Huomionhalu vaivaa

Mulla on nuo samat hommat.

Oon 22v ja oon siihen päättyny ettei tässä maailmassa kukaan muu mun itsetuntoa parannna ku minä itte.
Joten päätin että aivan sama mitä muut ajattelee ja ite mietin mitkä asiat tekee musta paremman ihmisen ja mitkä asiat kannustaa mua esim tutustumaan/juttelemaan muille ihmisille.
Joskus 17-vuotiaana olin aika helvetin huonosti sosiaalistunut tai silleen mutta jotenki vaan lopetin sen ruikuttamisen ja päätin että jutellaan ja naureskellaa kaikelle paskalle mitä itelle tapahtuu ja siitä seon sitte lähteny että oon aika sosiaalinen olento nykyään.

En tiiä mikä sun kohdalla toimii mutta sun pitää tietää että ei tässä maailmassa löydy toista semmosta ihmistä niinku sun äitis tai isäs (jos ne oli hyviä vanhempia) jotka pitäis susta huolta. Vaan sun pitää itse olla "omas onnes seppä" Eli päättää että nyt tämä masentuneena oleminen loppuu ja katot ittiäs peilistä ja sanot että oot helvetin kova jätkä / tai mimmi ja teet joka päivä jotain uutta juttua.

Elämää tää vaan on ei mitään sen kummempaa ei niin vakavaa että pitäs murjottaa tai kuluttaa aikaa semmoseen.

Juttelin myös joskus psykologille ku oli "rankkaa", Kyllähän ne osaa sut piristymään saada mut oma-aloitteisuus oikeesti on kaikkein tärkein asia. Se että sä ite päätät mitä sä oot ja mitä sä et halua olla.

Tsemppiä ja kyllä se siittä.

Jotkut meistä taas on kyllästyneet siihen, kun eivät taida näistä kyttääjistä enää
koskaan eroon päästä. Ja miksiköhän näiden kohteeksi alun alkaenkin joutuivat?

VAI NIIN

nyt aivan saman. Olin nuorena äärimmäisen, totaalisen yksin pitkiä aikoja. Asuin toki vanhempien kanssa saman katon alla, juttelin muodollisesti, kävin koulussa, en useina päivinä puhunut kellekään eikä kukaan minulle, monesti vierähti viikkoja ja jopa kuukausia näin. Kotona isäni oli/on lähinnä psykopaatti luonteenlaadultaan (ei siis omaa minkäänlaista empatiaa ketään kohtaan) ja äitini on aina ollut niin hermoheikko itsekin, ettei häntä oikein ole voinut rasittaa. On vain pitänyt olla mahdollisimman kiltti ja mukava kummallekin, että he voisivat paremmin ja jättäisivät minut rauhaan syytöksiltä.

Nykyisin taas kerron muutamille sydänystäville (joita ensimmäistä kertaa elämässäni olen aikuisiällä onnistunut hankkimaan, saavutus sekin!) vähän liiankin usein elämästäni. Huomaan siitä, että he eivät ainakaan toistaiseksi ole kyllästyneet, mutta...rasitan heitä omilla asioillani ja aiheutan hetkellistä mielipahaa. Tuntuu vain, että olen liian kauan ollut vaiennettu, enkä ole saanut puretuksi kenellekään, elämän aikana ehtii kertyä kaikenlaista.

Oletko sinäkin jäänyt lapsuudessa ja nuoruudessa vaille minkäänlaisia "todellisia" tunnepitoisia, vastavuoroisia ihmissuhteita ja otat sitä nyt oikein kunnolla takaisin?

Kiitos vastauksista! Olen kyllä ollut aina yksinäinen ja se voi näkyä tässä iässä niinkin että nyt varsinkin on kauhea kaipuu tulla hyväksytyksi ja muodostaa tunnepitoisia ja aitoja ihmissuhteita... En siltikään tiedä miten oikein lopettaisin tämän liiallisen huomionhaluisuuden, tuntuu että sille asialle menee aivan liikaa energiaa.