eikö olisi korkea aika tällaisissa tragedioissa niin median, kuin meidän "tavisten", alkaa todellakin HALVEKSIMAAN tekijää, eikä suinkaan vuodatella järkytystä.
Niin järkyttävää kuin onkin, että joku sekopää tappaa tuntemattomia omaa vihaa ja ahdistustaan purkaessaan, tällaiset tapahtumat saavat mediassa aivan vääränlaista julkisuutta. Median julkisuus ruokkii näitä sairaita aina epätoivoisempiin tekoihin, omaa huomiotaan hakiessaan. Mitään muuta motiiviahan näille ei ole, kuin huuto; "Mulla on paha olla! Kukaan ei huomaa!"
Kautta aikain on ollut henkisesti sairaita ihmisiä, jotka mm. itseään vahingoittamalla yrittävät saada ympäristön huomiota, mitälie empatiaa tai sympatiaa (toki väärillä keinoin) Kyseessähän on ihan sama ilmiö. Niin kauan kuin ruokimme tämäntyylistä huomionhakua, se on sairaalle keino saada se huomio.
Median (ja meidän kaikkien) tulisi lakata nyt antamasta sitä huomiota silloin, kun keino huomion saamiseen on näinkin järkyttävä (satuttaa huomion hakija sitten itseään, tai muita)
Niin järkyttävää kuin onkin, että joku sekopää tappaa tuntemattomia omaa vihaa ja ahdistustaan purkaessaan, tällaiset tapahtumat saavat mediassa aivan vääränlaista julkisuutta. Median julkisuus ruokkii näitä sairaita aina epätoivoisempiin tekoihin, omaa huomiotaan hakiessaan. Mitään muuta motiiviahan näille ei ole, kuin huuto; "Mulla on paha olla! Kukaan ei huomaa!"
Kautta aikain on ollut henkisesti sairaita ihmisiä, jotka mm. itseään vahingoittamalla yrittävät saada ympäristön huomiota, mitälie empatiaa tai sympatiaa (toki väärillä keinoin) Kyseessähän on ihan sama ilmiö. Niin kauan kuin ruokimme tämäntyylistä huomionhakua, se on sairaalle keino saada se huomio.
Median (ja meidän kaikkien) tulisi lakata nyt antamasta sitä huomiota silloin, kun keino huomion saamiseen on näinkin järkyttävä (satuttaa huomion hakija sitten itseään, tai muita)
Vastaukset 20
Vanhimmat
Eli siis jos jollain on paha olla ja se hakee huomiota ja tätä kautta apua niin meidän pitäisi alkaa halveksimaan sitä?
Mutta eikös me tehdä jo niin?
Oikeasti minä en usko että sinä tai minä tiedämme mistä tuossa oli kyse. Enkä näe järkeä kenenkään halveksimisessa yleensäkkään.
Kyse oli kännisestä päähänpistosta, tätä ei suunniteltu tai valmisteltu.
Tiedättekö kuinka paljon henkrikoksia suomessa tehdään humalassa? Murhista käytännössä kaikki tehdään humalassa... jotain 80-90%.... narsismia kaikki?
Hohhoijaa... taas kaikki paha yritetään laittaa marsuilun nimen alle ja taas ei ymmärretä mistä puhutaan...
Sinällään ne ei kyllä ole narsismi ja humala toisensa poissulkevia, mutta en itsekään oikein jaksaisi uskoa että tuo narsismi on nyt se avainsana kun henkirikoksia lähdetään vähentämään.
Tuo huomion antamattomuus ei ole ainakaan mulle ongelma.
( who cares anyway... )
Pahimmat huomionantajat ovat nämä uutisista järkyttyneet ihmiset, jotka vouhkaavat asiasta esim. juuri netissä.
Oikeastaan tuo järkytys-sanakin on tällaisille ihmisille ainoastaan musiikkia korville...En ymmärrä, miksi sitä pitää edes tunkea joka väliin.
Jos asioihin suhtauduttaisiin neutraalisti ( tai ainakin teeskenneltäisiin ) mitään tällaista ei tapahtuisi koskaan...
Mutta jatkakaa. :)
Järkytyksestä tuli mieleen että luin taas ammuskelusta näitä 'Suomessa on pahoinvointia!' otsikointeja ja keskusteluja. Ei nyt oikeasti voi olla kenellekkään yllätys että Suomessa on pahoinvointia, tai jos on niin on aika miettiä uudestaan. Luuliko oikeasti joku että kaikilla menee hyvin ja jokaisella on kivaa. Ihan riippumatta siitä vaikuttiko se nyt tuohon rikokseen vai ei.
Missä valtiossa ei olisi pahoinvointia? Onko pahoinvointia mahdollista poistaa maailmasta edes jollain rajatulla alueella?
"Onko pahoinvointia mahdollista poistaa maailmasta edes jollain rajatulla alueella? "
Noh itse olen sitä mieltä, että se maailman parantaminen kannattaa aloittaa ihan siitä omasta mailmastaan ja lähipiiristään...
Jos kaikki tekisivät niin, niin eiköhän se maailma sillä tavoin tulisi ainakin joiltain osin paremmaksi paikaksi elää meille kaikille...
kukaan ei elä yksin tässä maailmassa...kaikilla on joku, joka tietää ja näkee toisen pahanolon, mutta ei halua nähdä, eikä tietää, ei välitä...
Helpompaa on kauhistella kotisohvalla ja tuntea itsensä sitä kautta ns. paremmaksi ihmiseksi...kun toisilla menee huonommin...
"Pahimmat huomionantajat ovat nämä uutisista järkyttyneet ihmiset, jotka vouhkaavat asiasta esim. juuri netissä. "
Niin itseäkin tuo asia ärsyttää...ja tuli aikoinaan elettyä hyvin todeksi...olin itse osallisena muutama vuosi sitten tuollaista suurta järkyttävää tapahtumaa...
Kyllä siinä monet tutun tutun tututkin soittelivat, kauppareissut meinasivat venyä tuntien pituisiksi, aina joku pysäytti kadulla..."häirintä" oli melkoista...
voi kauheaa, uteliaisuus oli valtavaa...tuntui että kaikki ihmiset olisivat halunneet osa olla sitä yhteistä draamaa...tuntemalla/tietämällä edes jonkun joka oli ollut siellä...kun ei itse valitettavasti saanut ollut paikalla...olla henk. koht. paikalla...
Pahoja tekoja on aina ollut. Tietääkseni teot eivät ole silti loppuneet t e k i j ä ä halveksimalla. Tämä on käpertynyt vain tiukemmin itsensä ja ongelmiensa ympärille edes yrittämättä niitä käsitellä muuten kuin huutamalla näkyvästi apua (suisidaaliset yritykset, esineiden tai elollisten vahingoittaminen).
Itsensä halveksituksi kokeva on kuin tiivis simpukka. Miksi yrittää pohtia henkisen pahoinvoinnin syitä, kun ei ole kuuntelijoita ja minuus yksin ei sitä riitä käsittelemään?
Me itse annamme jatkuvasti mallin siitä miten pahoinvointiin kätkeydytään. Se ilmenee vihana, katkeruutena, kaunana, kateutena, välinpitämättömyytenä, alistumisena, ylihuolehtimisena jne. Emme ole myöskään oikeita henkilöitä silloin antamaan toivoa ihmiselle, jonka hätä on jo niin suuri, ettei kykene sitä muutoin kuin vihalla käsittelemään.
Minä puhun kykenemättömistä kasvattajista, hoitajista ja opettajista. Yleisen moraalin nimiin tehdyistä hatarista käytännöistä. Ja siitä naurettavasta yhteiskunnan mallista, joka säästötoimillaan on tehnyt anteeksiantamattoman virheen vähentäen jatkuvasti mielenterveyshoidon palveluita lapsilta, nuorilta ja aikuisilta. Oletetaan että ongelmat poistuvat, kun ei ole palveluitakaan, jotka voisivat auttaa ihmistä niissä.
No, mennäänpä sitten hakemaan sitä apua sieltä kadulta vaikka hetken päähänpistosta, kyllä varmaan joku sitten kuuntelee. Tekijä tietää varsin hyvin, että tekonsa on väärä ja teko on halveksittava. Mutta jos se on ainoa keino saavuttaa se, mitä hän on vailla...
Enemmän pitäisi ponnistella lasten ja nuorten hyvinvoinnin tueksi. Mutta prkl kun tuntuu siltä ettei kukaan todella ole kiinnostunut. Havahtumista tapahtuu kyllä kun jotain sattuu. Mutta viimevuotisetkin pahoinvoinnin esimerkit eivät edelleen ole aiheuttaneet mitään muutosta asiaan.
"Enemmän pitäisi ponnistella lasten ja nuorten hyvinvoinnin tueksi"
Niin olen kanssasi samaa mieltä...täältä se lähtee...
ja lasten henkiseen hyvinvointiin ei riitä pelkästään, kalliit vaatteet, merkkitavarat , runsas viihde elektroniikka ja limua ja hyväskää täynnä oleva jääkaappi...
ei tarkoitus kuitenkaan syyllistää vanhempia... kuhan huomataan että lapsilla ja nuorilla psyykkistä pahoinvointia voi olla myös ns. hyväosaisissa perheissä...vaikka kulissit on kunnossa...
Noh...jos vielä palaan yhdellä esimerkillä taas omaan maailmaani...sinne ruohonjuuritasolle...
että on välittämistä ja aitoa välittämistä...jonka eron jo lapsikin tajuaa...
Lapsena naapurustossani oli toki paljon "ystävällisiä" tätejä, jotka lähestyivät maireasti hymyillen tyyliin..."äidillesi/teille tuli vissiin vieraita"...olivat nähneet kun ryyppyporukkaa tuli meille...
Tiesivät kaiken, mutta välittäminen oli pelkkää uteliaisuutta ja kauhistelua...joka sai lapsenkin häpeämään kotiaan, äitiään...
Mutta oli myös toisenlaista välittämistä...lapsuuden ystäväni kodissa hänen äitinsä ei koskaan kysellyt, hänen ei tarvinnut, hän tiesi kysymättäkin...
mutta välittäminen tuli esiin toisella tapaa...hän kutoi lapaset ja pipot minullekkin joka talvi kuten omilleenkin...jos satuin ruoka aikaan heille...lautanen katettiin luontevasti minullekkin...koska oli ruoka aika...ei sen vuoksi että olisko mulla nälkä, ku äitis sellainen...kyseli koulun sujumisesta, myöhemmin poikaystävistä yms.
tulin kohdelluksi normaalina lapsena...siitä huolimatta että minulla oli "sellainen" äiti...
No joo...teini angstissa sitä sitten tuli jo haistateltuakin noille maireille tädeille...ja he "ymmärsivät" kyllä...eihän se omena kauas puusta voi pudota...millainen äiti sellainen tytär...
kun taas ystäväni äidille...olin edelleen hänen tyttärensä paras kaveri...jonka hän tunsi lastetarha iästä asti...
vaikka joku toinen "ystävällinen" naapurin täti oli häntäkin varoitellut, että olisin hänen tyttärelleen huonoa seuraa...mutta tuo täti ei tuntenut minua...ollutkaan kiinnostunut koskaan minusta...kysynyt mitä minulle/silloiselle pikku tytölle kuuluu...
vaan hän oli pelkästään kiinnostunut äidistäni...
noh, jonkun mielestä taas puhun asian vierestä...mutta voihan tämänkin johtaa tähänkin aiheeseen...
yleensä ihmiset kiinnostuvat tietynlaisista asioista/ ilmiöistä vasta kun jotain kauheaa/raflaavaa tapahtuu...
muuten kanssaihmisten pahoinvointi ei sinällään kiinnosta...vasta järkyttävä teko saa hetkeksi kiinnostumaan...mutta kun se on kaluttu loppuun...kiinnostuskin loppuu...
mutta noh...ainahan noita uusia tulee..
ja puhuttavaa, kauhisteltavaa riittää...
vielä kun tuntis jonkun...joka oli paikalla tai edes tuntis jonkun paikalla olleen...
niin olis jo melkein sukua julkkikselle...
Pahoinvointia on kaikissa sosioekonomisissa luokissa. Hyväosaisuuskin on jokin subjektiivinen käsite, jonka jokainen määrittelee mielessään tietynlaiseksi.
Monet kasvattajat ajattelevat, että saavutettu mielihyvä (kuten noilla edellä kuvatuissasi esimerkeissä) riittää antamaan sitä turvaa, huolenpitoa ja välittämistä, mitä vanhemmuus voi tarjota. Mutta itse kasvatustehtävä on toinen. Luodakseen turvallisuutta vanhemman on näytettävä hyväksyvät kasvonsa lapselle, eikä käännyttävä poispäin silloin kun tämä tarvitsee häntä. Jos luottamuksen menettää, ei lapsi enää toistuvasti huomiotta jäätyään enää arvosta vanhemman sanomaa oikeista tai väärästä. Jos vanhemman syli on jäänyt etäiseksi, kuinka lapsi kykenee varttuessaan osoittamaan välittämistä ja huolenpitoa?
Perustarpeita, mutta merkittäviä. Kun lapsi kokee pahaa mieltä ulkoapäin (ei tarvitse olla edes kotoa käsin koettua) hänelle ei jää mahdollisuutta käsitellä asiaa kuurojen ja sokeiden kasvattajien kanssa. Hän jää yksin. Ja jos luottamusta ei ole niin läheisimpiin, kuinka sitä rakennetaan muihinkaan?
Ei syyllistämisestä todellakaan ole apua. Mutta katsoisin että asia on kaikkien meidän vastuulla siinä, millaista esimerkkiä ja mallia kasvaville haluamme antaa. Ja on annettava sitä konkreettista apua tai tukea silloin, kun läheisten ymmärrys ja kyky ei riitä tasapainoisen kasvun edistämiseen.
Se yhteiskunnan tarjoama panos voisi kuitenkin olla se viimeinen oljenkorsi mihin tarttua. Mutta kun se mahdollisuus evätään, niin kenellä on sitten voimia ja kykyä puuttua tilanteeseen? Ennaltaehkäisevä työ olisi tuottoisampaa kuin näiden jälkisotkujen selvittelyn tulos mitä tragedioiden purkamisessa menee.
Tuosta kokemuksestasi muistuu mieleen juuri se vääryys, minkä lapsi saa kantaa aikuisten tekemien pahojen tekojen tähden. Hän joutuu kantamaan häpeän ja syyllisyyden.
Mutta valoisaa on se, jos lapsella on joku välittävä aikuinen, läheinen, joka jättää omaan arvoonsa ympäristömoralistiset yleistykset. Tälläinen ihminen saattaa olla juuri se, joka auttaa lasta kokemaan luottamusta ja turvallisuutta, sekä oppii aitoja välittämisen tunteita, jos omat kasvattajat ovat kykenemättömiä tarjoamaan niitä.
Järkyttävät teot ovat ihmisille vastapainoa siitä omasta tylsyyden tilasta, johon he ovat jämähtäneet. Ja mikä tärkeintä; he pääsevät ulkoistamaan pahan, syyllistämään ja tekemään itseään hyveelliseksi toisten pahojen tekojen tähden. Kun mietitään ihmisen muuttuvaa moraalikäsitystä, niin...joo...
Joissain tapauksissa voi kyllä olla niinkin, että henkilö nyt on vain sattunut syntymään tietynlaisen tempperamentin ja luonteen omaavaksi ja on näin ollen jo alunperinkin oikeanlaisen kasvatuksen ja hoidon ulottumattomissa...Eikä apua halua, saati sitten ymmärrystä, empatiaa.
En tiedä, mikä on tässä kyseisessä tapauksessa taustalla, ( tai en ainakaan ala spekuloimaan ) mutta useimmissa tapauksissa näin.
Siksi en ymmärräkään, miksi jatkuvasti mietitään eri hoitokeinoja ja kuvitellaan, että kaikkien ihmisten oloa voitaisiin muka jollain terapialla parantaa, kun näin se ei todellakaan ole.
Kaikki ihmiset eivät koe saavansa apua puhumisesta, tai "lähimmäisenrakkaudesta" ja sekin voi olla osaltaan syynä alati kasvavaan turhautumiseen ja vihaan, jota puretaan sitten eri tavoin. Jokainen lähestymisyritys on vain silloin muistutus tästä "puutteesta".
Mitä tälle voitaisiin sitten tehdä?
Loogisesti ajateltuna, jos katastrofien suora ennaltaehkäisy ei toimi, täytyy miettiä, mitä joku saa toimiessaan tietyin tavoin ja mitä siitä seuraa ja pyrkiä vaikuttamaan näihin seikkoihin sillä tavoin, että ne henkilölle tilanteesta ehkä saatavat psykologiset, tai muut "hyödyt" olisivat huomattavasti pienemmät, kuin asiasta tekijälle koituvat seuraamukset...Eli epämiellyttävät rangaistukset, vähemmän julkisuutta pakollinen hoitojakso, jonka aikana katsottaisiin onko siitä ylipäänsä mitään hyötyä.
Näin ollen saataisiin mahdolliset tekijät miettimään ehkä kaksi kertaa, ennenkuin he syyllistyvät mihinkään alunperinkään...
Siitä olisi hyvä lähteä liikkeelle, sen sijaan, että keskityttäisiin vain typeriin sivuseikkoihin ( kuten aselupiin, elokuva/ pelimieltymyksiin, kotioloihin... )
Paskoja kotioloja on aina...Ihminen osaa ampua aseella ilman lupiakin ja pelit ja muut sellaiset toimivat vain väliaikaisena keinona poistaa sitä sisälle kertynyttä vihaa, sen sijaan, että aiheuttaisivat sitä, tai antaisivat vääriä malleja...
Nuo ovat vielä turvallisia väyliä ja auttavat kuten nyrkkeilysäkin hakkaaminenkin niitä, joilla ei ole keinoja saada olotilaansa apua mistään, tai keltään luonteestaan/luottamuksenpuutteestaan johtuen.
Jos tällaiset henkilöt yritetään sitten väenvängällä tunkea johonkin turvalliseen pumpuliin voidaan olla varmoja, että se ainoastaan ruokkii jo sisälle mahdollisesti kertynyttä aggressioa...Aivan samoin, kuin muiden empatiakin ja pakottaminen muiden huolenpidon alle.
Samat keinot eivät vain toimi kaikille...Ja joskus rakkaus synnyttää ainoastaan vihaa.
Yksi keino mikä tässä tuli myös mieleeni voisi olla lisätä tietämystä siitä, että teini-ikä on pahin, mutta kun siitä pääsee yli se olo yleensä helpottuu ja mieli rauhoittuu...Ei väliä, mitä persoonallisuustyyppiä ihminen edustaa.
Ei ole mielenlujuutta lähteä tuonne ammuskelemaan ihmisiä, vaan se, että jaksaa kärsivällisesti odottaa, että sinne risukasaankin se aurinko joskus vielä paistaa...Pari vuotta kun sinnittelee.
Tämä ainainen puhe "nuorten pahoinvoinnista", mielestäni vain oikeuttaa tekijöiden mielissä heidän tekonsa...Asiasta kannattaisi enemmän koittaa puhua positiivisessa valossa, eikä keskittyä niihin negatiivisuuksiin aina vaan...
Masentuneen korvissa ne ainaiset puheet pahoinvoinnista, terapiasta ja lääkkeistä saattavat ainoastaan lisätä ahdistusta äärettömiin mittasuhteisiin ja luoda tunteen, ettei tilanteesta ole olemassa ulospääsyä... ( muuta kuin terapia, johon välttämättä ei ole halua mennä. )
Kannattaa muistaa, että oli olo mikä hyvänsä, se on yleensä lähtöisin ihmisen omasta päästä...Ja itse siihen voi myös vaikuttaa omilla teoillaan, vaikka vaikutuksia ei ihan heti alkaisikaan näkymään.
Nykyään ihan liikaa korostetaan, ettei ihminen selviä tilanteistaan/olotiloistaan yksin, mikä on mielestäni suoraansanottuna pelkkää skeidaa...
Yksilönäkökulma. Masennuin ajatuksesta että itsekin sorrun usein siihen "yleisnäkemykselliseen" tapaan tarkastella asioita.
Tarvittaisiin myös enemmän ymmärrystä ja tahtoa kuinka ihminen voidaan kohdata yksilönä, ei mieltämänään massana.
Kirjoituksesi oli kyllä mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä...mutta tuo ajatus...
"että henkilö nyt on vain sattunut syntymään tietynlaisen tempperamentin ja luonteen omaavaksi ja on näin ollen jo alunperinkin oikeanlaisen kasvatuksen ja hoidon ulottumattomissa...Eikä apua halua, saati sitten ymmärrystä, empatiaa. "
Ajatteletko että pienet vauvat jo syntyvät virheellisinä siten, että he ovat alunperinkin tietynlaisen hoidon ja kasvatuksen ulottumissa...eivätkä tarvitse, haluaa ottaa vastaan esim. rakkautta...vaan se synnyttää heissä vihaa...
Ehkä noin voi olla joissain tapauksissa...jos vikaa geeneissä tai sattuu esim. synnytyksessä jokin aivovaurio/syntymätrauma...
mutta ajattelisin kuitenkin, että suht normaali vauva on jollain tavalla häntä hoitavien ihmisten muovattavissa...niin että kuva jonka hän itsestään saa...tulee siitä kokemuksesta millaista huolenpitoa hän saa...kokee kuuluvansa joukkoon, olevansa arvokas/rakastettu...sellaisenaan...
En allekirjoita tuota sinun...että joskus rakkaus/aito välittäminen synnyttää ainoastaan vihaa...kun puhutaan lapsista...jotka ovat vielä vailla sanoja...eletään vaan aistien maailmassa...mutu tuntumalla...
"Kaikki ihmiset eivät koe saavansa apua puhumisesta, tai "lähimmäisenrakkaudesta" ja sekin voi olla osaltaan syynä alati kasvavaan turhautumiseen ja vihaan, jota puretaan sitten eri tavoin. Jokainen lähestymisyritys on vain silloin muistutus tästä "puutteesta"
Myöhemmin se voi niin olla...mutta silloin ajattelisin sen liittyvän siihen vaille jäämiseen...hylätään arvottomana se...jota ei olla koskaan saatu kokea ...tai se on ollut ehdollista tai sattumanvaraista...että on se muistutus siitä puutteesta mitä on vaille jääty...joko oikeasti tai jostain syystä se ei ole tuntunut siltä...
mutta puhun nyt ajasta...jonka kokemuksia emme voi tiedostaa...mutta nekin kokemukset ovat jääneet alitajuntaamme...ja vaikuttavat myös osaltaan myöhempiin kiintymis/ihmis suhteisiimme...
Samoin ajattelisin, että jos ei luota kehenkään...niin silloin jo varhaisimmassa ihmissuhteissa on tullut kokemus...ettei kehenkään/mihinkään voi luottaa...
Mutta edelleen uskon kyllä...että jokainen ihminen tarvitsee rakkautta...jonkun joka välittää...tunteen että kuuluu johonkin...kaikilla on joku...ainakin ystävä, naapuri, tuttava, työkaveri...harrastukset, yhteisöt, joillekkin riittää että Jumala rakastaa...
Eri asia on sitten...jos ei mitenkään itse arvosta kanssaihmisiään...itse kuvittelee olevansa niin erityislaatuinen...ettei kukaan voi häntä ja hänen ongelmiaan ymmärtää...tai pahimmassa tapauksessa ajattelee ettei hänellä koskaan mitään omia ongelmia olekkaan...vaan ongelmat/paha olo johtuu vain toisista ihmisistä...
."Asiasta kannattaisi enemmän koittaa puhua positiivisessa valossa, eikä keskittyä niihin negatiivisuuksiin aina vaan"
Niin tavallaan...tuosta ajatusmallista/suhtautumistavasta oli kyse lapsuutenikin esimerkissä...hyvin monelle tädille olin "sellaisen" äidin lapsi...ystäväni vanhemmat kohtelivat minua kuin ketä tahansa lapsensa kaveria...
ja muutenkin jos puhutaan nuorista niin tuo ajatusmallisi osin pitää paikkansa jos "auttajat" ovat esim. viranomaisia, opettajia, sossutätejä yms.
Mutta pikkusen asia on eri jos...nuorella on ilmiselvästi ongelmia, eikä vanhemmat puutu niihin...joko sen vuoksi että ovat niin kiinni omissa ongelmissaan/elämässään...eivät välitä...
Tai pelkäävät nuoren suuttuvan...puuttumattomuuteen voi myös olla syynä vanhempien oma vaikeus kohdata omia vaille jäämisiään/kipu kohtiaan...jotka näkyät nuoressa...ja tuntuvat myös vanhemmassa...
"Nykyään ihan liikaa korostetaan, ettei ihminen selviä tilanteistaan/olotiloistaan yksin, mikä on mielestäni suoraansanottuna pelkkää skeidaa.."
Niin jos puhutaan lapsista ja nuorista niin mihin tuo raja vedetään...ala-aste ikäisenä puutuin kyllä tyttäreni koulukiusaamiseen hänen vastusteluistaan huolimatta...en usko että hän olisi selvinnyt siitä yksin...
Teini iässä kiinnitin kyllä huomiota jos käyttäytymisessä oli jotain kovin poikkeavaa ja kyselin syitä siihen...noh vastaus tais olla tyyliä..."vtuttaa kaikki", mutta joskus siitäkin päästiin jutustelun alkuun...ja lättyjen paistaminen auttoi moneen harmitukseen...
nykyään kun lapset elävät kaikki omillaan...joskus kysäisen tyyliin...onks kaikki hyvin...mutta nykyään pääsääntöisesti he itse kertovat/kysyvät neuvoa ongelmissaan...vaikka joskus käy niinkin, että nuorin tytär saattaa lähteä kyllä ovet paukkuen, sstana sustakaan mitään apua ollu...
Toki he soittelevat kyllä iloisistakin asioista...jee sain palkan korotuksen, me ostetaan kämppä...lähdetään viikonlopuksi sinne ja sinne...kysyvät myös minun kuulumisiani...eilenkin tytär kysäisi, että onks äiskällä helluntai heilaa...
Että ajattelisin kyllä, että niistä läheisistään kyllä pitää pitää huolta...siten että on kiinnostunut heidän elämästään...kuuluvat siihen omaan maailmaan...
Aikoinaan kun olin vapaaehtoisessa nuorisotyössä...niin ei sitä kyllä tullu kauheesti nuorilta kyseltyä syntyjä syviä...vaikka joidenkin taustatkin oli tuttuja...puhuttiin siitä mistä nuoret halusivat itse puhua...
Monesti se on niinkin, ettei auttajat tunne nuoren maailmaa ollenkaan...jos ei koskaan ole edes ollu kiinnostunut nuorisokulttuurista, sen ilmiöistä yms. vaan paheksutaan valmiiksi jo kaikkea...
Itse jäin aikoinaa tuosta hommasta pois...kun vanhempien ylläpitämään vapaa ehtoiseen nuorison perjantaiyö kahvilaan tuli nollatoleranssi...äiti ihmisen pirtaan ei mahtunut, että kaljaa nurkan takana juoneet nuoret piti jättää pihalle paleltumaan...ja vain kunnolliset nuoret pääsi sisälle lämpimään...
Noh...nykyään paikka menee kiinni perjantaisin jo yhdeltätoista...että kai nuorison ongelmat on poistuneet sitte...
"millaista esimerkkiä ja mallia kasvaville haluamme antaa"
niin tähän kohtaan tekee mieli sanoa...että vanhemmatkin voivat/saavat luopua täydellisyyden kaavustaan...ja tunnustaa lapsilleen omat epäonnistumisensa, virheensä, väärät valintansa...jopa pyytää lapsisltaan anteeksi...jos kokee kohdelleensa heitä väärin...
ja näyttää mallia, että niistä voi selvitä...epäonnistumiset, hetkittäiset ylilyönnit, tehdyt virheet eivät ole katastrofi..."kasvoja"/elämää ei ole menetetty loppu elämäksi...
kenenkään ei tarvitse yrittää olla virheetön, täydellinen, paras...missään asiassa...ollaan vaan ihmisiä...kaikki tyynni...niin minä, sinä kuin hänkin...
"Ajatteletko että pienet vauvat jo syntyvät virheellisinä siten, että he ovat alunperinkin tietynlaisen hoidon ja kasvatuksen ulottumissa...eivätkä tarvitse, haluaa ottaa vastaan esim. rakkautta...vaan se synnyttää heissä vihaa..."
Siis onhan semmoisia. Tosin itse en kyllä pidä heitä 'virheellisinä', mutta ihan ymmärrettävä näkökulma sekin. On lapsia keistä ei voi tulla 'normaaleja' kansalaisia persoonaltaan, tai ainakin tällä hetkellä tämä näyttäisi siltä. Onhan se mahdollista että joskus keksitään joku keino miten heistä saataisiin normaaleja. Olisiko sekään sitten oikein niin... no, eipä sitä tarvitse vielä ainakaan miettiä.
En tosin ole huomannut että rakkaus synnyttäisi välttämättä vihaa jos sitä ei kaipaa. Se vaan ei välttämättä oikein tunnu kovin merkittävältä asialta. En ymmärrä logiikkaa tämän takana.
Tuollaista ilmiötä on tutkittu muualla maailmalla ja usein on syynä on todellisuus maailman ja mielikuvitus maailman sekoittuminen keskenään. Tämä johtuu usein tietokonepeleistä joita jotkut nuoret pelaavat lähes aina kuin on mahdollista. Tappavat virtuaali maailmassa joka päivä satoja ihmisiä.
Toinen syy on agresiivisen musiikin tauoton kuuntelu tai molemmat yhdessä, joka tapauksessa henkilö vieraantuu todellisuudesta.
Tällainen teko ei kuitenkaan ole itsestään selvyys, vaan nuorella pitää olla tietynlainen taipumus siihen, eli jollakin tavalla herkkä luonne. Toinen ryhmä on ns.tunne kuolleita nuoria, esim Ruotsissa 10 vuotta sitten tappoi 16 vuotias poika 12 vuotiaan tytön hakaamalla kivellä päähän, kun kysyttiin että miksi teki sen, niin sanoi että halusi tietää miltä tuntuu tappaa ihminen.
Tällaisia ihmisiä meillä on keskuudessamme yhä lisääntyvässä määrin, tuo tapaus ei tule olemaan viimeinen.