Heips!
Mä en tiedä, olenko menettänyt järkeni täysin, välistä tai oikeemmin joka päivä siltä tuntuu..
Yritän lyhyesti kertoa taustan tähän läheisriippuvaisuuteen, eli:
olin mieheni kanssa yksissä 12v, mistä meillä on ihana 10v. lapsi tuloksena. Muuta hyvää suoraan sanottuna suhteessa ei ollutkaan, lyhyitä pätkiä lukuunottamatta. Esim. vielä imettäessäni lasta, exäni uhkasi riidan aikana (en enää muista mistä edes alkoi)saavansa minut hengiltä, ettei itse joutuisi kiinni.. Silloin vielä ymmärsin, ettei kaikki oo miehellä kohdallaan, silti en hullu ymmärtänyt erota.
No, nyt on tapahtunut vuosien aikana jatkuvaa mun mollaamista, syyttelyä, milloin mistäkin. Aina olen yrittänyt löytää jonkun järkevän syyn hänen käytökseensä, vaikkei suoraan sanottuna järkeni ole kyennyt löytämään mitään selitystä hänen käyttäytymiseensä (jos joku haluaa lisäselvitystä, kerron sen sitten).
Viimeinen tikki mulle oli todella paha pahoinpitely huhtikuussa, jolloin ajoin miehen pois kodistamme. Tämä pahoinpitely ei ollut ensimmäinen kerta, vaan näiden vuosien aikana 3:s (mistä häntä puolustelen, ei jatkuvaa pahoinpitelyä).
Kuitenkin kaarteluiden jälkeen itse asiaan: mieheni muutti, alussa emme olleet juuri lainkaan tekemisessä, muuta kuin milloin lapsemme haki viikonloppu tapaamisille. Sen jälkeen pikkuhiljaa välit lämpesivät, ainakin luulin niin. Tapailtiin, hän soitteli ja pyysi käymään, ja niin tein minäkin. Oltiin/ollaan myös oltu sängyssä näiden tapaamisten aikoina (siis salaa kaikilta).
Nyt kun itse olen alkanut lämpeämään, rehellisesti sanottuna kaipaamaan miestäni kaikesta huolimatta (ei suhde pelkästään pahoinpitelyä ollut), hän on alkanut ottamaan etäisyyttä minuun. Häntä ahdistaa, jos soitan hänelle (mitä suoraan sanottuna teen joka päivä). Tuntuu vaan, etten saa omaa elämääni raiteilleni, että hän on se ilma mitä hengitän - vieläkin. Ja mitä etäisempi hän on- sitä enemmän menen "sekaisin", itken ja anelen ja "jankutan", jos voisimme tavata. Nämä tapaamiset nimittäin ovat tapahtuneet silloin ainoastaan, kun hänelle se sopii, eikä näköjään ole "muutakaan" tekemistä, mikä mua loukkaa älyttömästi. Silti en osaa lakata hänelle soittamasta, siittä on tullut mulle oikein pakkomielle! Pakko tietää, mitä hän tekee, mihin menossa, kenen kanssa, missä me mennään, ja tähän kaikkeen hän antaa joskus vastauksen, että "on aina rakastanut minua, katsotaan..", sitt esim. tänään oli niin pissed off kuuloinen kun soitin. Ei kuulemma halua tavata minua muuta kuin pakosta, ennen joulua (olen alkanut juomaan tämän pahan olon seurauksena :( ).
Ja mä oon ihan hunnigolla itseni ja elämäni kanssa. Ihminen jota rakastin/rakastan vieläkin, ja jonka itse ajoin pois kotoa, onkin nyt saanut tarpeekseen minusta (muuta kuin ilmeisesti pahempia "paineitaan" purettua minuun), ja musta tuntuu ylivoimaiselle ymmärtää tämä!
Auttakaa, neuvokaa, haukkukaa, tehkää mitä tahansa, kunhan kommentoitte..
Tiedän itse tekeväni itselleni hallaa, että roikun ihmisessä, joka ei minua pidä kuin korkeintaan panopuuna. Silti rakastan yhä edelleen. Ehkä sairauteen asti. Rakas lapsuudenkaverini tänään heittikin vettä niskaan ja sanoi, että jos en pysty päivääkään olla itkemättä exäni perään ja oma elämäni on ihan upside-down vieläkin, riippuen mitä exäni milloinkin minulta haluaa, minun on pakko mennä sairaalahoitoon.
Sitä en haluaisi! Mulla on lapsi, mä haluan että mä pääsen jaloilleni, etten anna hänen enää psyykata mua, mutta olen näköjään niin vahvasti hänen koukussaan, etten oikein tiedä enää, miten pääsen irti. Miten eteenpäin ilman että kaikki asiat hänestä muistuttaa. Ehkäpä oon saanut hermoromahduksen, mille se tuntuu????
Mä en tiedä, olenko menettänyt järkeni täysin, välistä tai oikeemmin joka päivä siltä tuntuu..
Yritän lyhyesti kertoa taustan tähän läheisriippuvaisuuteen, eli:
olin mieheni kanssa yksissä 12v, mistä meillä on ihana 10v. lapsi tuloksena. Muuta hyvää suoraan sanottuna suhteessa ei ollutkaan, lyhyitä pätkiä lukuunottamatta. Esim. vielä imettäessäni lasta, exäni uhkasi riidan aikana (en enää muista mistä edes alkoi)saavansa minut hengiltä, ettei itse joutuisi kiinni.. Silloin vielä ymmärsin, ettei kaikki oo miehellä kohdallaan, silti en hullu ymmärtänyt erota.
No, nyt on tapahtunut vuosien aikana jatkuvaa mun mollaamista, syyttelyä, milloin mistäkin. Aina olen yrittänyt löytää jonkun järkevän syyn hänen käytökseensä, vaikkei suoraan sanottuna järkeni ole kyennyt löytämään mitään selitystä hänen käyttäytymiseensä (jos joku haluaa lisäselvitystä, kerron sen sitten).
Viimeinen tikki mulle oli todella paha pahoinpitely huhtikuussa, jolloin ajoin miehen pois kodistamme. Tämä pahoinpitely ei ollut ensimmäinen kerta, vaan näiden vuosien aikana 3:s (mistä häntä puolustelen, ei jatkuvaa pahoinpitelyä).
Kuitenkin kaarteluiden jälkeen itse asiaan: mieheni muutti, alussa emme olleet juuri lainkaan tekemisessä, muuta kuin milloin lapsemme haki viikonloppu tapaamisille. Sen jälkeen pikkuhiljaa välit lämpesivät, ainakin luulin niin. Tapailtiin, hän soitteli ja pyysi käymään, ja niin tein minäkin. Oltiin/ollaan myös oltu sängyssä näiden tapaamisten aikoina (siis salaa kaikilta).
Nyt kun itse olen alkanut lämpeämään, rehellisesti sanottuna kaipaamaan miestäni kaikesta huolimatta (ei suhde pelkästään pahoinpitelyä ollut), hän on alkanut ottamaan etäisyyttä minuun. Häntä ahdistaa, jos soitan hänelle (mitä suoraan sanottuna teen joka päivä). Tuntuu vaan, etten saa omaa elämääni raiteilleni, että hän on se ilma mitä hengitän - vieläkin. Ja mitä etäisempi hän on- sitä enemmän menen "sekaisin", itken ja anelen ja "jankutan", jos voisimme tavata. Nämä tapaamiset nimittäin ovat tapahtuneet silloin ainoastaan, kun hänelle se sopii, eikä näköjään ole "muutakaan" tekemistä, mikä mua loukkaa älyttömästi. Silti en osaa lakata hänelle soittamasta, siittä on tullut mulle oikein pakkomielle! Pakko tietää, mitä hän tekee, mihin menossa, kenen kanssa, missä me mennään, ja tähän kaikkeen hän antaa joskus vastauksen, että "on aina rakastanut minua, katsotaan..", sitt esim. tänään oli niin pissed off kuuloinen kun soitin. Ei kuulemma halua tavata minua muuta kuin pakosta, ennen joulua (olen alkanut juomaan tämän pahan olon seurauksena :( ).
Ja mä oon ihan hunnigolla itseni ja elämäni kanssa. Ihminen jota rakastin/rakastan vieläkin, ja jonka itse ajoin pois kotoa, onkin nyt saanut tarpeekseen minusta (muuta kuin ilmeisesti pahempia "paineitaan" purettua minuun), ja musta tuntuu ylivoimaiselle ymmärtää tämä!
Auttakaa, neuvokaa, haukkukaa, tehkää mitä tahansa, kunhan kommentoitte..
Tiedän itse tekeväni itselleni hallaa, että roikun ihmisessä, joka ei minua pidä kuin korkeintaan panopuuna. Silti rakastan yhä edelleen. Ehkä sairauteen asti. Rakas lapsuudenkaverini tänään heittikin vettä niskaan ja sanoi, että jos en pysty päivääkään olla itkemättä exäni perään ja oma elämäni on ihan upside-down vieläkin, riippuen mitä exäni milloinkin minulta haluaa, minun on pakko mennä sairaalahoitoon.
Sitä en haluaisi! Mulla on lapsi, mä haluan että mä pääsen jaloilleni, etten anna hänen enää psyykata mua, mutta olen näköjään niin vahvasti hänen koukussaan, etten oikein tiedä enää, miten pääsen irti. Miten eteenpäin ilman että kaikki asiat hänestä muistuttaa. Ehkäpä oon saanut hermoromahduksen, mille se tuntuu????
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tilaantesi kuulostaa pahalta. Laita viestisi tuonne äidit ja isät palsatalle, siellä on saman kokeneita ihmisiä ehkä he voivat jotenkin auttaa.
Täytyy sanoa, että sinulla on ollut ja on raskasta. Ymmärrän kyllä sinua, koska minullakin on ollut samantyyppisiä kokemuksia.
Eli, olen ollut myös hyvin takertuvainen ihmisiin, mutta erityisesti miehiin. Onneksi fyysistä väkivaltaa en ole juurikaan kokenut (tosin nykyinen mieheni löi minua kerran niin lujaa, että tuli mustelma rintakehään), mutta henkistä väkivaltaa sitäkin enemmän.
Lapsuudenkodissani on ollut aivan tarpeeksi henkistä ja fyysistä väkivaltaa, joten ei ole todellakaan kohtuullista, että jompaa kumpaa tai jopa molempia väkivallan muotoja joutuu kokemaan vielä parisuhteessaan.
Miehesi on kohdellut sinua todella törkeästi ja huippu on tosiaan se, että hän ei edes halua tavata sinua. Itsehän se aloitti ehdottamaan tapaamista, joten on kyllä erittäin vaikea ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa.
En kyllä osaa oikein mitään neuvoa antaa, koska en tiedä tarpeeksi suhteestanne ja muutenkin neuvojen antaminen tuntuu vaikealta, koska ne eivät ole välttämättä ollenkaan hyviä. Neuvojen antaminen on niin helppoa, mutta noudattaminen todella vaikeaa, jos on tämäntyyppisistä asioista kysymys. Ja, aina asioihin ei ole mitään hyvää ratkaisua, valitettavasti.
En voi muuta kuin tuntea myötätuntoa sinua kohtaan ja toivoa, että asiasi järjestyvät! Uskon, että asiat menevät omalla painollaan ja tulet löytämään vastauksia ja ratkaisuja ongelmiin. Jokaisen pitää itse päättää asioista, toiset voivat vain kuunnella ja tuoda omia ajatuksiaan esille. Ehkä tuolta toiselta palstalta löytyy enemmän tukea, mitä ensimmäinen vastaaja kirjoitti.
Oikein lämmintä kesän jatkoa sinulle kaikesta huolimatta ja voimia! T. pohdiskelija
Aika on se joka parantaa haavat, oli miten oli. Jos soittelet hänelle joka päivä, et koskaan pysty unohtamaan häntä. Itselläni oli eräs mies johon pidin välimatkan vuoksi paljon yhteyttä messengerillä netissä. Kuulin että mies oli pettänyt minua ja annoin hänelle lemput. Eihän siitä unohtamisesta mitään tullut kun joka päivä näin hänen nimensä listalla ja kuitenkin juttelin jotain, muistellen näitä yhteisiä hetkiä... Sitten heivasin nimen pois listalta ja poistin puh. numeron kännykästäni. Kului päiviä että ajattelin häntä koko ajan. Kului viikkoja että ajattelin häntä jossain vaiheessa joka päivä. Kului kuukausia että aloin unohtaa kunnolla eikä ajatukseni enää pyörineet hänen ympärillään. Vieläkään en ole päässyt yli, mietin aina että "sitten kun tavataan" jne... ei kai siitä koskaan pääse kokonaan yli. On vain unohdettava.