Suurimman osan ajasta en edes huomaa, että olen lähes koko ajan yksin. Mutta välillä itse yksinäisyys suorastaan tekee fyysisesti niin uskomattoman kipeää. Ahdistaa ja sydäntä puristaa.
Huomaan, että koen itseni melko helposti yksinäiseksi vieraiden ihmisten seurassa, jotka ovat toistensa kanssa hyvää pataa. Jotka juttelevat toisilleen, kertovat henkilökohtaisia juttujaansa ja nauravat hauskoille jutuilleen. Ulkopuolisin silmin näytän vakavalta tosikolta, koska en ole ryhmän kanssa nauramassa mukana. Mutta jotenkin on vaikeaa nauraa mukana asiassa, johon on ulkopuolinen. Ja joskus kun naurankin, kun huomaan jutun olevan todella hauska, niin tuntuu, että muut huoneessa hiljenee tuijottamaan minua hetkeksi, ikään kuin minun ei olisi sallittavaa nauraa, koska se "hauska juttu" ei ollut minulle ryhmän ulkopuolisena suunnattu. Olen ikäänkuin rikkonut heidän yhteisöllisyytensä ottamalla siihen osaa ja se on sitten paha juttu. Että olen loukannut heidän yksityisyyttään (vaikka enhän minä sille mitään voi, jos he vieressäni puhuvat. En ole kuuro).
Viihdyn paljon yksinäni tehden omia luovia juttujani, mutta luulen, että tämä yksin viihtyminen on ollut pitkälti tottumiskysymys. Olen ollut vain niin paljon ja pitkän aikaa yksinäni ilman kunnon ystävässeuraa, että olen siihen tottunut. Joskus itkin aika katkerasti peruskouluaikoina, kun en koskaan päässyt mukaan mihinkään tai koska kukaan ei ikinä tykännyt. Aina tuli sanomista rumasta ulkonäöstäni ja piipittävästä äänestäni. Nyt olen tottunut siihen, ettei minusta koskaan tullakaan tykkäämään.
Nyt kuitenkin aloitettuani taas kouluelämän viime syksynä olo on ollut aika vuoristoratamaista. Minun tekee oikeasti välillä mieli osallistua joihinkin yhteisöllisiin tapahtumiin (kuten koulun piknikreissuun), mutta sitten muistankin, että ai niin, minullahan ei ole kavereita tai tuttuja. En voi osallistua noihin tapahtumiin, koska kukaan ei odota minua sinne, enkä minä odota ketään sinne. En ihan totta tahdo osallistua tuollaiseen tapahtumaan, jossa joudun ulkopuolisen rooliin samantien (koska niitä kavereita/tuttuja ei ole koulussa). Onpa kiva istua piknikliinan päällä yksinään syömässä voikkaria, kun muut porukasta istuvat keskenään pikku ryhmissään? Oikeasti, tuo EI OLE KIVAA. Se on musertavaa. Ja oravanpyörä on valmis.
Minun on hyvin vaikea samaistua kehenkään luokassani. Tai jotenkin minun on vaikeaa nähdä ketään luokkalaistani ystävänäni. Eli kyllä tämä yksinäisyyteni on myös puoliksi oma vikani, kun muut ihmiset eivät kiinnosta. Olen nähnyt muilla luokilla kiinnostavia ihmisiä, mutta sosiaalisten tilanteiden pelkoni on estänyt menemästä tervehtimään ja small talkkaamaan. Parempi, että keskityn syömään ruokalassa yksin lautastani tuijotellen (ja tähän sanon, että uskalsin nyt vasta keväällä ruveta käymään syömässä joka koulupäivä. Säälittävää?).
Ei siitä terapiasta ole ollut apua pipipäähäni. Terapeuttini ei ymmärrä, enkä minäkään. Päädymme yleensä siihen tulokseen, että YKSINÄISYYS todellakin on OMA VIKANI. Mitäs en ottanut sosiaalisiin tilanteisiin rohkeasti kontaktia jo päiväkodista lähtien. Oma vikani, kun en suutani avannut ja yksin leikin. Jotta en enää olisi yksinäinen, minun olisi muututtava kokonaan ihmisenä. Niin persoonallisuudeltani ja ajatusmaailmoiltani. Ja sanotaan, että omaa persoonaa (temperamenttia) ei voi muuttaa, niin... lopputuloksen voi jo tässä nähdäkin.
Myönnän, että olen katkeroitunut aika pahasti nuoresta iästä huolimatta. Ja olen kateellinen varsinkin niille henkilöille, joilla on oma ystäväpiirinsä iloineen ja suruineen. Kateellinen niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat rohkeita ja jotka puhuvat.
Kadehdin teitä hyvin paljon.
Huomaan, että koen itseni melko helposti yksinäiseksi vieraiden ihmisten seurassa, jotka ovat toistensa kanssa hyvää pataa. Jotka juttelevat toisilleen, kertovat henkilökohtaisia juttujaansa ja nauravat hauskoille jutuilleen. Ulkopuolisin silmin näytän vakavalta tosikolta, koska en ole ryhmän kanssa nauramassa mukana. Mutta jotenkin on vaikeaa nauraa mukana asiassa, johon on ulkopuolinen. Ja joskus kun naurankin, kun huomaan jutun olevan todella hauska, niin tuntuu, että muut huoneessa hiljenee tuijottamaan minua hetkeksi, ikään kuin minun ei olisi sallittavaa nauraa, koska se "hauska juttu" ei ollut minulle ryhmän ulkopuolisena suunnattu. Olen ikäänkuin rikkonut heidän yhteisöllisyytensä ottamalla siihen osaa ja se on sitten paha juttu. Että olen loukannut heidän yksityisyyttään (vaikka enhän minä sille mitään voi, jos he vieressäni puhuvat. En ole kuuro).
Viihdyn paljon yksinäni tehden omia luovia juttujani, mutta luulen, että tämä yksin viihtyminen on ollut pitkälti tottumiskysymys. Olen ollut vain niin paljon ja pitkän aikaa yksinäni ilman kunnon ystävässeuraa, että olen siihen tottunut. Joskus itkin aika katkerasti peruskouluaikoina, kun en koskaan päässyt mukaan mihinkään tai koska kukaan ei ikinä tykännyt. Aina tuli sanomista rumasta ulkonäöstäni ja piipittävästä äänestäni. Nyt olen tottunut siihen, ettei minusta koskaan tullakaan tykkäämään.
Nyt kuitenkin aloitettuani taas kouluelämän viime syksynä olo on ollut aika vuoristoratamaista. Minun tekee oikeasti välillä mieli osallistua joihinkin yhteisöllisiin tapahtumiin (kuten koulun piknikreissuun), mutta sitten muistankin, että ai niin, minullahan ei ole kavereita tai tuttuja. En voi osallistua noihin tapahtumiin, koska kukaan ei odota minua sinne, enkä minä odota ketään sinne. En ihan totta tahdo osallistua tuollaiseen tapahtumaan, jossa joudun ulkopuolisen rooliin samantien (koska niitä kavereita/tuttuja ei ole koulussa). Onpa kiva istua piknikliinan päällä yksinään syömässä voikkaria, kun muut porukasta istuvat keskenään pikku ryhmissään? Oikeasti, tuo EI OLE KIVAA. Se on musertavaa. Ja oravanpyörä on valmis.
Minun on hyvin vaikea samaistua kehenkään luokassani. Tai jotenkin minun on vaikeaa nähdä ketään luokkalaistani ystävänäni. Eli kyllä tämä yksinäisyyteni on myös puoliksi oma vikani, kun muut ihmiset eivät kiinnosta. Olen nähnyt muilla luokilla kiinnostavia ihmisiä, mutta sosiaalisten tilanteiden pelkoni on estänyt menemästä tervehtimään ja small talkkaamaan. Parempi, että keskityn syömään ruokalassa yksin lautastani tuijotellen (ja tähän sanon, että uskalsin nyt vasta keväällä ruveta käymään syömässä joka koulupäivä. Säälittävää?).
Ei siitä terapiasta ole ollut apua pipipäähäni. Terapeuttini ei ymmärrä, enkä minäkään. Päädymme yleensä siihen tulokseen, että YKSINÄISYYS todellakin on OMA VIKANI. Mitäs en ottanut sosiaalisiin tilanteisiin rohkeasti kontaktia jo päiväkodista lähtien. Oma vikani, kun en suutani avannut ja yksin leikin. Jotta en enää olisi yksinäinen, minun olisi muututtava kokonaan ihmisenä. Niin persoonallisuudeltani ja ajatusmaailmoiltani. Ja sanotaan, että omaa persoonaa (temperamenttia) ei voi muuttaa, niin... lopputuloksen voi jo tässä nähdäkin.
Myönnän, että olen katkeroitunut aika pahasti nuoresta iästä huolimatta. Ja olen kateellinen varsinkin niille henkilöille, joilla on oma ystäväpiirinsä iloineen ja suruineen. Kateellinen niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat rohkeita ja jotka puhuvat.
Kadehdin teitä hyvin paljon.
Vastaukset 15
Vanhimmat
No eiks ahdistuneisuuteen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon ole olemassa lääkitystä? Oletko kokeillut?
Älä huoli, viestistäsi tulkitsen, että olet vielä kovin nuori ja tuo kuulostaa aivan normaalilta nuoren ihmisen pohdinnalta.
Sinun ehkä kannattaa miettiä itsetuntoasi ja sitä miten voisit sitä parantaa. Koetko, että et voi olla oma itsesi muiden seurassa, koska et tunne kuuluvasi heidän joukkoonsa? Luota itseesi ja siihen, että olet aivan yhtä hyvä tyyppi kuin me muutkin. Kaikista ei tule joviaaleja naurattajia, tarinan kertojia, hauskoja tyyppejä. Meitä ihan taviksiakin tarvitaan. Me ollaan ehkä niitä, jotka ovat luotettavimpia, meille uskoudutaan, meistä välitetään, koska ollaan aitoja ja empaattisia. Kyllä kaikenlaisille ihmisille on tässä maailmassa tilaa ja tilausta.
Yksinäisyys, no se on useinkin itse aiheutettua, mutta sitä voi työstää. Kaikkeen ei tarvitse alistua. Omaa kohtaloaan voi muuttaa. Persoonallisuuttaan ja sosiaalista käyttäytymistään voi muokata, mutta ei sinänsä muuttaa. Oma itse on hyväksyttävä sellaisena kuin se on. Siitä lähtee kaiken sosiaalisen elämän peli eli kun itse viestität olevasi itsesi kanssa sinut, niin silloin muutkin suhtautuvat sinuun eri tavalla.
Jos ahdistus on ongelmasi, niin voisit saada apua joogasta, rentoutusharjoituksista. Itse olen opetellut tuntemaan itseäni, viihtymään omassa ihossani, olen hyväksynyt omat puutteeni, pyrin hakeutumaan sellaiseen seuraan jo lähtökohtaisesti, jossa minusta pidetään ja joiden kautta saan vahvistusta omalle minälleni (positiivista). Olen oppinut ujoudesta ulos siten, että vieraassakaan seurassa en enää arastele liikaa, mutta huonoja päiviä on toki kaikilla. Pakotan itseni aina tutustumaan uusiin ihmisiin. Olen hyväksynyt sen, että kaikki eivät minusta pidä enkä minä pidä kaikista. Pyrin kuitenkin aina tulemaan toimeen kaikkien kanssa, vaikka sitten vähän väkisin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että minun pitää luopua itsestäni ja omista periaatteistani. Joustaminen on tärkeää, mutta ihan yhtä tärkeää on pitää kiinni omista oikeuksista.
Sanot, että et lähde tilaisuuksiin koska kukaan ei odota sinua sinne tai ettei siellä ole ketään kelle puhua? No tuollaisessa tilanteessa pakotan itseni lähtemään ja osallistumaan. Kukaanhan ei oikeasti tule sinua kotoa hakemaan. Kyllä itse voi mennä aloittamaan keskustelua ja "tunkea itsensä toisten seuraan". Näin minä teen, vaikka joskus ujous meinaa ottaa voiton. Suosittelen oikeasti tekemään näin, koska muuten jäät yksin. Aina vain yksin.
Eli siis hae lääkitys, jos muu ei auta. Lukaise materiaalia itsetunnosta ja siitä miten sitä voisi parantaa. Lakkaa pelkäämästä, että et ole tarpeeksi hyvä ja kiinnostava. Kiinnostu muista niin huomaat, että saat paljon enemmän. Ota itsellesi tavoitteeksi lähteä piknikille, uskaltaudu yksin. Tsemppiä!
Kiitos vastauksestasi.
Olen saanut reseptin masennuslääkkeisiin (lieventämään ahdistusta ja jännittämistäkin), mutta en ole suostunut syömään niitä. En tiedä, onko ollut hyvä vai huono juttu. Minusta oikea lääke itselleni olisi läheinen ystävä tai luotettava sosiaalinen ja ihmisläheinen ympäristö, jossa elää. Minulla ei ole sellaista verkostoa. Asun vielä kotona äidin kanssa, mutta hänen kanssaan eläminen on melko ahdistavaa. Muuttaisin pois, jos raha-asiat olisivat kunnossa.
Pelko kuitenkin varjostaa jatkuvasti taustalla, eikä se pelko ole itsestään syntynyt. Kunpa voisinkin lähteä koulun piknikreissulle ja mennä joidenkin viereen istumaan ja syömään ja jutustelemaan. Eli en usko, että aion tänä vuonna mennä, se taitaa olla ehkä olla liian iso pala purtavaksi. Minun tulisi harjoitella pienistä tehtävistä lähtien suurempiin. Itsetuntoni on niin alhaalla, että itkisin varmaan kuukauden ajan, jos jotkut torjuisivat minua istumasta seuraansa. Ja siten sitten kasvattaisin pelkoa entisestään. En tiedä, onko tämä harhaa vaiko ei, mutta koen suurimman osan ihmisistä niin vihamielisiksi. Varmaan asia ei niin ole, eli kokemukseni ihmisistä peruskouluajoilta ovat juurtuneet syvälle sisimpääni, enkä pysty näkemään suurinta osaa ihmisistä hyväntahtoisina heidän takiaan.
Kuitenkin jos vertaa mielialaani viime vuotiseen, niin voin omasta mielestäni hieman paremmin. Olen tämän vuoden puolella alkanut elämään terveellisemmin. Kesän aikana aion aloittaa juoksuharrastuksen, mikä ehkä edes vähän lieventää yksinäisyyttä. Saa nähdä, jos vaikka joku päivä rohkenisin moikkaamaan vastaa juoksevaa lenkkeilijää... vaikka tosin pessimistinen mieleni nyt huutaakin taustalla, etten varmasti ikinä uskalla tehdä niin ja että tulen aina olemaan yksin.
Kuulostaa tutulta. Itse olen kokenut olevani ulkopuolinen aivan ala-asteelta ja jopa päiväkodista asti. Minulla on ollut joitakin ystäväpiirejä tai en voi sanoa että he olisivat minun ystäviäni vaan poikakavereiden ystäväpiirejä, joissa tietenkin tunnen itseni ulkopuoliseksi, nyt ei ole ketään.Viihdyn hyvin yksikseni, johon olen jo tottunut ja en tavallaan murehdi yksinäisyyttäni, minulla on kanssa luovia juttuja joita harrastan kotona, joihin ei ystäviä tarvita. Mutta tuleehan se aika ajoin mieleen, miksi minulla ei ole ketään, nyt parin viikon aikana on tullut vajottua näihin mietteisiin. Tuntee häpeää, että minulla ei ole ystäviä. Ja jos vaikka tutustuisi johonkin uuteen ihmiseen, niin hävettäisi kertoa ettei ole muita ystäviä. Olen ujo vieraassa porukassa, oli se sitten työpaikka tai aiemmin luokkahuone, niin en sano mitään ylimääräistä. Aivan kuin minuun olisi laitettu lukko, jolloin en ole se sama ihminen, jota olen sukulaisille tai tutuille. Tuttujen seurassa olen aivan eri ihminen kuin vieraassa porukassa. Ja jälkeenpäin aina mietin että miksi et avannut suutasi, näytät aivan idiootilta kun et puhu mitään, hymyilet vain muiden jutuille etkä ota kantaa. Mutta tälläinen minä luultavasti tulen olemaan aina, en usko että pystyisin muuttumaan sosiaaliseksi ihmiseksi, joka osaisi olla vieraiden seurassa ns. normaali. Mutta ainainen ulkopuolisuuden tunne ahdistaa, minne tahansa meneekin..:( Mielestäni mitkään lääkkeet eivät auta, kun kyse on luonteesta. Itse en ole koskaan syönnyt mitään, enkä kyllä ole hakenutkaan..saisin varmaan jonkun reseptin jos menisin valittamaan yksinäisyydesta, mutta mielestäni siihen ei kannata ryhtyä.
ammattikoulu aikoihin ja ylä-asteella en käynnyt ruokalassa syömässä, silloin tällöin, mutta useimmiten en. Koska en halunnut vaikuttaa tyypiltä joka tunkee johonkin pöytään, missä minua ei kaivata, eikä kukaan puhu minulle, koska minäkään en puhu.
Hei jos on saanut lääkereseptin niin siihen on syynsä! Miksi ihmeessä et suostu ottamaan lääkkeitä, kun ne voivat olla ainoa apu vaivaasi? HItto vieköön, kyllä niistä lääkkeistä pääsee irtautumaan jos pelkäät jääväsi koukkuun, mutta turha valittaa, jos ei kaikkea ole vielä kokeillut! No, olet tosiaan itse suurin syy yksinäisyyteesi, sen olet tunnistanut. Se johtuu siitä, että et suostu ottamaan apua vastaan.
Ota siis lääkkeitä, jos sellaisia on määrätty. Samaan aikaan voi käydä terapiassa ja saada pysyvämpää apua. Mutta terapiastakaan ei välttämättä ole apua, jos et ole sellaisessa tilassa, että voit ottaa avun vastaan.
Juoksuharrastus kuulostaa hyvältä. Terveytesi kohenee ja ehkäpä löydät harrastuksen kautta uusia ihmisiä. Sinun kannattaa lukea Keltikangas-Järvisen kirja Hyvä itsetunto.
Oikeasti, muitten ihmisten mielipiteillä ei ole mitään väliä, sinun pitää itse luottaa itseesi niin se kuva välittyy myös muille. Seuraavan kerran kun sinut torjutaan, jos se on selkeä torjunta, voit sanoa iloisesti, että omapa on tappionne, hymyilet nätisti ja kävelet pää pystyssä pois. Jos lähtökohtaisesti jo oletat tulevasi hylätyksi, käyttäydyt siten ja ennustuksesi toteutuu!
Nykyään aika moni saa varmasti reseptilääkkeitä, kunhan vain käy lääkärillä kääntymässä. Ja kyllähän niihin voi jäädä koukkuun, on typerää väittää että ei voi. Ei pysty lähtemään edes kauppaan, ilman että ottaa jonkun pillerin, kun voi jäädä koukkuun (olen kuullut). Lisäksi pillerit saattavat lihottaa. Jos on itsetuhoisia ajatuksia, paha masennus tai näkee pieniä vihreitä miehiä kadulla, niin sitten suosittelen reseptilääkkeitä. :) Mutta kyse kun on yksinäisyydestä, eihän siihen parhaimmatkaan lääkkeet tehoa..ei se tuo ystäviä. Ja tuntuu oudolta että ihmiset syövät lääkkeitä muuttaakseen oman itsensä, oman luonteensa muiden vuoksi, sopeutuakseen yhteiskuntaan. Olisi kamalaa jos kaikki olisivat samanlaisia, erilaisuus on hyvästä. Ei jokainen voi olla puhelias ja ei kaikki edes pidä puheliaista ihmisistä. Mielestäni ihmisen on hyväksyttävä perinpohjaisesti ensin kuka on, todettava että asiat on nyt näin ja sillä sipuli, mutta ei kuitenkaan menetä toivoa tai murehdi huomista, elää siinä hetkessä. Nauttii että on olemassa, tekee mieluisia asioita ja kerää rohkeutensa ja lähtee ulos, vaikka yksin. Mitä sitten, jos joku katsoo että tuo on yksin, niin antaa katsoa. Jokainen elää oman elämänsä, ei kannata käyttää aikaa siihen mitä muut ajattelevat. Yksinäiset ovat oikeastaan paljon rohkeampia kuin ison kaveri porukan omaavat. Lähtisikö ison kaveri porukan omaava ihminen yksin baariin, kesätapahtumaan, kahville tms.? Tuskin. Siinä mielessä ujotkin ovat paljon rohkeampia kuin mitä kuvittelevat sekä henkisesti vahvempia, koska heillä on ollut enemmän vastoinkäymisiä.
En pelkää koukkuun jäämistä, vaan jotenkin pelkään sekoavani entisestään syömällä lääkkeitä, jotka eivät sovikaan minulle. Tiedän, että sitten vaihetaan lääke toiseen, jos ensimmäinen lääkeresepti ei sovi itselle. Minulla on lääkeyliherkkyyttä, mikä myös hiukan pelottaa asiassa.
Jotenkin vain pelkään ihan kauheasti, että pää menee pienestäkin annoksesta sekaisin tai jos usean vuoden lääkettä syötyäni ja lopettaessani hitaasti (ja lopulta kokonaan) kroppani ja aivoni joutuvat sellaiseen tilaan, että ne haluavat lääkettä, jotta ei menisi sitten sekaisin (olen lukenut käyttäjien kokemuksista näistä asioista, mutta en tietenkään tiedä, mitä tilastot sitten sanovat). Että kehoni on sekaisin, jos lopetan lääkkeen syönnin. Ja sitten lääkettä on syötävä koko loppuiän ajan.
En ole kieltämässä sitä faktaa, enkä vähättelemässä, etteikö masennuslääkkeet olisi esimerkiksi alentaneet itsemurhalukuja tai auttaneet masennuksen hoidossa. Mulla on niin suuri pelko alkaa syömään yhtäkään pilleriä, jonka tarkoituksena on vaikuttaa aivoissa.
Haluaisin kokeilla kaikkia muita mahdollisia keinoja, ennekuin tartun lääkkeeseen. Jos muut keinot eivät auta, niin ei siinä ehkä muu tosiaan auta kuin alkaa niitä syömään.
Jotenkin masentavaa, että elämäni on tällaiseksi mennyt. Lapsena ei ollut vaikutusvaltaa asioihini; ei ympäristöön, vanhempiin ja luokkalaisiin.
Ongelmat syntyivät jo päiväkodissa ja pääsin erityisryhmään, koska olin vuoden jäljessä kielellisessä kehityksessä. Sitten menin kouluun ja kaksi tyttöä rupesi heti kiusaamaan minua, todennäköisesti hiljaisuuteni vuoksi. Tai en ole edes varma, miksi. En ollut ruma lapsi, vaikka nyt rumaksi olenkin muuttunut. Kun keräsin kaiken rohkeuteni ja menin kysymään joiltakin, että voisivatko olla välitunnilla kanssani, niin vastaus oli aina kieltävä tai annettiin tuijottava katse ja käveltiin pois (hiljaa tai kuiskaillen/hihittäen). Niin poikien kuin tyttöjen mielestä oli hulvattoman hauskaa, kun en aina saanut sanaa suustani ja puhunut takaisin, kun minulle puhuttiin. Siitä saatiin suuria vitsin aiheita luokkani keskuudessa. Sehän on aika hauskaa, kun toinen ei uskalla puhua?
No, kuten sanoin, niin yksinäisyyteni tosiaankin johtuu itsestäni. Olisi ihmisenä muututtava. En sitten tiedä oikein, että millaiseksi. Millainen täytyy olla, ettei olisi yksinäinen? Mahdollisimman terve ja hyväitsetuntoien? En ole niin epätoivoinen, että kenen tahansa kanssa ystävystyisin. Olen mielummin vaikka loppuelämäni ajan yksin kuin ihmisten seurassa, jotka pahentavat oloa ja elämää.
Olen käyttänyt itse masennuslääkettä enkä todellakaan jäänyt siihen koukkuun. Se on samaa lääkettä, mitä joillekin määrätään sosiaalisten tilanteiden pelkoihin tai ahdistukseen. Lääke auttaa varmuudella, mutta toki on yksilöllistä eikä vaikutusta voi aina etukäteen ennustaa. Minulla oli vaikea masennus, josta en olisi toipunut ilman lääkkeellistä apua.
Mielestäni aidosti on järkevää ehdottaa lääkitystä silloin, jos kerran ihminen selvästi kärsii tilanteestaan (huom, ap kertoo ahdistuneisuudestakin) tai kun ei uskalla lähestyä muita ihmisiä torjumisen pelossa. Ei niitä turhaan kannata tietenkään syödä, mutta jos on oikeasti aihetta niin silloin on turha valittaa kun ei kaikkia keinoja ole vielä kokeillut.
Ei niitä ystäviä noin vain saa. Vaikka tähän tilanteeseen ap:n mielestä paras ratkaisu olisi löytää joku ystäväksi, niin millä sen ystävän saa, jos ei ihmisiä voi edes lähestyä? Silloin on kokeiltava kaikki keinot ja vasta sitten voi luovuttaa jos mikään ei tepsi.
Jos helpottavaa lääkitystä ei halua, on syytä mennä vaikkapa joogaan ja opetella rentoutumista. Ahdistuneisuuteen tms. ei auta muu kuin oman mielen rauhoittaminen (jota voi opetella) tai sitten lääkitys..
Se on totta, että ystäviä ei voi noin vain saada. Olisi maailma muuten aika sairaaksi menossa, jos niitä voisi tilata puhelinluettelosta (ellei tulevaisuudessa keksitä ihmismäisiä robotteja... mutta tästä voisi saada toisen keskusteluaiheen aikaiseksi; voiko ihmisrobotti korvata aidon ihmisen, jne). Ystävät tulee minusta ansaita.
Kirjoitin ylle, mutta kirjoitan vielä tiivistetysti; minulla on lääkepelko, joka estää ryhtymästä käyttämään lääkettä. Ehkä voisin ensi kerralla jutella tästä ja kysyä, että onko olemassa ns. lievempää lääkettä, josta lähteä liikkeelle. Mutta eniten kuitenkin haluaisin yrittää kaikkia muita mahdollisia keinoja, ennenkuin rupean syömään lääkkeitä.
Sain lääkereseptin käteeni heti seuraavalla tapaamisella. Ensimmäisellä tapaamisella kerroin, että on paha olla ja että miksi haluan/tarvitsen apua. toisella tapaamisella tapasin jo lääkärini terapeuttini kanssa, joka antoi reseptin minulle.
Rohkeutta peliin, etene askel kerrallaan. Mee paikkohin yksinäs ja hyväksy se että oot yksin, vähän kuin mr Bean, pokkana vaan siitä välittämättä, ei kukaan sulle oo vihanen, sulla on sama oikeus elää ja olla kuin muillakin.
Sitten kun kuljet ihmisten keskellä, rentona ja rohkeana, saattaa joku yhteys jonnekin syntyäkin. Nää on tosi pienistä asioista kiinni, harva lähestyy jos kartat katseita ja kyyristelet, masentuneena, pelokkaana ja arkana. Mutta jos istut ja kävelet rennosti, ehkä hymyilet, tervehdit, et istu turhan kauaksi muista jne. teet itsestäsi huomattavasti helpomman lähestyä, kaikki se pienillä ulkoisilla muutoksilla.
Ja kiitos kaikille tähän mennessä vastanneille, olen lukenut kaikki tekstit sanasta sanaan. Olette lohduttavia, mutta myös antaneet minulle pohdittavaa suorin sanoin.
Ja elämä kantaa:
Kiitos vielä kirjavinkistä. Muistan kun lukioaikana psykologian opettajani oli tuonut kyseisen kirjan näytille (muistan tuon kirjan kansikuvasta), mutta en ollut silloin osannut siihen kunnolla kiinnittää huomiota. Muistan opettajan sanoneen, että siitä voisi olla apua kenelle tahansa luokassa olevalle henkilölle. itsetunto ei näy ulospäin; luokan hauskuuttaja ja pelle saattaa oikeasti kärsiä huonosta itsetunnosta ja yrittää saada käytöksellään muiden hyväksyntää. Ja esim. minä taas olen tyytynyt hiljaisuuteen, koska pelkään olevani vaivaksi/häiriöksi tai muuten vain jotenkin vastenmielinen muille kanssaihmisille. Ja juuri pelko tulla nolatuksi on suuri.
Pelkojen kanssa ei voi elää täysillä. Aivan turhaan pelkäät sitä mitä muut sanovat tai tekevät. Opettele nauramaan itsellesi niin elämä on puolet helpompaa. Kyllä siihen oppii, vaikka vaikeaa voi välillä tehdä.
Kun on hyvä itsetunto ei tarvitse pelätä sitä mitä muut ajattelevat. Virheetkään eivät johda koviin itsetunnon kolhuihin. Kun on hyvä itsetunto ei niinkään välitä siitä pitävätkö muut sinusta, sen vuoksi sinun pitää opetella itse pitämään itsestäsi. Kyllä muut vaistoavat sen, jos olet arka. Arkuus ja ujous ei ole ollenkaan paha asia, enemmän se on, jos viestittää "anteeksi kun olen olemassa"-viestiä.
Kaikki me olemme ainutlaatuisia tässä maailmassa ja se on hyvä pitää mielessä! Kukaan ei ole kuten sinä ja jos et voi rinta rottingilla kulkea niin silloin sinun pitää itse työstää omaa ajatusmaailmaasi, jotta voit olla ylpeä itsestäsi. Ehdottomasti kannattaa lukea se Keltikankaan kirja ja muutakin materiaalia löytyy kirjastosta & netistä.
Voisit kokeilla kirjoittaa päivittäin tai pitää ajatusleikkiä siitä, mistä olet itsessäsi tyytyväinen ja mitä pitäisi kehittää. Käännä heikkoudet vahvuudeksi. Tarkastele kriittisesti kehittämistarpeita. Ole realistinen. Onko siinä sellaisia asioita, joille voit tehdä jotain (ja oletko tehnyt oikeasti kaikkesi)? Jos siinä on sellaisia asioita, joille et mitään juuri nyt mahda, niin hyväksy ne ja totea, että jos joskus voit niihin vaikuttaa niin sen aika tulee vielä.
Unelmoi, aseta tavoitteita, muista, että MIKÄÄN ei ole mahdotonta!! Sinulla on valta toteuttaa elämääsi juuri kuten haluat, ehkä ei juuri nyt kaikkea haluamaasi, mutta jotain asioita kyllä. Älä ole kateellinen muille, vaan ymmärrä, että vain sinä itse voit muuttaa asiat! :) Rohkeasti vaan puhumaan, osallistumaan, ei se tapa. Kaveeraa opettajien kanssa, jos ei kukaan muu tunnu kiinnostavalta.
Tsemppiä kesääsi! Syksyllä tilanne on varmasti jo toinen, kunhan vain rentoudut kesällä ja kokeilet vähän muuttaa ajatusmallejasi :)
Tämä on kuin minun kynästäni. Aivan sama tilanne minulla. Kaikki on niin vaikeaa, jos elämä edes joskus olisi helppoa. En voi edes ajatella koulun alkua. Miten taas kestän siellä päivät aivan yksin ja hiljaa. Olen kyllästynyt kouluun. Sinne on kaikki erilaiset ihmiset lyöty samaan ja sitten pitäisi tulla väkisin toimeen. Ja jos olet yksin niin sinua pidetään outona. En jaksa enää. Miksi minun täytyy olla koulussa, sellaisten ihmisten kanssa joita en vapaa-ajalla ikinä tapaisi? Kiusaajat, juoruilijat, ilkeät, suvaitsemattomat ihmiset, jotka nauttivat siitä, kun näkevät tuskani.
Masennuslääkkeissä on sama vaikuttava aine kuin mitä raskaasta liikunnasta saa. Endorfiineja vai mitä ne nyt olikaan. Eli sama vaikutus erona vain että liikunta on terveellistä, lääkkeet ei.
Yksinäisyys. Mitä se on? Tiedän sen, kun olen ollut nyt yksin 2 vuotta. Ei karmeampaa kohtaloa, kun on tottunut parisuhteeseen. Väillä siitä nauttii. Suurimman osan ajasta sitä inhoaa. Siihen ei vain totu. Sinä aloittaja olet nuori ihminen. Nuorillakin on vaikeaa. Ei ole helppoa elää ja olla tässä vaatimusten täyttämässä ajassa. Varsinkin, jos satut poikkeamaan muista. Se asettaa sulle tiettyjä rajoja. Joskus näkymättömiäkin. En tarkoita tässä sinua. Tiedätkö. Olen itsekin oman tieni kulkija. Enkä mikään helppo sellainen. Joskus sun on vain löydettävä oma polkusi, mitä kuljet ja puolustettava olemassaoloasi. Jos niin teet sinnikkäästi, sä löydät kavereita, jotka samaistuu sinuun ja huomaa, että sähän ootkin ihan jees. Oma polku. Vaikka kaitakin. Pitää löytää. Ja sitä vain koittaa kulkea. En takaa onnea, mutta hyviä ystävyyskontakteja ainakin löytyy. Niitä kyllä sä saat. Koeta pärjätä. Aina sitä jotenkin pärjää, kun uskoo tähän elämään. Aurinko paistaa risukasaankin. Miksei muka sitten sinuunkin?
Minun mielestäni on väärin sanoa, että yksinäisyytesi on oma vikasi. Suurinosa ihmisistähän on samaa laumaa, massaa, joka haluaa vaan olla samanlaista kuin se toinen siinä vieressä, jotta ei joutuisi ulkopuoliseksi.
Kirjoituksestasi päättelen, että poikkeat tästä stereotyyppisestä ihmistyypistä, eikä se ole väärin tai sinun vikasi mutta se tietysti helposti johtaa siihen, ettei aikaisemmin kuvailemieni ihmisten seura oikein miellytä sinua.
Ei miellytä minuakaan ja mitä enemmän katselen näitä kaikkia ihmisiä ympärilläni sitä typerämpiä ne mielestäni ovat:P
Mutta on niitä poikkeuksiakin, harvassa tosin mutta on ja uskon, että lähes jokainen yksinäin on juuri sellainen poikkeus