Kaksisuuntainen on sairaus, sen olen pikku hiljaa hyväksynyt ja yritän sisäistää sitä koko ajan enemmän, syvemmällä.
Koko elämäni on ollut hirveätä menoa, ylös alas, joka suuntaan ja aina täysillä. Olen tuhonnut ihmissuhteita, avioliittoni, monta työpaikkaa, omaisuuteni,terveyteni siten, että olen ollut kaksi kertaa hyvin lähellä kuolemaa. Kuin ihmeen kaupalla selviydyin.
Olen kuitenkin erittäin hyväosainen; minulla on hyvä työ, muutama hyvä ihmissuhde, rakkaat lapset, melkein aikuisia jo, joiden kanssa on todella hyvä olla, samoin heillä minun kanssa.
Taistelen päivittäin tämän sairauden kanssa. Joka ikinen päivä huomaan, että olen menossa taas "yli" "väärään suuntaan" tai sitten vaipumassa hyvin raskaaseen mielentilaan.
Löysin vuosien etsimisen jälkeen hyvän lääkärin, joka ei ole psykiatri, mutta sellainen lääkäri, joka kuuntelee ja osaa auttaa. Hän jopa kertoi omista kovista kokemuksistaan elämässään ja se oli aitoa dialogia, jossa itse asiassa autoimme toinen toisiamme. Aivan hämmentävä kokemus.
Olen monen lopettamisen jälkeen viimein hyväksynyt sen, että tarvitsen lääkityksen, tämä sairaus ei pysy muuten kurissa. Otan lääkkeet säännöllisesti, enkä enää kuvittele, että voin taas lopettaa niiden ottamisen, kun olo on hieman parantunut. Yritän koko ajan hyväksyä paremmin sen, että kyseessä on elinaikainen sairaus, joka vaatii lääkehoitoa, ihan kuin diapetes, epilepsia jne.
Koko elämäni on ollut hirveätä menoa, ylös alas, joka suuntaan ja aina täysillä. Olen tuhonnut ihmissuhteita, avioliittoni, monta työpaikkaa, omaisuuteni,terveyteni siten, että olen ollut kaksi kertaa hyvin lähellä kuolemaa. Kuin ihmeen kaupalla selviydyin.
Olen kuitenkin erittäin hyväosainen; minulla on hyvä työ, muutama hyvä ihmissuhde, rakkaat lapset, melkein aikuisia jo, joiden kanssa on todella hyvä olla, samoin heillä minun kanssa.
Taistelen päivittäin tämän sairauden kanssa. Joka ikinen päivä huomaan, että olen menossa taas "yli" "väärään suuntaan" tai sitten vaipumassa hyvin raskaaseen mielentilaan.
Löysin vuosien etsimisen jälkeen hyvän lääkärin, joka ei ole psykiatri, mutta sellainen lääkäri, joka kuuntelee ja osaa auttaa. Hän jopa kertoi omista kovista kokemuksistaan elämässään ja se oli aitoa dialogia, jossa itse asiassa autoimme toinen toisiamme. Aivan hämmentävä kokemus.
Olen monen lopettamisen jälkeen viimein hyväksynyt sen, että tarvitsen lääkityksen, tämä sairaus ei pysy muuten kurissa. Otan lääkkeet säännöllisesti, enkä enää kuvittele, että voin taas lopettaa niiden ottamisen, kun olo on hieman parantunut. Yritän koko ajan hyväksyä paremmin sen, että kyseessä on elinaikainen sairaus, joka vaatii lääkehoitoa, ihan kuin diapetes, epilepsia jne.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hieno kirjoitus ja varmasti monen bibon elämää hyvin kuvaava. Onnittelut että olet löytänyt tasapainon elämääsi.