Olen ollut masentunut jo lähemmäs yhdeksättä vuotta, toisinaan on niitä hyviä hetkiä jotka ovat auttaneet jaksamaan mutta nyt olen tullut pisteeseen että enää ei vaan jaksa! Pelkään tekeväni jotain peruuttamatonta itselleni, mutta pelkään ehkä enemmän vanhemmillen. He ovat joutuneet auttamaan sisaruksiani vähän väliä vaikka minkälaisissa ongelmissa enkä halua\kehtaa kertoa että minullakin menee huonosti. Olen myös yrittänyt hankkia ammattiapua mutta kun ei riitä rohkeus siihenkään! Tuntemattomalle avautuminen kuulostaa aivan älyttömältä. Olen täysin hukassa ja peloissani tulevasta ja kaipaisin nyt nopeasti neuvoja mitä tehdä? Onko muilla samaa tilannetta? Onko jotain keinoa kertoa vanhemmille jotenkin muuten kuin töksäyttämällä sitä suoraan? koska olen melko varma että heillä ei ole minkäänlaista käsitystä siitä miten minulla oikeasti menee. Anteeksi sekava teksti mutta nyt olen todella avun tarpeessa.
masennuksesta puhuminen!
peloissaan
7253
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
*vanhemmilleni kertomista!
Sun pitää nyt hakea vaan sitä ammattiapua. Ei tossa muu auta. Ei se ole niin paha juttu kuin kuvittelet.
Olen taistellut masennuksen kanssa koko ikäni (kohta 60 v). Elämässä on ollut paljon hyvää, onnistumisia ihmissuhteissa, opinnoissa ja työssä. Olen hyvässä työssä ja pitkälle koulutettu. Mutta masennus toistuu. Menee tosin välillä monta vuottakin ilman pahoja masennusjaksoja.
Minun neuvoni on se, että kannattaa ehdottomasti puhua niille ihmisille, joille voi puhua. On vaikea sanoa vanhemmistasi, kun en heitä tunne, mutta ammattiauttajalle voi aina puhua. Olen ollut vuoden alusta alkaen syvenevässä masennuksessa ja olin huolellisesti valmistellut itsemurhaa, kunnes jokin sisäinen voima keskeytti kehityskulun. Tuo sisäinen voima tarttui minuun poimiessani valkovuokkoja! Puhuin ensin lähimmälle ihmiselle, miten vakavassa tilanteessa olin. Häneltä sain tukea ja sitten lähdin hakemaan apua muualta. Menin nuorehkolle työterveyslääkärille, joka kuunteli ja jolta sain lääkereseptin. Reseptiä tärkeämpi oli se, että lääkäri oli asiallinen, ymmärsi ja suhtautui ystävällisesti ja asiallisesti.
En ole enää tekemässä itsemurhaa tällä viikolla,vaikka minulla oli kaikki valmiina: menetelmä, aika, paikka, jäähyväiskirje. Olen silti edelleen masentunut ja en tiedä, auttaako lääkitys. Olen kuitenkin toipumassa taas kerran, odotan kesää ja olen optimistisempi.
Vaikka minullakin on kokemusta ammattiavun hakemisesta, niin silti vaatii joka kerta paljon voimia hakea apua ja puhua yksityiskohtaisesti omista oireistaan. Puhuminen kuitenkin auttaa. Siis hae apua.
Kiitos vastauksestasi ja voimia sinulle! Itse olen yhdeksän vuotta yrittänyt avata suutani ja puhua mutta siitä ei vaan koskaan tule mitään, jos joskus olenkin onnistunu jotain sanomaan niin vastauksesi olen saanut vain voivottelua ja välinpitämättömyyyttä joka varmasti on yksi syy siihen miksi on niin vaikea avautua kenellekkään (jopa tänne kirjoittaminen oli suuri kynnys) ja myös se että perheessämme ei ole tapana kertoa tunteistaan avoimesti. Perheessämme on niin paljon pahaa tapahtunut elämäni aikana että "valitsin" tukipilarin osan jolla ei koskaan mene huonosti ja joka on aina lohduttamassa ja kuuntelemassa muiden murheita, siinäkin siis yksi syy miksi nyt tuntuisi todella nololta ja vaikealta kertoa että hei mulla on mennyt huonosti ala asteesta saakka (olen siis 19 nyt). Itsemurha on itsellä epäonnistunut kerran ja en halua jäädä odottamaan uutta yritystä hetkeksikään enää, on vain jotenkin todella vaikeaa päästää tunteitaan ulos, kun en edes itkeä kehtaa omien perheenjäsenien tai ystävien edessä. Siksipä tänne kirjoitin että saisi vähän rohkaisua muiden kokemuksista avun haussa. Vaikka se varmasti joistakin kuulostaakin säälittävältä että en pysty niin yksinkertaista asiaa tekemään kuin hakea apua mutta minulle se vaan on todella vaikeaa.
Olet jo aikuinen, vaikka tietysti nuori. Asut ilmeisesti kotona. Ei ole minun asiani ottaa kantaa siihen, milloin nuoren kannattaa itsenäistyä ja ottaa hieman etäisyyttä lapsuuden perheeseen (en tarkoita välirikkoa). Itse olen kasvanut emotionaalisesti ja aineellisesti köyhässä perheessä, jonka takia tein aika itsenäisiä ratkaisuja melko varhain, jo murrosiässä. Lähdin muualle opiskelemaan 20-vuotiaana, mutta tietysti pidin yhteyttä kotiini tiiviisti pitkään sen jälkeenkin, vaikka en enää sen jälkeen kotona asunutkaan.
Ei ole oikein, että olet joutunut kannattelemaan perhettäsi. Se on perheen vanhempien tai vaikka sosiaaliviranomaisten tehtävä. Ehkä sinun kannattaisi ainakin miettiä hieman rooliasi ja elää hieman itsekkäämmin.
Koska olet jo aikuinen, olet itse pitkälti vastuussa siitä, että haet itse apua. Jos epäilet perheesi kykyä tukea sinua, on käännyttävä muiden puoleen. Kerroit, että olet kohdannut voivottelua ja välinpitämättömyyttä. Onko sinulla luotettavia läheisiä ystäviä?
Jos pelkäät, että ammattiauttajalta "jutut leviävät", niin muista, että heitä sitoo lain edellyttämä vaitiolovelvollisuus. Jos kerrot itsemurhayrityksestäsi, ammattiauttaja ottaa varmasti sinut vakavasti. Siellä sinua ei vähätellä.
Olen jo vanhuuden kynnyksellä, ja ne ihmiset, jotka kuuluvat ystävä- ja tuttavapiiriini, ovat jo nähneet elämää ja ymmärtävät masennustakin ehkä vähän paremmin kuin nuoret. Monet ihmiset esim. työpaikallani ja ystäväpiirissä tietävät, että olen taipuvainen masennukseen. Se on osa normaalia elämää.
Minulla masennuksen syitä on monia: kylmä rakkaudeton lapsuus, perinnöllinen alttius masennukseen, ympäristön tuoma stressi, fysiologiset ja biokemialliset syyt. Masennus on kovin monen tekijän kokonaisuus. Meistä kumpikaan ei kuitenkaan ole vastuussa omasta masennuksestaan. Sen sijaan olemme vastuussa siitä, että yritämme hakea apua ja toipua. Olemme vastuussa pääasiassa itsellemme mutta myös muille.
Masennus ei tuhoa elämää, mutta tekee siitä vaikeampaa. Sitä paitsi monet paranevat masennuksesta. Itse olen sairastanut enemmän tai vähemmän koko elämäni, mutta silti lopulta minä olen hallinnut masennusta eikä masennus minua. Keskivaikeasta masennuksesta huolimatta olen pysynyt toimintakykyisenä ilman sairauslomia juuri sen takia, että olen hakenut apua tarvittaessa. Olen käynyt terapiassa, joka lisäsi itsetuntemusta, mutta ei juuri helpottanut masennusta. Toisia se auttaa. Minulla lääkehoito on ollut aivan ratkaisevan paljon apua antava. Sekään ei ole ihan helppoa aloittaa. Usein joudutaan kokeilemaan monia lääkkeitä, ennen kuin sopiva lääke löytyy. Vaikka sopiva lääke löytyisikin, sen teho saattaa hävitä ajan kuluessa ja on etsittävä korvaava lääke. Siis sitkeyttä tarvitaan siinäkin. Onneksi monet tehokkaat lääkkeet ovat nykyisin jo melko halpoja, toisin kuin vielä 10 vuotta sitten.
Olen joskus verrannut elämääni korttipeliin. Olen saanut hyvin huonot kortit, mutta olen osannut silti pelata taitavasti. Se on sinullekin mahdollista. Rohkeutta!
Mä istuin tänään pitkään puhelin kädessä ja mietin, kehtaako tässä soittaa nuorten terveysneuvontaan.. Onneksi soitin. Sieltä todettiin vakava masennus. Ajatus siitä, että paremmaltakin voisi tuntua kannusti. Oli yllättävän helppoa puhua vieraalle, kun huomasi ettei hän tuominnut ja ymmärsi paremmin kuin kukaan, kelle aikaisemmin edes yrittänyt puhua. Olin varma, etten uskalla kertoa, miltä oikeasti tuntuu, mutta uskalsin. Poikaystävä ollut viime aikoina läheisin tuki, ja meillä ero menossa, joten yksin tässä ollaan. Ystäviä ei juuri ole. Perheessäni on kriisi menossa; isä ollut 3vk sairaalassa ja huomenna taas leikkaus edessä. Joten en uskalla perheelleni kertoa mitään tilanteestani. Minullakin masennus vaivannut jo useamman vuoden, en ole vain osannut tunnistaa sitä/ajatellut sen menevän itsestään ohi. Nyt sitten tuli liian paljon paskaa kerralla, pakko oli hakea apua... Toivottavasti saan lääkäriajan tälle viikolle. Soita rohkeasti esim.sinne kuntasi nuorten terveyspalveluun/koulun terv.hoitajalle, ei siinä mitään menetä. Voimia!
Kumma että ihminen sinnittelee viimeiseen asti ja lopulta on pakko. Ala kertomaan vaikka pikkuhiljaa: sano että minulla on ollut jo paineita ja pahaa oloa åitemmän aikaa. Jos et ole aikaisemmin kertonut niin sokki se heillekin ja ymmärrettäväsi. Hae vain sitä apua. Jos et saa kerrotuksi niin kirjota vaikka paperille ihan avoimesti miltä tuntuu ja mitä koet.
Ja ammattilaiset eivät kohtaa masentunutta ensimmäitsä kertaa. Et ole varmaan heille ennenkokematon tapaus.