Tuntuu melkein kuin kaikenlainen kevään ihannointi ois vaan joku salaliitto tai ihmisten teeskentelyä peittämään sen todellinen synkkyys. Masennustahan tämä vuodenaika on aina joillekkin tuonut ja taas itse olen kärsimässä tästä samasta taudista joka iskee joka vuosi. Viime vuonna jouduin vetäytymään koulusta kesälomalle viikkoa ennenaikaisesti kun ei siitä ei tullut niin hajalle lyödyssä mielentilassa yhtään mitään.
Vaikka silloin päätin että seuraavana vuonna tämä kirous ei tulisi taas osakseni niin yllättäen vain tuli. Juuri kun olin pääsemässä siitä hiljattain eroon niin nyt en enää jaksa yhtikäs mitään. Kaverit on unohtaneet mut ja välttelee mua. Kaikki päivät vaan sataa ja koirakin kuoli. Eniten ärsyttää kaikki perhanan abit joiden suurimman osan ei ole tarvinnu käydä koulua helmikuusta asti ja sitten ne rellestää kaupungilla isien romuautoilla ja bilettää aina kun istun kahdeksan tunnin koulupäivä. Kaikki mun kaverit on abeja mutta itse olen ekavuotinen uudessa koulussa ja olen vielä heitä vuoden vanhempi. Kertaakaan en ole välivuosia pitänyt vaan siitäkin on pilkattu kun en tätä ennen ollut sopivaa opiskelupaikkaa itselleni löytänyt. Kesätöissä en ole koskaan ollut kun mua ei niihin jostakin syystä oteta, sitten mun ikäiset haukkuu mua laiskaksi kun luulee etten vaan halua hakea niitä. Kieltävä vastaus kaikista hakupaikoista nytkin joten kaipa sitten vaan kesäyliopistoon. Koulu lypsää pois kaikki voimat aamusta iltaan ja vapaa-ajalla on aina pino kaikenmaailman järjettömiä rästitehtäviä. Koko paikasta en edes ole saanut ainuttakaan kaveria koko vuonna ja olen kantanut jonkinlaista friikinleimaa sinne tulosta asti. En älyä miten jaksan vielä kaksi vuotta kun se on kaiken lisäksi ihan eri paikkakunnalla. Ja heti kun koulu loppuu odottaa lukemattomat kliseiset yo-juhlat joihin joudun menemään äidin pakotuksesta ruusujen ja kalliiden lahjojen kera onnittelemaan kauan sitten kaikonneita lapsuuden kavereita jotka ei edes muista mua ja ei ikinä puhu mulle edes facessa. Kaikkein eniten haluaisin muuttaa kesäksi johonkin kauas pois omaan asuntoon mutta sellaiseen ei rahatilanteen kannalta ole mahiksia joten joudun vielä 19-vuotiaana jakamaan ahtaan ja lahoavan kodin itteäni halveksivan äidin kanssa siskon ja sen ääliöpoikaystävän kera.
Mitä enemmän oon yrittäny olla onnellinen ja positiivinen niin sitä enemmän tää kuukausi ja onnettomuudet vaan painaa maahan. Parasta olis vaan kaikille masentuneille pitää mielialallisesti matalaa profiilia, jos onnea haluaa niin siitä joutuu aina vaan maksamaan.
Vaikka silloin päätin että seuraavana vuonna tämä kirous ei tulisi taas osakseni niin yllättäen vain tuli. Juuri kun olin pääsemässä siitä hiljattain eroon niin nyt en enää jaksa yhtikäs mitään. Kaverit on unohtaneet mut ja välttelee mua. Kaikki päivät vaan sataa ja koirakin kuoli. Eniten ärsyttää kaikki perhanan abit joiden suurimman osan ei ole tarvinnu käydä koulua helmikuusta asti ja sitten ne rellestää kaupungilla isien romuautoilla ja bilettää aina kun istun kahdeksan tunnin koulupäivä. Kaikki mun kaverit on abeja mutta itse olen ekavuotinen uudessa koulussa ja olen vielä heitä vuoden vanhempi. Kertaakaan en ole välivuosia pitänyt vaan siitäkin on pilkattu kun en tätä ennen ollut sopivaa opiskelupaikkaa itselleni löytänyt. Kesätöissä en ole koskaan ollut kun mua ei niihin jostakin syystä oteta, sitten mun ikäiset haukkuu mua laiskaksi kun luulee etten vaan halua hakea niitä. Kieltävä vastaus kaikista hakupaikoista nytkin joten kaipa sitten vaan kesäyliopistoon. Koulu lypsää pois kaikki voimat aamusta iltaan ja vapaa-ajalla on aina pino kaikenmaailman järjettömiä rästitehtäviä. Koko paikasta en edes ole saanut ainuttakaan kaveria koko vuonna ja olen kantanut jonkinlaista friikinleimaa sinne tulosta asti. En älyä miten jaksan vielä kaksi vuotta kun se on kaiken lisäksi ihan eri paikkakunnalla. Ja heti kun koulu loppuu odottaa lukemattomat kliseiset yo-juhlat joihin joudun menemään äidin pakotuksesta ruusujen ja kalliiden lahjojen kera onnittelemaan kauan sitten kaikonneita lapsuuden kavereita jotka ei edes muista mua ja ei ikinä puhu mulle edes facessa. Kaikkein eniten haluaisin muuttaa kesäksi johonkin kauas pois omaan asuntoon mutta sellaiseen ei rahatilanteen kannalta ole mahiksia joten joudun vielä 19-vuotiaana jakamaan ahtaan ja lahoavan kodin itteäni halveksivan äidin kanssa siskon ja sen ääliöpoikaystävän kera.
Mitä enemmän oon yrittäny olla onnellinen ja positiivinen niin sitä enemmän tää kuukausi ja onnettomuudet vaan painaa maahan. Parasta olis vaan kaikille masentuneille pitää mielialallisesti matalaa profiilia, jos onnea haluaa niin siitä joutuu aina vaan maksamaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ymmärrän. Tossa sun tekstissä on paljon asioita, joiden takia ketä tahansa alkaisi masentaa. Itellä on joitakin samoja fiiliksiä. Meni koko kevät ihan vituiks kun kaikki koulukaverit lähti töihin. Kouluun ei jäänyt kuin 3-5 tyyppiä. Ois ollu kiva viettää kevät lepposasti koulussa kavereiden kanssa, mutta tilanteen takia menin sitten itsekkin töihin. Onhan se kiva tienata, mutta melkein kaikki muu onkin sitten perseestä. En saanut edes oman alan töitä.
Tuo koiran kuolema on myös läheinen juttu mulle. Meidän koira lopetettiin kolme vuotta sitten kun olin ammattikoulun ensimmäisellä luokalla. Olen päässyt siitä yli joten kuten, mutta silti surettaa ja on ikävä.
Älä niistä kesätyöpaikoista stressaa, olet kumminkin hakenut töitä, sitäkään ei moni viitsi tehdä.
Itse en ole hyvä sosiaalisissa suhteissa ja ensimmäiset viikot ammattikoulussa oli tuskaa. Piti opetella kulkemaan linja-autolla (yli 50 km kouluun ja sama matka takas kotiin joka vitun päivä), en aluksi pitänyt alasta, jolle suuntauduin ja sosiaaliset paineet oli kovat, kun piti tutustua ihan uuteen porukkaan. Pikkuhiljaa kuitenkin tuli tutustuttua ja nyt kolme vuotta myöhemmin ollaan muutaman kanssa tosi hyviä kavereita. Vaikkei paljon nähäkkään ja armeijaankin mennään eri paikkoihin. Pointtini on, että tiedän mitä käyt läpi, mutta jos vaan oma asenne ja luonne riittää, niin älä helvetissä lopeta koulua kesken.
Itelläkin on kaikki ammattikoulua edeltäneet kaverisuhteet aika lailla retuperällä. Hyvät joulut lähetetään tekstiviestillä ja that's it.
Minäkin haluaisin muuttaa pois kotoa (armeijan jälkeen), mutta saa nähdä miten käy, kun asunnot on niin kalliita ja töitä ei meinaa löytyä, ei omalta, eikä muiltakaan aloilta. Paskahommia sais vaan tehdä niska limassa.
Mullakin on taas näin keväällä helvetin yksinäinen ja tyhjä olo, varsinkin kun oon yksin kotona enkä meinaa keksiä tekemistä. Elämä tuntuu merkityksettömältä. Jos edes tyttöystävän jostain löytäisi. Sitä ennen voisin ottaa uuden koiran. Paitsi ettei ole varaa pitää koiraa.