Huudan, mutta kukaan ei kuule

Olen todella väsynyt siihen kuinka ahdistus valtaa minut nykyään melkein joka toinen päivä. Viikossa vain muutama ilta menee niin, että en itke itseäni uneen. Toisinaan vain itken, ymmärtämättä miksi. Ahdistaa vain niin paljon.

Olen 16 vuotias tyttö.
Minua on koulukiusattu yläasteella mm. levittelemällä juoruja ja haukkumalla ohimennen käytävällä, osoittelemalla jne puhumalla pahaa selän takana.
Muistaakseni kahdeksannella luokalla aloitin viiltelemisen. Nykyään en viiltele, yritän olla vahva.
Minulla on luultavasti sosiaalinen ahdistuneisuushäiriö, sillä kaikke oireet tuntuvat täsmäävän.

Haukun itseäni mielessäni usein. Varsinkin silloin kun katson itseäni peilistä. En saa mielenrauhaa, en osaa olla rentona. Tuntuu kuin kokoajan olisin kauhean kireä ja varuillani. En mielelläni liiku paikoissa missä on paljon ihmisiä, sillä silloin ahdistus on voimakkaimillaan, luulisin. Bussissa en pysty istua normaalisti, kun mietin miltä näytän muiden silmissä, miten istun, katsooko joku jne. Sama juttu jos kävelen jossai kadulla, pyöräilen tai ihan mitä vaan. Joskus minusta jopa tuntuu että kaverini katsovat minua oudosti.

Minulla on muutenkin huono itsetunto ja se ahdistaa. Ahdistaa, kun en tavallaan edes tiedä kuka olen. Ymmärrän kyllä että se kuuluu murrosikään mutta rajansa kaikella.

Kuvittelen aina, että tulevaisuus on parempi. Että silloin olen sosiaalinen, iloinen, voin hyvin ja olen itsevarma.

Tuohon sosiaaliseen ahdistuneisuuteen palatakseni kerron vielä että en uskalla tutustua uusiin ihmisiin. Jos kaverini on tuomassa jotai toista kaveriaan mukaamme jonnekin, yleensä keksin jonkun tekosyyn ettei minun tarvitsisi tutustua uusiin ihmisiin. Kouluun hakeminen pelottaa, sillä mietin kokoajan esitelmien tekoa. Kammoa ja pelkään olla ''näytillä''. Yleensä punastun todella paljon, kädet alkaa täristä ja tuntuu etten puhu kunnolla. Tekee mieli vaan painaa pää maan alle. Olin kerran työhaastattelussa ja se oli painajaista. En enää koskaan halua samanlaiseen tilanteeseen... Olin täysin punainen kokoajan, kädet tärisi ja hikoilin, tuntui etten itse edes ymmärrä mitä siellä puhun ja selitän, halusin vain tilanteesta pois. Se oli ryhmähaastattelu ja häpeän vieläkin millainen olin siellä..

Olen kiinnittänyt huomiota, että joissakin sosiaalisissa tilanteissa missä minua jännittää ja ahdistaa, tuntuu etten saa henkeä ja käteni alkavat täristä. Esim. kun olen vieraan ihmisen autokyydissä (vaikka kaverin isä, äiti ym.) tai joku vieras ihminen tulee esim juttelemaan minulle.

Tuntuu kuin olisin jokseenkin mielisairas, ihan hullua.
Olen monta kertaa tehnyt feikki-profiilin kuvagallerioihin ja esittänyt muuta kuin olen. Ehkä haluaisin olla joku muu? Saan siitä hetken tyydytystä kun taas sitten poistan tunnukset. Puhun paljon yksikseni, silloinkin kuvittelen olevani joku muu tai saatan puhua kahden ihmisen roolissa.

Olen todella herkkä. Voin alkaa itkemään tuosta noin vain, sillä hetkellä kun jokin asia tuntuu ahdistavalta yms. Esim koulussa kun jouduin puhumaan opettajan kanssa kahden kesken, terkkarin kanssa tai jonkun muun, joudun pidättelemään itkua, puhe tuntuu ''tärisevän'' jne.
Tai jos joku sanoo jonkun kommentin mikä on mielestäni negatiivinen, en pääse siitä ainakaan viikkoon yli. Mietin sitä kokoaja, se tuntuu ylitsepääsemättömältä. Samoin jos jotain pientä on tapahtunut.
Kerran hiuksistani sanottiin jotai, jonka seurauksena itkin todella paljon kotona ja silloin viiltelin itseäni.

En osaa puhua oikein kenenkään kanssa. En ole koskaan puhunut tunteistani esim vanhemmilleni. Vaikka kaikki sanovat että pitäisi vain mennä puhumaan, se ei ole niin yksinkertaista, en vain pysty. Olen monta kertaa ottanut selvää netin kautta erilaisista keskuksista minne voi mennä juttelemaan ammattilaisten kanssa, mutta en vain uskalla mennä. En tiedä mitä siellä sitten sanoisin, osaissinko sanoa mitään.....

En myöskään osaa puolustaa itseäni. Kun koulussa minua haukuttiin, sulkeuduin vain kuoreeni ja annoin muiden mollata minut täysin maan pohjalle. Koulun viimeisenä vuonna skippasin/lintsasin kaikki esitelmien esitystunnit ja olin ''muka kipeänä''.. en vain pystynyt mennä sinne luokan eteen muiden osoiteltavaksi ja arvosteltavaksi.

Haluaisin vain yksinkertaisesti olla NORMAALI ja osata nauttia elämästä. Se tuntuu niin vaikealta. Olen kyllä yrittänyt olla iloinen ja positiivinen... En tiedä, ehkä minulla on myös jonkinlainen masennus.

En nyt tiedä muistinko kirjoittaa tähän kaikki... Kirjoitin ne asiat mitkä nyt päässäni pyörivät.