Minulla alkoi kohtaukset 12v koulussa aamunavauksen aikaan. Ne tuli ne tyypilliset oireet (tuhat ja sata kertaa on nää tullut kerrottua terapeuteille ynnä muille)eli yks kaks vaan tekstiä lukiessani jotenkin havahduin että kaikkihan tuijottaa kun luen ääneen, sitten alon heti tarkkailla omaa ääntä, samassa ääni alko takellella, ilma alko loppumaan eli tuli ne hyperventilaatiot, sanat tuli katkonaisesti ja vaikeastu ulos, vapisutti, tärisytti, pelotti, tuli huono olo, huimasi jne.
Sen jälkeen alkoi se välttelykierre....aloin pelkäämään oireita ja se pahenti asiaa, en hakautunut hoitoon. Meni vielä vuosia ennenkuin hain apua.
Koulussa välttelin esitelmätilanteet, enkä suostunut esitelmöimään mitään tai lukemaan mitään ääneen, opet ymmärsi onneksi tilanteen ja se auttoi, toisaalta menin syvemmälle siihen oravanpyörään, jotta en uskaltanu mitään puhella tunneilla enää.
OIreet lievittyivät oikeastaan vasta 19v ikäisenä ja aloin löytää hallintakeinoja....sitä alkoi sallimaan punastelun ja pienen änkytyksenkin itelleen, itsevarmuus koheni.
Nyttemmin välillä on parempaa välillä huonompaa, riippuu millon mitenkin. MUtta aika hyvin olen saanu hallintaan oeireiluja...ikää on nyt 23v. Viime vuonna tuli pitkiin aikoihin yks paha kohtaus ja olin menettää tajuntani, lääkäri määräsi Seroxatia se ei käynyt, varhemmin olin käyttänyt parisen vuotta Aurorixia, sillä sain m asennusta kuriin, joka kyllä sekin osaa olla kyllä todella p..... homma, ninkuin ymmärrättekin varmaan.
Nyt en käytä mitään lääkettä, olen pikkuhiljaa mennyt erilaisiin "ihmispaikkoihin" ja olen saanut itsevarmuutta....kaikki vie aikansa, mutta askel kerrallaan, näinhän se on.
Kiva olisi jakaa näkekmyksiä toki muittenkin kohtalontovereitten kanssa. Mutta vaikka sairaus on vaikeaakin, niin kyllä tästä voi selvitä...jos ei kokonaan, niin suhteellisen paljon kuitenkin. Kaikki myötätunto puoleltani kohtalontovereille!
Sen jälkeen alkoi se välttelykierre....aloin pelkäämään oireita ja se pahenti asiaa, en hakautunut hoitoon. Meni vielä vuosia ennenkuin hain apua.
Koulussa välttelin esitelmätilanteet, enkä suostunut esitelmöimään mitään tai lukemaan mitään ääneen, opet ymmärsi onneksi tilanteen ja se auttoi, toisaalta menin syvemmälle siihen oravanpyörään, jotta en uskaltanu mitään puhella tunneilla enää.
OIreet lievittyivät oikeastaan vasta 19v ikäisenä ja aloin löytää hallintakeinoja....sitä alkoi sallimaan punastelun ja pienen änkytyksenkin itelleen, itsevarmuus koheni.
Nyttemmin välillä on parempaa välillä huonompaa, riippuu millon mitenkin. MUtta aika hyvin olen saanu hallintaan oeireiluja...ikää on nyt 23v. Viime vuonna tuli pitkiin aikoihin yks paha kohtaus ja olin menettää tajuntani, lääkäri määräsi Seroxatia se ei käynyt, varhemmin olin käyttänyt parisen vuotta Aurorixia, sillä sain m asennusta kuriin, joka kyllä sekin osaa olla kyllä todella p..... homma, ninkuin ymmärrättekin varmaan.
Nyt en käytä mitään lääkettä, olen pikkuhiljaa mennyt erilaisiin "ihmispaikkoihin" ja olen saanut itsevarmuutta....kaikki vie aikansa, mutta askel kerrallaan, näinhän se on.
Kiva olisi jakaa näkekmyksiä toki muittenkin kohtalontovereitten kanssa. Mutta vaikka sairaus on vaikeaakin, niin kyllä tästä voi selvitä...jos ei kokonaan, niin suhteellisen paljon kuitenkin. Kaikki myötätunto puoleltani kohtalontovereille!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Löysin kirjotuksestasi jotain yhteneväisyyttä koulunkäyntiini. Ennen kouluikää olin ihan reipas lapsi ja sain ns. vapaan kasvatuksen. Ala-asteella lopetin viittaamisen ja en pitänyt esitelmiä luokan edessä muutamia harvoja tapauksia lukuunottamatta. Asiasta nousi meteli, opettaja ei hyväksynyt käytöstäni. Yläasteella yritin olla ihan normaalisti koulussa, mutta jännitin ihan kohtuuttomasti. Vastaaminen ja mokaaminen pelotti. Ulospäin vaikutin lähinnä ujolta.
Myöhemmin olen saanut paniikkihäiriön tyylisiä kohtauksia. Tosin ihan kirjaimellisesti minulla ei ole ollut samoja oireita kuin monilla paniikkihäiriöstä kärsivillä. Mutta kokonaisvaltainen ahdistus, hapen puute ja "pakko päästä pois" tunne (usein sosiaalisissa tilanteissa). Tosin silloin en ymmärtänyt mikä voisi olla syynä. Kävin psykologilla, mutta jostain syystä hän ei ymmärtänyt ongelmani vakavuutta.
En ole ikinä syönyt lääkkeitä häiriööni. Välillä se on ollut huomattavasti parempi ja nykyisinikin kohtauksia tulee harvoin. Tosin välttelen joitakin julkisia tapahtumia/paikkoja, joissa on paljon ihmisiä. Ennen olin liian kiltti ja yritin miellyttää ihmisiä liian paljon. Olen onneksi oppinut olemaan sopivasti itsekäs.