut ja työt menny kehnosti.. Pitkäaikaistyötön, syrjäytynyt... Opittua avuttomuutta (psyk. termi) kun mikää ei vaikuta

Tännekin on mielisairas Piotr Lehtonen kirjoittanut äidistään hävyttömiä valheita.

Olisit saanut jäädä asumaan taloon jos osaisit käyttäytyä.

https://murha.info/rikosfoorumi/viewtopic.php?t=37418

Peter Marks henkilöllisyys paljastunut.

Minusta valehtelan koko ajka