Heips!
Mä en tiedä, olenko menettänyt järkeni täysin, välistä tai oikeemmin joka päivä siltä tuntuu..
Yritän lyhyesti kertoa taustan tähän läheisriippuvaisuuteen, eli:
olin mieheni kanssa yksissä 12v, mistä meillä on ihana 10v. lapsi tuloksena. Muuta hyvää suoraan sanottuna suhteessa ei ollutkaan, lyhyitä pätkiä lukuunottamatta. Esim. vielä imettäessäni lasta, exäni uhkasi riidan aikana (en enää muista mistä edes alkoi)saavansa minut hengiltä, ettei itse joutuisi kiinni.. Silloin vielä ymmärsin, ettei kaikki oo miehellä kohdallaan, silti en hullu ymmärtänyt erota.
No, nyt on tapahtunut vuosien aikana jatkuvaa mun mollaamista, syyttelyä, milloin mistäkin. Aina olen yrittänyt löytää jonkun järkevän syyn hänen käytökseensä, vaikkei suoraan sanottuna järkeni ole kyennyt löytämään mitään selitystä hänen käyttäytymiseensä (jos joku haluaa lisäselvitystä, kerron sen sitten).
Viimeinen tikki mulle oli todella paha pahoinpitely huhtikuussa, jolloin ajoin miehen pois kodistamme. Tämä pahoinpitely ei ollut ensimmäinen kerta, vaan näiden vuosien aikana 3:s (mistä häntä puolustelen, ei jatkuvaa pahoinpitelyä).
Kuitenkin kaarteluiden jälkeen itse asiaan: mieheni muutti, alussa emme olleet juuri lainkaan tekemisessä, muuta kuin milloin lapsemme haki viikonloppu tapaamisille. Sen jälkeen pikkuhiljaa välit lämpesivät, ainakin luulin niin. Tapailtiin, hän soitteli ja pyysi käymään, ja niin tein minäkin. Oltiin/ollaan myös oltu sängyssä näiden tapaamisten aikoina (siis salaa kaikilta).
Nyt kun itse olen alkanut lämpeämään, rehellisesti sanottuna kaipaamaan miestäni kaikesta huolimatta (ei suhde pelkästään pahoinpitelyä ollut), hän on alkanut ottamaan etäisyyttä minuun. Häntä ahdistaa, jos soitan hänelle (mitä suoraan sanottuna teen joka päivä). Tuntuu vaan, etten saa omaa elämääni raiteilleni, että hän on se ilma mitä hengitän - vieläkin. Ja mitä etäisempi hän on- sitä enemmän menen "sekaisin", itken ja anelen ja "jankutan", jos voisimme tavata. Nämä tapaamiset nimittäin ovat tapahtuneet silloin ainoastaan, kun hänelle se sopii, eikä näköjään ole "muutakaan" tekemistä, mikä mua loukkaa älyttömästi. Silti en osaa lakata hänelle soittamasta, siittä on tullut mulle oikein pakkomielle! Pakko tietää, mitä hän tekee, mihin menossa, kenen kanssa, missä me mennään, ja tähän kaikkeen hän antaa joskus vastauksen, että "on aina rakastanut minua, katsotaan..", sitt esim. tänään oli niin pissed off kuuloinen kun soitin. Ei kuulemma halua tavata minua muuta kuin pakosta, ennen joulua (olen alkanut juomaan tämän pahan olon seurauksena :( ).
Ja mä oon ihan hunnigolla itseni ja elämäni kanssa. Ihminen jota rakastin/rakastan vieläkin, ja jonka itse ajoin pois kotoa, onkin nyt saanut tarpeekseen minusta (muuta kuin ilmeisesti pahempia "paineitaan" purettua minuun), ja musta tuntuu ylivoimaiselle ymmärtää tämä!
Auttakaa, neuvokaa, haukkukaa, tehkää mitä tahansa, kunhan kommentoitte..
Tiedän itse tekeväni itselleni hallaa, että roikun ihmisessä, joka ei minua pidä kuin korkeintaan panopuuna. Silti rakastan yhä edelleen. Ehkä sairauteen asti. Rakas lapsuudenkaverini tänään heittikin vettä niskaan ja sanoi, että jos en pysty päivääkään olla itkemättä exäni perään ja oma elämäni on ihan upside-down vieläkin, riippuen mitä exäni milloinkin minulta haluaa, minun on pakko mennä sairaalahoitoon.
Sitä en haluaisi! Mulla on lapsi, mä haluan että mä pääsen jaloilleni, etten anna hänen enää psyykata mua, mutta olen näköjään niin vahvasti hänen koukussaan, etten oikein tiedä enää, miten pääsen irti. Miten eteenpäin ilman että kaikki asiat hänestä muistuttaa. Ehkäpä oon saanut hermoromahduksen, mille se tuntuu????
Mä en tiedä, olenko menettänyt järkeni täysin, välistä tai oikeemmin joka päivä siltä tuntuu..
Yritän lyhyesti kertoa taustan tähän läheisriippuvaisuuteen, eli:
olin mieheni kanssa yksissä 12v, mistä meillä on ihana 10v. lapsi tuloksena. Muuta hyvää suoraan sanottuna suhteessa ei ollutkaan, lyhyitä pätkiä lukuunottamatta. Esim. vielä imettäessäni lasta, exäni uhkasi riidan aikana (en enää muista mistä edes alkoi)saavansa minut hengiltä, ettei itse joutuisi kiinni.. Silloin vielä ymmärsin, ettei kaikki oo miehellä kohdallaan, silti en hullu ymmärtänyt erota.
No, nyt on tapahtunut vuosien aikana jatkuvaa mun mollaamista, syyttelyä, milloin mistäkin. Aina olen yrittänyt löytää jonkun järkevän syyn hänen käytökseensä, vaikkei suoraan sanottuna järkeni ole kyennyt löytämään mitään selitystä hänen käyttäytymiseensä (jos joku haluaa lisäselvitystä, kerron sen sitten).
Viimeinen tikki mulle oli todella paha pahoinpitely huhtikuussa, jolloin ajoin miehen pois kodistamme. Tämä pahoinpitely ei ollut ensimmäinen kerta, vaan näiden vuosien aikana 3:s (mistä häntä puolustelen, ei jatkuvaa pahoinpitelyä).
Kuitenkin kaarteluiden jälkeen itse asiaan: mieheni muutti, alussa emme olleet juuri lainkaan tekemisessä, muuta kuin milloin lapsemme haki viikonloppu tapaamisille. Sen jälkeen pikkuhiljaa välit lämpesivät, ainakin luulin niin. Tapailtiin, hän soitteli ja pyysi käymään, ja niin tein minäkin. Oltiin/ollaan myös oltu sängyssä näiden tapaamisten aikoina (siis salaa kaikilta).
Nyt kun itse olen alkanut lämpeämään, rehellisesti sanottuna kaipaamaan miestäni kaikesta huolimatta (ei suhde pelkästään pahoinpitelyä ollut), hän on alkanut ottamaan etäisyyttä minuun. Häntä ahdistaa, jos soitan hänelle (mitä suoraan sanottuna teen joka päivä). Tuntuu vaan, etten saa omaa elämääni raiteilleni, että hän on se ilma mitä hengitän - vieläkin. Ja mitä etäisempi hän on- sitä enemmän menen "sekaisin", itken ja anelen ja "jankutan", jos voisimme tavata. Nämä tapaamiset nimittäin ovat tapahtuneet silloin ainoastaan, kun hänelle se sopii, eikä näköjään ole "muutakaan" tekemistä, mikä mua loukkaa älyttömästi. Silti en osaa lakata hänelle soittamasta, siittä on tullut mulle oikein pakkomielle! Pakko tietää, mitä hän tekee, mihin menossa, kenen kanssa, missä me mennään, ja tähän kaikkeen hän antaa joskus vastauksen, että "on aina rakastanut minua, katsotaan..", sitt esim. tänään oli niin pissed off kuuloinen kun soitin. Ei kuulemma halua tavata minua muuta kuin pakosta, ennen joulua (olen alkanut juomaan tämän pahan olon seurauksena :( ).
Ja mä oon ihan hunnigolla itseni ja elämäni kanssa. Ihminen jota rakastin/rakastan vieläkin, ja jonka itse ajoin pois kotoa, onkin nyt saanut tarpeekseen minusta (muuta kuin ilmeisesti pahempia "paineitaan" purettua minuun), ja musta tuntuu ylivoimaiselle ymmärtää tämä!
Auttakaa, neuvokaa, haukkukaa, tehkää mitä tahansa, kunhan kommentoitte..
Tiedän itse tekeväni itselleni hallaa, että roikun ihmisessä, joka ei minua pidä kuin korkeintaan panopuuna. Silti rakastan yhä edelleen. Ehkä sairauteen asti. Rakas lapsuudenkaverini tänään heittikin vettä niskaan ja sanoi, että jos en pysty päivääkään olla itkemättä exäni perään ja oma elämäni on ihan upside-down vieläkin, riippuen mitä exäni milloinkin minulta haluaa, minun on pakko mennä sairaalahoitoon.
Sitä en haluaisi! Mulla on lapsi, mä haluan että mä pääsen jaloilleni, etten anna hänen enää psyykata mua, mutta olen näköjään niin vahvasti hänen koukussaan, etten oikein tiedä enää, miten pääsen irti. Miten eteenpäin ilman että kaikki asiat hänestä muistuttaa. Ehkäpä oon saanut hermoromahduksen, mille se tuntuu????
Vastaukset 4
Vanhimmat
Älä kiusaa itseäsi enää, päästä irti exästä, pyydä apua vaikka tältä järkevältä ystävältäsi.
Mites lapsen tilanne, eihän ex pahoinpitele häntä?! Lapsi kärsii myös äidin pahanolon vuoksi, auta häntäkin luopumalla lopullisesti vaarallisesta suhteesta.
Kaikkea hyvää sinulle toivon.
Olin naimisissa 27v. Tapasimme kun olin 15v. luulin sitä rakkaudeksi, saimme kolme lasta. Välillä oli todella vaikeaa, välinpitämättömyytä ja joskus lyömistä(puolustelin samoin kuin sinä että, joskus ). Asiahan on niin, että yksikin kerta on liikaa. Lyöminen ei ole rakastamista. Minulle piti sen myös jonkun sanoa,olin niin tottunut sellaiseen elämään,(normaalia). Myös alkoholi ja pettäminen kuului elämään. Silti "roikuin" hänessä kiinni. Sitten joku viisaampi kehotti lukemaan kirja "Virtahepo olohuoneessa" kirj. Tommy Hellsten, saa kirjastosta. Tunnistin sieltä oman itseni, mutta liian myöhään. Sain hermoromahduksen! Kuitenkin älysin erota. Hermoromahduksesta toipuminen on vienyt seitsemän vuotta, tuskin koskaan paranen. Kehotan sinua nyt lukemaan se kirja ettet romahda tämä ei ole leikin asia. SINULLA ON LAPSI JA ELÄMÄ VIELÄ EDESSÄSI: ota kiinni elämäsi!
Hei, kyllä tunnen suurta myötätuntoa Sinua kohtaan. Itse 30 vuotta aviossa olleena ja petetyksi, alistetuksi ja nöyryytetyksi tulleena ymmärrän Sinua. Kun voisi sanoa, mitä kenenkin kuuluisi tehdä... Nyt olisi kuitenkin oikea aika katsoa itseään peilistä ja senhän Sinä olet jo aloittanut. Siinä on hieno lähtökohta miettiä, mitä elämältään oikeasti haluaa. Haluaako elää alistettuna ja pahoinpideltynä? Mitä rakastat siinä miehessä? Mitä pelkäät? Mieti myös, missä olet hyvä ja missä pärjäät omillasi. Helppoa se ei ole, sen tiedän. Toivon Sinulle ja lapsellesi onnellista tulevaisuutta, sillä sen ehditte vielä saavuttaa. Halaukset teille.
Kiva kun olet saanut kerrotuksi tuon!
Se on jo hyvä alku. Älä anna periksi nyt!
Lue tuo kirja virtahepo olohuoneessa, se auttoi minua saavuttamaan onnellisen elämän.
En edes tiennyt, että minullakin olisi mahdollisuus onnellisuuteen ja rauhalliseen elämään. Tulisin auttamaan sinua jos pystyisin.
PYSTYT SIIHEN ITSEKKIN OLET JO HYVÄSSÄ ALUSSA.
NYT KIRJASTOON!!!!