Yksinäinen omasta halustaan, outo?

Olen ihan pienestä pitäen ollut sellainen "yksinäinen susi". Halusin kyllä olla hyväksytty, "suosittu", pidetty yms, mutta eniten nautin ihan omasta seurastani. Olin pienenä myös todella ujo. Kun tuli vieraita, niin menin aina äitin tai iskän taakse piiloon tms. Silti muistan, että kavereita löytyi ihan kiitettävästi ja olin sosiaalinen kun muhun vain jaksoi tutustua.

8- vuotiaana muhun iski joku ... vanhempien jatkuva riitely? Jatkuva eroaminen? Pelko? Riittämättömyyden tunne? No, kuitenkin. Aloin nyppimään ripsiäni, sille on kai jokin nimityskin ... trikollomania tms? Jotain helpotusta tuosta sain johonkin, en vieläkään tiedä miksi tai mitä. Nyppimistä jatkui 14 ikävuoteen ja voi vaan kuvitella minkälaiset haavat siitä jää ihmiseen. Olin jatkuvasti kiusattu ja syrjitty. En onneksi mitenkään "raailmmalla" tavalla, eli väkivallalla, mutta henkinen kiusaaminenkin on aikamoista väkivaltaa. Mutta itse olin kaiken aiheuttanut. Vihasin itseäni. Pojat tekivät hyvin selväksi (jopa oma isäni) että olen oksettavan ruma. Touhua oli pakko jatkaa, koska ihmiset olis ihmetelly jos ripset olis vaan kasvaneet takas yhtäkkiä. 8-9 luokan kesälomalla kuitenkin lopetin touhun ja tajusin, ettei mun tartte enää kestää sitä. Kortit oli mun käsissäni. Samalla oli riparia ja kaikkea seurakunta juttua, aloin saada kavereita sellaisista jotka eivät mun menneisyydestä tienneet. Aloin kiinnostamaan poikiakin ja pidin itsestäni hieman enemmän.

Amikseen kun lähti, niin oli helpotus kun kukaan ei tuntenut sua ennestään. Seurustelinkin monta vuotta yms. Silti tunsin itseni jotenkin ulkopuoliseksi. Tuntui, etten tarvinnut muuta kuin sen kumppanin. Kaikki kaverit vaan pettivät luottamuksen ja sen sellaista. En edes jaksanut yrittää luottaa kehenkään. Sitten ensirakkaus jätti, mietin jo itsemurhaa kunnes jotenkin vaan aloin saamaan kavereita. Itseluottamus tuli takaisin ja niin tuli täysikäisyyskin ... baareissa ravaamista, jätkien perässä juoksemista. Tajusin, ettei mulla ole kavereita. Miehet vaan juoksi perässä sen yhden ainoan asian takia. Sitte piti vaan juoda enemmän että olis parempi olo. Masennuslääkkeitäkin piti alkaa ottaa. Tunsin olevani NIIN erilainen kuin muut. Yritin ihan tosissani vetää niitä lärvejä ja sekoilla, mutta aina tuntui että olin liian hiljainen jonkun mielestä tai liian estynyt tai jotain. Että mua arvostettiin vain humalassa.

Sitten aloin seurustella (nyt melkein kolme vuotta), masennuslääkkeille sanoin heipat, lopetin alkoholin kittaamisen ja tuli parempi fiilis. Tietysti sitä joskus silloin tällöin ottaa, mutta tuntuu ettei edes jaksa kaataa suuhunsa enää samoja määriä. Illassa ehkä sen 5 lonkeroa. Aloin olemaan oikeastaan vain miekkosen kanssa ja hänen kavereiden. Nykyään sama juttu, mua ei oikeasti kiinnosta tavata ketään "suunnitellusti". Nykyään vietetään tosi paljon aikaa vaan kahdestaa, mies käy kavereidensa kanssa välillä jossain mies porukalla ja välillä mennään yhdessä, mutta mulla ei ole "omia" kavereita. Tää mun mieskään ei siis kaipaa mitään vauhdikkaampaa.

Välillä vaan painaa syyllisyys, olenko kummallinen? Pitääkö ihmisellä olla omia ystäviä? Voiko se mies olla sun ystävä? Tykkään kyllä tavata ihmisiä ja tutustua, mutta spontaanisti "vahingossa". Jos tiedän, että mun pitää tavata joku, alan hermoilla ja suurinpiirtein tärisen kotona ja mietin miten pukeudun tai mitä pitää sanoa. Ahdistavaa! Siksi varmaan joinkin niin paljon joskus. Sain kyllä lääkkeitä paniikkihäiriöön, mutta ei ne auta. Enkä edes halua syödä niitä. Haluan olla normaali. Tavallaan haluisin samanhenkisiä kavereita, mutta pelkään etten kelpaa. Aina tuntuu, että olen outo ja kummallinen vaikka en ole! Ulkonäöltä olen nätti nuori nainen, mutta luonteeltani vähän "sisäänpäin" suuntautunut jos mua ei tunne. "Kireyden" voi aistia musta. Työtilanteissa taas tiedän, että mun on PAKKO nyt mennä töihin, on pakko avata suu, on pakko tehdä sitä ja tätä, on pakko puhua tuntemattomille. Otan tavallaan toisen roolin ja se onnistuu hienosti. Mua on kuvailtu ylpeäksi ja itsekeskeiseksi, mikä tuntuu tosi pahalta.

Mutta se, miksi tää asia tuli taas mieleen ... mies on nyt työmatkalla ja tuntuu aika pahalta. On tietysti ikävä, mutta ei tää sitä ole. On vaan pirun yksinäinen fiilis. Jotenkin nolottaa olla yksin tekemättä mitään (kun ei töitäkään nyt ole). Ajattelen, että joku miettii että voivoi onko kulta matkalla eikä oo kavereita. Että sen siitä saa kun jättää kaverinsa. Mutta kun ei mulla ole ikinä ollutkaan mitään hyviä kavereita. Tavallaan haluaa olla yksin, tavallaan taas ei koska se on outoa. Toivottavasti en ole yksin tämmöisen tunteen kanssa. :)