Miksi ihmiset eivät ymmärrä, ettei jotkut asiat kuuluu heille.
Viime keskiviikkona aloitin kesätyöni (siivoustyö), mutta heti ekana päivänä tuli valtava takaisku. Minulle annettiin työvaatteet, johon kuuluu lyhythihainen paita, eli suurin osa viiltelyarvista on kaikkien nähtävissä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun arpeni näkyivät yleisellä paikalla.
Kokemus oli hirvittävä, työkaverit tuijottavat kyynärvarsiani ja jotkut jopa kysyvät miksi tein tuollaista itselleni tai kertovat oletuksensa syistä. Tähän mennessä onnistuin selittämään sarkastisesti: "pelasin ristinollaa" tai "tein lunttilapun" ja yhdelle valehtelin: "tyttöystävä jätti", koska ei hyväksynyt edellisiä vastauksia. Hän , jolle kerroin "tyttö ystävä jätti", alkoi saarnaamaan kuinka hieno elämä on jne. , enkä voinut sanoa mitään vastaan, koska kyseessä oli keski-ikäinen nainen, jolta piti oppia työtehtävät.
Eiväthän normaalit ihmiset edes ymmärrä, kuinka masentavaa ja turhauttavaa on , jos huutaa apuaa, muttei kukaan tulee auttamaan. Tai kuinka vaikea on selvitä kaikista elämän onglmista yksin.
Rasitusta myös lisäsi, se että piti jatkuvasti esittää erityisen iloista ja reipasta, ettei porukka kiinittäisi käsivarsiini niin paljon huomiota. Aina kun jäin vähksikään aikaa yksin teki mieli itkemä, mutta onneksi sain pidetty kyyneleet kurissa.
Työ on muuten ihan mukavaa, voi rauhassa miettiä kaikkea ja antaa käsien tehdä työn, hetkeksi työn huumassa unohdin arpeni, mutta sitten joku muistutti kysymyksellään.
Seuraava työvuoro on maanantaina, mutta pelottaa mennä sinne. Varmasti koko talo tietää jo arvistani ja ihmiset juoruilee. Ja joku taas kysyy tai kommentoi.
Anteeksi, jos ei kiinostanut, valitettavasti maailmassa ei ole muuta paikkaa, jossa voisin kertoa tuon.
Viime keskiviikkona aloitin kesätyöni (siivoustyö), mutta heti ekana päivänä tuli valtava takaisku. Minulle annettiin työvaatteet, johon kuuluu lyhythihainen paita, eli suurin osa viiltelyarvista on kaikkien nähtävissä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun arpeni näkyivät yleisellä paikalla.
Kokemus oli hirvittävä, työkaverit tuijottavat kyynärvarsiani ja jotkut jopa kysyvät miksi tein tuollaista itselleni tai kertovat oletuksensa syistä. Tähän mennessä onnistuin selittämään sarkastisesti: "pelasin ristinollaa" tai "tein lunttilapun" ja yhdelle valehtelin: "tyttöystävä jätti", koska ei hyväksynyt edellisiä vastauksia. Hän , jolle kerroin "tyttö ystävä jätti", alkoi saarnaamaan kuinka hieno elämä on jne. , enkä voinut sanoa mitään vastaan, koska kyseessä oli keski-ikäinen nainen, jolta piti oppia työtehtävät.
Eiväthän normaalit ihmiset edes ymmärrä, kuinka masentavaa ja turhauttavaa on , jos huutaa apuaa, muttei kukaan tulee auttamaan. Tai kuinka vaikea on selvitä kaikista elämän onglmista yksin.
Rasitusta myös lisäsi, se että piti jatkuvasti esittää erityisen iloista ja reipasta, ettei porukka kiinittäisi käsivarsiini niin paljon huomiota. Aina kun jäin vähksikään aikaa yksin teki mieli itkemä, mutta onneksi sain pidetty kyyneleet kurissa.
Työ on muuten ihan mukavaa, voi rauhassa miettiä kaikkea ja antaa käsien tehdä työn, hetkeksi työn huumassa unohdin arpeni, mutta sitten joku muistutti kysymyksellään.
Seuraava työvuoro on maanantaina, mutta pelottaa mennä sinne. Varmasti koko talo tietää jo arvistani ja ihmiset juoruilee. Ja joku taas kysyy tai kommentoi.
Anteeksi, jos ei kiinostanut, valitettavasti maailmassa ei ole muuta paikkaa, jossa voisin kertoa tuon.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Laita ohut pitkähihainen paita työvaatteen alle.
Sano, ettet halua puhu asiasta (=arvista).
Ja tee vaan työsi.
Jos alkaist opettelemaan olla vain oma itsesi. Ennen viiltelit, kun näyttelit olevasi aivan muuta ja se toi sisäistä tuskaa: Nyt häpeät jälleen olevasi tai olleesi aivan muuta: olisit vain sanonut suoraan, että joo. Tällainen vaihe on ollut osa elämääni, mutta nyt en enää toimi näin.
"miksi piilotella?" Koska en uskalla näyttää todellisen minäni. En esittänyt mitään peruskoulussa ja lukiossa. Peruskoulussa kiusattiin päivittäin ja lukiossa kaikki koulukaverit sulkivat minua porukan ulkopuolelle. Myöhemmin loputkin jättivät tai löysivät parempaa seuraa. Vanhemmatkaan eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen, vaan aina pitää tehdä enemmän.
"Vanhempi ihminen" hyvät neuvot, mutta kun en uskalla toimia tuolla tavalla. En osaa edes kuvitella, että sanoisin minua vanhmmalle ihmiselle "en halua puhua tästä". Yritän kyllä vaihtaa puheenaihetta, kun joku kysyy.
Olen myös miettinyt pitkähihaista työpaidan alle, mutta sekin on minule melkein mahdoton. En omista sopivaa pitkähihaista paitaa ja vaatekauppaan en jaksa lähteä. Itseasiassa en jaksa nousta edes sängystä, jos ei ole pakko, koska väsyttää koko ajan. Muutenkin onko enää järkeä piilottaa arpia jos koko talo jo tietää nistä, ehkä on parempi, että he näkevät itse, kuin pelkästään kuulevat juoruilua niistä.
Joo mulla kävi ihan samanlainen juttu kun olin tiimarissa hetken varastoissa. Siellä nyt ei onneksi kukaan sanonut mitään, katsoivat kaikki. Joko paheksuvasti tai sitten säälivästi mikä oli itseasiassa vieläkin pahempaa. Yrittää siinä sitten t-paidan hihoja kiskoa alemmas. ._.
Käytin edellisissä työpaikoissani, joissa piti käyttää lyhythihaista työasua, aina pitkähihaista puseroa työvaatteen alla. Ja voin sanoa, että se oli henkisesti helpompaa kuin näyttää arpiset käsivarteni työtovereilleni. Kesällä saattoi tulla kyselyjä eikö mulla ole kuuma, mutta ne pystyi kiertämään helpommin kuin jos olisi joutunut jatkuvan tuijotuksen ja henkilökohtaisempien kyselyjen kohteeksi. Ikävä kyllä menneisyyden taakseen jättäminen ei käykään niin helposti, kun siitä on kyseisiä näkyviä todisteita ihollasi.