Mä en riitä

Yleisesti olen hyvin suoriutuva nuori nainen, mutta osaan ottaa myös rennosti. Silloin tällöin suoriutuminen menee pahasti yli. Tällaisina päivinä se ns. normaali hyvä suoritus ei riitäkään ja pitäisi kyetä enempään, pitäisi olla enemmän aikaa, pitäisi olla vielä parempi. Vaikka kuinka samaan aikaan tiedostaa sen, että nyt vaan päässä vispaa ja se mitä nyt jo teen ja miten pärjään, riittää enemmän kuin hyvin, silti on pakko opiskella vielä yksi tunti pidempään, vielä on tehtävä enemmän vatsalihaksia, astiat on tiskata vähän paremmin ja siivottava vielä päälle, vaikka suunnitteli siivousta huomiselle. Sitten huomenna on aikaa tehdä vielä enemmän.

"Takaraivossa nakuttaa" jatkuvalla syötöllä: eiriitäeiriitäeiriitä. Pitäisi vaan paremmin ja paremmin ja nopeammin ja olla jo nyt täydellinen ja parempi.
Tätä ei todellakaan tapahdu kamalan usein. Nyt viimeaikoina on ollut "juttua" erään miehen kanssa, joten suorituspaineet ovat syttyneet koviksi. Mies ei siis todellakaan ole vaatinut mitään tai vihjannut mihinkään suuntaan. Nyt vaan pitäisi jotenkin itselleen näköjään todistaa, että on tarpeeksi hyvä toiselle. Vaikkei se toinenkaan ole täydellinen. Toisen epätäydellisyyden sitä näköjään antaa helpollakin anteeksi, omaansa ei koskaan.

Yleisesti myös itsetunto on kohdillaan ja tiedän, että olen nätti. Tällaisina hetkinä hoikkuuskaan ei riitä, vaan pitäisi olla vielä laihempi ja kiinteämpi (ja olen nyt jo äärimmäisen hoikassa kunnossa, täysin ihannepainossani). Tiedän, ettei voi mennä alipainon puolelle, koska koen senkin jonkinlaisena epätäydellisyytenä. Sen on oltava juuri siinä tietyssä rajassa, niin on hyvä. Onko muita suoriutujia, joilla nakuttaa takaraivossa pahasti, ettei mikään vielä riitä? Miten olette onnistuneet näissä hetkissä rauhoittamaan suorituspainetta? Muilla vinkkejä?