Onko kellään muulla tämänkaltainen tilanne?
Mieheni on ainut ystäväni, eikä minusta tunnu, että tarvitsen muita ystäviä..
Meillä on kaksi koiraa, ja harrastan useita eri urheilulajeja, joissa on pakko olla sosiaalinen ja ystävällinen. Työskentelen hoito-alalla, enkä tunne tarvetta olla ystävä työtovereillekaan.
Olenko epänormaali, vai olosuhteiden uhri?
Joskus tuntuu, että jos miestäni, tai suhdettamme ei olisi niin kuinka pärjäisin??
Mieheni on ainut ystäväni, eikä minusta tunnu, että tarvitsen muita ystäviä..
Meillä on kaksi koiraa, ja harrastan useita eri urheilulajeja, joissa on pakko olla sosiaalinen ja ystävällinen. Työskentelen hoito-alalla, enkä tunne tarvetta olla ystävä työtovereillekaan.
Olenko epänormaali, vai olosuhteiden uhri?
Joskus tuntuu, että jos miestäni, tai suhdettamme ei olisi niin kuinka pärjäisin??
Vastaukset 9
Vanhimmat
elämä'äsi tyytyväinen ilman muita, mikäs pakko sen kaikkien on omata lauta "ystäviä?".
Ei mullakaan ole ystäviä sen enempää kuin kavereitakaan ja olen ihan tyytyväinen minäkin.
Ne harvat ystävät, mitä oli, häipyivät, kun kuulivat että onnellinen voi olla avioliitossakin ja yleensäkin olla tyytyväinen elämään.
Mullakin on koiria ja olen hoitoalalla.
Olen ajatellut samalla tavoin kuin sinäkin. Eli siis minäkään en ole yksin maailmassa näin ajatteleva. Mikä sattuma!
olen 43, teen freelance-töitä, mies käy normaalisti 8t töissä eikä seurustele työkavereiden kanssa vaan tulee kotiin heti kun voi. Itse "juttelen" muiden kanssa ainoastaan puhelimessa ja netin kautta. Sukulaisiin ei ole hyviä välejä.
En tiedä missä välissä ehtisimmekään hankkia uusia ystäviä? Meillä on vanha rupsahatanut talo, jota pitää koko ajan remontoida jostakin päästä.
Olen aina ollut introvertti. En mitenkään pelkää ihmisiä, en vain erityisemmin viihdy isoissa ryhmissä. Kerran-kaksi olen ollut sukujuhlissa, plääh. Ihan hyvin meni ja jäihän muutama kiva muistokin, mutta... En vain kaipaa sellaista.
Työkavereiden kanssa en ole koskaan seurustellut vapaa-aikana, sain heistä aina tarpeekseni työajan puitteissa.
Joskus ennen ajattelin, että olenpa hirveä ihminen, mutta nyt olen hyväksynyt tämän luonteenpiirteeni: tällaiseksi olen syntynyt.
Viihdymme mainiosti kaksistaan, kissa kolmantena.
Tietysti silloin tällöin mieleen välähtää, että mitäs sitten jos/kun tämä kaksinolo loppuu - mieheni on minua yli 10v vanhempi ja sydäntautinen. Tai miten hänelle käy, jos minä kuolen ensin?
Mutta kaikkeenhan sopeutuu.
Just niin. Miten käy ihmisen jolla ei ole ystäviä jos puoliso kuolee. Sitä kun harvoin lähdetään täältä yht'aikaa. Yks tuttavani ihmetteli kerran kun me naisporukalla pidetään silloin tällöin saunailtoja ym. Hän ei halunnut koskaan lähteä meidän kans, kun halusi vain olla miehensä kans aina kahdestaan. No sattui niin,et mies löysi uuden. Ja se oli hänelle niin kova pala et joutui vähäksi aikaa "hoitoon". Ja jos haluaa esim. netissä keskustella, niin kaipaahan sitä jotain muutakin seuraa. Itse olen naimisissa ollut jo 32 vuotta. Mutta mulle on olleet aina tärkeitä omat naiskaverit. Mukava nauraa ja jutella niiden kans niin sanottuja "naisten juttuja", joista ei oman miehen kans kannata jutella. Ei nekään kaikkea ymmärrä. Ei mullakaan ole kuin yks sydänystävä,joka ollut lapsuudesta asti ja jolle voi kertoa kaikki. Mutta muita hyviä kavereita on. Herätkäähän naiset ja eläkää vähän elämää kodin ulkopuolellakin ilman miestänne. Varmaan ette kadu.
ekstrovertiksi jos on introvertti eikä kerta kaikkiaan viihdy "porukoissa".
Itselläni oli joskus ns. sydänystäviä muutama kappale, näin kävi eräille suhteille:
1 TAPAUS: Oli rakastunut samaan tyyppiin kuin minä, ei vain sanonut suoraan, vikitteli sitten veikkosen itselleen. Olipa ihanaa. Asuimme vielä yhdessä opiskelijakämpässä. Hän siis petti ja valehteli.
Oli vielä mukama uskovainen. Onneksi pääsin muuttamaan pois lukuvuoden lopussa.
2 TAPAUS: Huomasin vähitellen, että hei, mehän aina vain puhutaan loputtomasti siis loputtomasti tuolle toiselle tärkeistä asioista, minun asiani kuitataan ja sivuutetaan lauseella tai parilla. Hän oli jatkuvasti rimputtamassa ovikelloani ja puhelintani.
Kun vihdoin rupesin pitämään puoliani, välit meni kokonaan poikki.
Oli sellanen sen radiosarjan tunnelma, muistatteko, missä toinen nainen oli muotitietoinen ja häikäilemätön hyväksikäyttäjä (karseita repliikkejä) ja toinen oikea nynny joka aina raahusti toisen shoppailukierroksilla ja mitä lie. Sanokaa jos muistatte niiden muijien nimet.
3 TAPAUS: Oli kuten viimein huomasin, rahanahne ja kateellinen jollakin lailla, hän piti minut erossa muista ystävistään vaikka olisi ollut ihan luonnollisesti yhteisiä harrastuksiakin.
Hämmästyin monta kertaa, hän halusi pitää minut vain omana "ystävänään". Kummallinen ontuva suhde. Eipä olla oltu tekemisissä vuosikausiin.
Lopuksi: Oma sisko olis kiva kun vois olla sydänystävä, mutta minusta siskoni on todella rasittavan inhottava ihminen jolle ei tee mielikään kertoa mitään. Luultavasti viimeinen ihminen jolta jossakin kriisissä menisin tukea pyytämään. Ei olla koskaan tultu kitkatta toimeen, edes lapsena.
Kokeiltu siis on. Ja juu, kyllä minussa varmastikin on ollut myös vikaa. Tosin monetkin on huomauttaneet, että olen hyvä kuuntelija ja saan ihmiset tuntemaan olonsa rennoksi.
Kuitenkin, niin kauan kuin en kärsi yksinäisyydestäni niin en halua antaa vapauttanikaan pois vain varmuuden vuoksi että mitä jos jäänkin yksin. Ja ruveta paniikinomaisesti etsimään jotain "saunaporukkaa" tms.
Jos ystävät joita ihan tosielämässä löytää on noin epäluotettavia, niin eihän niillä mitään tee vai mitä. Yhtä hyvin on yksin sitten.
Ai niin, jos ei ole muita ystäviä kuin oma puoliso, niin ei se silti tarkota sitä ettei elämässä ole MITÄÄN muuta kuin se puoliso. Mulla ainakin on koko ajan jotain tekemistä ja muutama rakas harrastus, niihin vain ei kuulu fyysiset tapaamiset vieraiden / ystävien kanssa.
Tahtoo sanoa, että jos nyt vaikka mieheni kuolisi syksyllä sydänleikkaukseensa, niin jäisin tietysti hirveän yksin, mutta elämäni ei silti olisi missään mielessä TYHJÄÄ. Siitä ei ole kysymys. Enkä ole mikään nynny joka jää apaattisena itkemään kohtaloaan. Kaikenlaista raskasta on jo ennenkin koettu, ja niistäkin on selvitty.
Tietysti kauhistun ajatusta että mieheni voi kuolla. Mutta eihän sille sitten mitään voi, jos hänen aikansa on tullut. Pakkohan se on kestää.
oli se naiskaksikon nimi, jota kakkostapauksessani hain. Jos nyt jotakuta sattuu kiinnostamaan.
http://www.yle.fi/radiomafia/ohjelmat/sivu.13.shtml
Ei varmaan kaikki kaipaa ystäviä. Olet ehkä oikeassa. Mutta eka viestissä juuri ihmettelit, että kuinka pärjäisit jos sulla ei olisi miestäsi.
Mulle on tosi tärkeää aina ollut ystävät. En itsekään ole aina osannut ystävyyttä arvostaa tarpeeksi, mutta kun sairastuin rintasyöpään, silloin huomasin miten tärkeää oli mulle että oli muitakin ystäviä, kun oma avoimies. Sain heiltä todella paljon tukea.
Ystäviä on todella monenlaisia. Siinä olet oikeassa. Mutta jonkun vakavan sairauden kohdatessa, huomaa ketkä on tosi ystäviä ja ketkä ei. Huomasin ,että mulla on aika monta ystävää.
Mulla sama tilanne mieheni, jonka kanssa asun on ainut ystäväni..
Hei!
Täällä sama homma, yllättävän paljonhan meitä yksinäisiä näköjään on liikkeellä. Itse seurustelen ja minulla on myös kissa. Mutta ois mukavaa kun ois ihan kunnon ystäväkin. Mutta miesystäväni on myös ainoa ystäväni.
Olen pirteä ja minulla on aina hyviä juttuja. Kunnon työ on ja jänniä harrastuksiakin, sekä hengen että ruumiin.
Onneksi minulla on hyvä vaimo, sillä muita kavereita ei ole koskaan ollut! Paljolti koska miehet pyörivät aina jossain määrin kännin ympärillä, ja naiset (turhaan) luulisivat kai että haluaisin suhdettakin.
Kärsin tästä yhä enemmän, enkä halua enää katsoa telkkaristakaan mitään kaveriporukoiden yhteisjuttuja. Tehokkaasti kätketty masennus etenee... :-)