Ulkonäkö paha pakkomielle

apua. joku

Olen 28-vuotias nainen, joka on kärsinyt voimakkaista sairauspeloista ja tarkistelupakosta jo lapsena. 18 vuotiaana oireet olivat tosi pahoja ja tein kokoajan kuolemaa. Tarkistelin kehoani kokoajan ja menin täysin tolaltani esim. mustelmasta, olin varma, että minulla oli leukemia yms.. Rävelsin imusolmukkeita niin paljon, että ne tulehtuivat. Minä pääsin kuitenkin itse eroon sairauspeloista.

Mutta tilalle on tullut niin vakava pakkomielteinen touhu, että olen aivan lopussa enkä jaksa enää. Häpeän kirjoittaa tätä, kun ihmiset ovat oikeasti sairaita ja minä ruikutan ulkonäöllisiä asioita, mutta en voi puhua näistä kenellekään ja on saatava tämä jonnekin.

Ihan rehellisesti kerrottuna kaikki ajatukset pyörivät ulkonäön ympärillä. Olen hoikka, normaali rakenteinen paljon liikkuva ihminen jota vaivaa niin hirveän suuri häpeä itsestään ja ulkonäöstään, että eristäydyn pian kohta kokonaan. Keväisin tämä on pahinta, kun valon määrä lisääntyy. Tämä ei ole mitään pientä, vaan koen suunnatonta kauhua valon määrästä ja siitä, että joudun esiintymään kirkkaassa päivänvalossa. Tämä rajoittaa elämäni kohta tosi pieneksi ja en saa tätä hallintaan mitenkään.

Pelkään kun liikun kaupassa yms, että törmään johonkin tuttuun joka näkee minut ja ajattelee, miten olen tullut niin rumaksi. Jos näen kirkkaissa valoissa jonkun tutun, menen aivan paniikkiin ja pakenen paikalta jos mahdollista. Pahinta on mieheni ystävät. En halua näyttäytyä heille, ellei ole ihan pakko. Tämä kesä on täynnä häitä, joudun menemään sinne ja olen ahdistunut, että joudun näyttäytymään. Elämäni on sellaista, että en voi mennä normaaliin ruokakauppaan ilman hirveää häpeää siitä miltä näytän ja pelkoa, että joku tuttu näkee.

Kotona olen tarkka valojen kanssa. Pidän sälekaihtimia aina tietyssä asennossa, ettei kasvoni näy kirkkaissa valoissa. Vessassa, saunassa yms on hyvin himmeät valot, etten näe itseäni. En voi mennä kauppojen sovituskoppiin, sillä näkisin itseni kirkkaissa valoissa ja se aihauttaa niin suurta ahdistusta pitkäksi aikaa ja ison itkun, että vältän näitä.

Jos olen ostoksilla ja erehdyn katsomaan peiliin vahingossa, menen melkein shokkiin ja joudun keskeyttämään ostosten teon. Olin juuri mieheni kanssa lomalla mutta olin heti jo ahdistunut menomatkalla ulkonäöstäni. Hotellissa ikkunoista tullut valo tuli sivusta jota inhoan. Siellä oli iso peili johon valo tuli sivulta ja vilkaisin siihen ja järkytyin niin paljon, että oli vaikea rentoutua.

Mies meni lepäämään pitkän ajomatkan jälkeen ja minä suljeuduin kylpyhuoneeseen. Siellä oli kirkkaat valot ja peilit, että pystyin näkemään itseni sivusta, takaa ja edestä. Seisoin tunnin miehen levätessä peilaamassa pakonomaisesti itseäni ja olin järkyttynyt.

Yleensä välttelen peilejä, mutta joskus järkytyksen jälkeen koen pakottavaa tarvetta tarkistella itseäni tuntikaupalla peilin edessä. Valokuvia en anna koskaan ottaa itsestäni. Joskus se ei onnistu ja koen erittäin suurta pelkoa ja ahdistusta jos joudun näkemään minusta otetun valokuvan.

Häpeän ulkonäköäni vanhempienikin edessä. Koen (ilmeisesti virheellisesti), että kaikki ajattelisivat, että miten olen rumentunut niin paljon ja miettisivät mitä minulle on tapahtunut kun olen näin rumentunut.

Kaikki pyörii tämän hulluuden ympärillä ja en jaksa enää. En voi kenellekään kertoa tällaista, kun ihmiset ovat oikeasti sairaita ja minä mietin ulkonäköä näin.

Olen yrittänyt vaikka mitä ruokavalioita ja hoitoja, että tulisin paremman näköiseksi ja en saa mistään apua. Päinvastoin jos menen kampaajalle, itken sieltä pois tultaessa kuinka rumat hiukseni ovat.

Ahdistun ihan sanoinkuvailemattomasti tilanteista, joissa minun täytyy näyttäytyä..juurikin häät yms...

Monesti on ollut menoa, olen laittanut itseäni, meikannut pessyt meikit pois, meikannut uudestaan, asettanut hiuksia ja taas asettanut ja lopulta en ole kyennyt lähtemään koska en saa itseäni sen näköiseksi, että voisin poistua ovesta.

Olen joutunut kertomaan miehelleni miten hullu olen. Romahdin nimittäin kerran täysin tallinnassa, kun menimme kylpylään. Laivassa oli niin kirkkaita valoja ja peilejä jokapaikassa ja olin kuin jossain kauhuen talossa kun näin itseni. Meinasin seota järkytyksestä. Hotellissa minun oli pakko ihan älyttömän itkun kanssa kertoa mitä elämäni on ja mitä tunnen.

Mieheni oli niin järkyttynyt näistä ajatuksistani yms, että häntä itketti. Hän ei voinut käsittää niitä ja meni hetkeksi tolaltaan. Sinä hetkenä pystyin kertomaan hänelle kaikkien sairaimmatkin asiat liittyen tähän ja nukahdin lopulta hänen kainaloonsa helpottuneena siitä, että joku tiesi. Uskoin häntä, kun hän sanoi, että mikään mitä sanoin, ei pitänyt paikkaansa. Kerroin niistä piirteistäni ulkonäössä jotka saavat minut hyvin ahdistuneeksi, ja joita koitan peitellä. Hän vakuutti, että kukaan ei koskaan ajattelisi mitään sellaista minusta ja minun mielessäni on jokin vääristymä nyt.

17

1229

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Ketjun aloittaja-

      Joudun katkaisemaan viestin, koska sitä oli liikaa lähetettäväksi:

      Olin niin helpottunut ja uskoin häntä. Ahdistus lähti samantien ja seuraavana päivänä kaikki oli hyvin. Kotimatkalla jo koin taas niin voimakasta ahdistusta ulkonäöstäni, että éi mitään järkeä. Ja sama jatkuu vuodesta toiseen. Mielestäni tämä pahenee vain mitä vanhemmaksi tulen. Välillä on parempia aikoja, jolloin tämä ei ole niin pinnalla. Yleensä silloin jos olen vapaalla kotona vain ja olen kotiasussa, hiukset ponnarilla.

      Mitä minä teen? En jaksa tätä enää. Tämä pilaa suhteenikin pian, koska uskon miehenikin ajattelevan, miten rumentunut olen ja häpeävän minua. Ja tämä ei pidä paikkaansa, hän haluaisi aina esitellä minua kaikilla ja aina puhuu kuinka kaunis olen yms..niistä vain kiusaannut ja usein suutun. En puhu näistä hullutuksistani ääneen, mutta kaikki aikani ja voimani menevät pakonomaiseen ulkonäön tarkkailuun ja ajatteluun. En vain jaksa enää. En tiedä mitä tehdä?

    • Koita kestää!

      Hanki joku ammattilainen jolle puhua ja joka voisi ehkä määrätä lääkkeitä ahdistukseesi. Sinulla on selvä ruumiinkuvan häiriö. Ongelmasi ei ole turhamaisuutta vaan oikea psyykkinen häiriö siinä, miten itsesi näet.
      Miehesi varmasti auttaa sinua asiassa.

      Muista, meissä kaikissa on vikoja ja elämä on paljon enemmän kuin mitä päällepäin näkyy. Pysy vahvana! :)

    • grhter

      Minä olen jo 51-v, mutta lievässä muodossa minullakin on samalaisia ajatuksia. KOko lapsuuteni häpesin hampaitani, aikuistuessa aloin hävetä ruumistani, olin mielestäni jotenkin epämuodostunut. Vaikka seurustelin ja minulla oli kavereita, kuvittelin olevani rumin ihminen maan päällä. Olen suurimman osan elämääni vältellyt/pelännyt peilejä ja inhonnut valokuvia itsestäni. Samalla tavalla tuo lisääntynyt valon määrä keväisin on aihuttanut pelkoa. Nyt ikä tuo mukanaan uusia asioita ulkonäköön, jotka aiheuttavat häpeää ja ahdistusta. Kuvittelin, että iän myötä itseinho vähenisi...mutta ei
      Siksipä neuvoisin sinua lämpimästi kääntymään asiantuntijan puoleen. Kyse ei ole turhamaisuudesta, vaan pakkomielle/ahdistushäiriöstä, johon voisit hyvinkin saada apua terapiasta tai lääkityksestä. On turha pilata koko nuorenaikuisen ihanaa aikaa tuonkaltaisella panikoinnilla.
      Hyvää kesää sinulle toivottaa yksi joka on käynyt läpi paljon samaa..

    • Ketjun aloittaja....

      Kiitos vastauksista. Kiva kun vastasitte.

      Olen aiemmin saanut pakko-oireilun (sairauspelot ja elimistön, kehon tarkkailun jne..) loppumaan lukemalla kirjan kerrasta poikki. Kirja oli vaikuttava ja auttoi nopeasti ja alkuun olin entistä ahdistuneempi kun en voinut pakonomaisesti tarkkailla elimistöäni pattien, kasvainten, mustelmien yms kuoleman merkkien takia, mutta ahdistus helpotti tosi nopeasti ja aina kun tuli mieleen joku syöpä, katkaisin sen kierteen heti toteamalla itselleni, että kyse on taas pakko-oireilusta ja en lähde missään tapauksessa tarkistelemaan itseäni sen takia. Yllyke meni nopeasti ohi. Yhä olen vapaa tästä, enkä tarkistele itseäni sairauksien vuoksi. Minulla tuokin homma oli sairasta ja en saanut koskaan selkoa esim. sille, etten vain ole keltainen. (oire maksasairaudesta) ja jouduin tarkkailemaan useasti päivässä ihon väriäni enkä kyennyt vakuuttamaan itseäni olenko keltainen vai enkö ja jouduin jankuttamaan muilta siihen vastausta.

      Mutta tosiaan, nyt kärsin niin hirveästä ulkonäön pakonomaisesta tarkkailusta, etten saa tätä kuriin nyt mitenkään. Aloitin lukemaan uudestaan kerrasta poikki kirjaa ja kokeilen jos saisin tämän kuriin.

      Välillä on parempia aikoja mutta etenkin kevät ja erilaiset tulevat juhlat, kuten toisten ihmisten häät saavat minut kovin ahdistuneeksi jo pahimmillaan paria kuukautta ennen juhlaa. Teen kaikkeni, että saisin kohennettua ulkonäköäni ennen tällaisia tilaisuuksia ja aloitan ihme ruokavalioita ja yritän ties mitä hius ja kasvohoitoja, mutta en saa mitään tuloksia aikaan ja olen tosi ahdistunut kun täytyy lopulta lähteä juhlaan/tilaisuuteen jossa täytyy olla esillä.

      Nyt oli joku aika sitten ristiäiset, jonne piti mennä. Otin pitkästä aikaa tosi suuret paineet näistä ja itkin kuin hullu sinne menemistä. En saanut hiuksia millään kuntoon,meikkiä en saanut hyvin ja olin ostanut jotenkin vääränlaiset vaatteetkin sinne. Tilaisuus oli ihan hirveä, olin tosi ahdistunut ja häpeissäni siellä ja siellä otettiin paljon valokuvia. Olin kamalan pahalla tuulella lopulta, koska tuntui niin hirveältä ja se häpeän määrä oli valtava. Seuraavana päivänä mieheni äiti soitti ja kertoi kuinka "koko suku" oli "taas" sanonut, kuinka tyylikäs minä olen ja kehui kokoajan... menin ihan shokkiin ja hävetti aivan kamalasti ja lopputuloksena suutuin tästä sitten miehelleni ja käänsin koko homman siten, että miksi niiden suku on niin pinnallista, että täytyy kenenkään ulkonäköä arvioida.... Olen siis näin sairas. En voi kellekkään kertoa miten hullua tämä on, mutta menkööt tänne anonyymina..

      Vältän siis yleensä aina peilejä, laseja yms kaikkea mistä voisin nähdä itseni.Kotona on yksi turvallinen paikka peilille, jossa meikkaan yms. Siinä on hämärää, joten peilistä katsominen ei ole niin järkyttävää. Kaupassa tai vieraissa paikassa vältän kaikkeni, etten katso vahingossakaan peiliin, sillä järkytys on niin suuri, jos näen itseni väärissä valoissa.

      Nyt viikonloppuna oli taas yksi sosiaalinen tilaisuus ja ihmettelen tätä: taas minulle sanottiin muutamaan otteeseen, että minulla on niin paksut hiukset. Ja nyt olen miettinyt tätä asiaa, että olenko hullu vai mikä olen...Koska hiuksia häpeän eniten itsessäni. En voi koskaan pitää niitä auki, koska häpeän ihan älyttömästi tätä hiirenhäntää ja koen hiukseni todella ohuiksi ja hauraiksi. Joskus tulee fyysisesti paha olo kun unissani esim. kosken hiuksiani ja kauhistun miten ohuet ne ovat ja tunnen olevani puoliksi kalju. Miten sitten niin moni usein sanoo hiuksiani paksuiksi?

      Tämä sai taas miettimään, että kuvittelenko minä nämä kaikki vikani vai mitä tämä on? Miksi en vain voi olla normaali, en ymmärrä mistä tällainen tulee?! Tiedän, että olen täällä maailmassa kuin yksi muurahainen toisten joukossa, en mitenkään merkittävä eikä kukaan minua voi järjellä ajateltuna tuolla ihmisten ilmoilla kyylätä ja arvostella, koska en ole mikään julkisuuden henkilö, vaan täysin tavallinen pulliainen. Enhän itsekään arvostele toisten ulkonäköä. Mutta vaikka tiedostan tämän näin, niin en saa tätä kuriin mitenkään. Koen valtaaa häpeää kokoajan ja ruokakaupassakin käynti on ahdistava koska pelkään törmääväni tuttuihin. Vanhempien seurassa on tosi vaikeaa ja olen nyt saanut päähäni, että etenkin isäni säälisi minua, koska olen rumentunut näin kamalasti. Näen itseni välllä suht normaalisti, mutta välillä näen itseni ihan outona, sellaisena pöhöttyneenä, hiirenhäntälettinä, jolla on aivan käsittämätön ruumiinrakenne ja nenä. Käytän tunteja aikaa tarkistellen ihoani ja menen kokoajan melkein shokkiin sen kunnosta. En jaksa enää ihan oikeasti. Minut pitäisi lähettää jonnekin sodan runtelemaan köyhään maahan jossa ihmiset kuolevat nälkään ja murhataan. Ehkä siellä saisin vähän opetusta elämän mittasuhteissa. Nämä ulkonäköhommat taitavat olla vain länsimaisten ongelma...miten täällä voi elää kun kaikki on niin pinnallista...

      • Aloittaja.......

        Jatkan vielä... Valmistuin eräästä koulutuksesta ja toisten juhliessa omia valmistumisia, en suostunut, että minulle pidetään juhlia. Lähdin lopulta heti paperit saatuani pois kotoa, ettei vaan kukaan tule käymään, sillä olin niin ahdistunut taas ulkonäöstäni. Häpesin siellä tilaisuudessa todella paljon ja toisilla oli omaisia läsnä, mutta ei minulla, sillä en halunnut kenenkään tulla sinne ja näkemään kuinka typerältä näytin, vaikka olin meikannut ja laittanut hiuksiani todella kauan.

        Se onkin minulla pahinta, kun on tilaisuus jossa kaikki ovat kauneimmillaan ja ovat laittautuneita. Yritän kaikkeni ja koitan olla oikein huolellinen ja en saa mitenkään naamaa ja hiuksia kuntoon. Sen sijaan jossain lenkillä en liiemmin mieti ulkonäköäni. Liikun paljon ja kuljen metsissä kumikengissä, lippis päässä ja rakastan sitä. Tunnen siellä olevani vapaa kaikesta siitä, mistä kärsin muutoin.

        Nyt sitten näin itsestäni otettuja valokuvia ja jouduin pakonomaisesti katsomaan niitä uudestaan ja uudestaan. En kyennyt lopettamaan ja tuntui, etten saa selvyyttä sille mitkä ovat pahimmat ongelmakohtani, hiukset vai naaman pöhötys vain nenä vai tihrusilmät. Katselin toistuvasti näitä kuvia, enkä suostunut näyttämään niitä miehellenikään.

        Sitten jäin yksin kotiin ja pöllöydyin täysin. Kannoin peilin lattialle ja istuin varmasti kaksi tuntia tarkkailemassa kasvojani enkä saanut jotenkin selkyyttä vaikka miten tarkistin ja tarkistin... en tiennyt onko naama ok vai eikö ja yritin saada selvyyttä sille. Ja koska olen hullu ilmeisesti, niin saunaan mentäessä, otin peilin sinne mukaan. (itkettää kirjoittaa tätä, tää on ihan hullua) ja katselin siellä saunassa itseäni peilistä kuin mielipuoli, sillä se pari tuntinen ei kertakaikkiaan antanut selkoa sille, onko kaikki ok. En saanut selkoa saunassakaan.

        No tänään olen ollut vapaapäivällä ja viihtynyt aamusta iltapäivään saakka kasvimaalla. En ole juuri miettinyt ulkonäköä. On ollut ihan mukava päivä. Sitten tulin sisälle, ja kohta pitäisi lähteä miehen kanssa kauppaan ja minun olisi pakko käydä myös kenkäkaupassa koska tarvitsen uudet kävelykengät... no eikö tämä laukaissut sen, että kannoin taas peilin lattialle ja tarkistelin naamaani ja hiuksiani vajaa tunnin ja tälläkin hetkellä koen valtavan suurta pakonomaista tarvetta heti tämän kirjoituksen jälkeen mennä uudestaan tarkistelemaan, koska en saa selkoa siitä hiton peilikuvasta. Ajatelkaa kuinka hukassa normaalt elämän arvot minulla on... naapurini kuoli vähän aikaa sitten levinneeseen syöpään ja siellä on lapset kaikki surun murtamia. Minä istun peilin edessä ja räävyn silmät päästäni, vaikka olen fyysisesti terve. Ei tää ole normaalia touhua. Häpeän tätä todella paljon.

        Muuten näen ystäviä, tosin aina häpeän itseäni, käyn töissä ja olen muutenkuin normaalitkin ihmiset. Sitten pääni on näin sekaisin oikeasti...

        Ne kauheimmat kohtani vaihtelevat. Yhteen aikaan olin tosi järkyttynyt hampaistani. Kävin valkaisemassa niitä ja se oli kovin kivuliasta vihlonnan takia ja näin hampaani oudon ohuena ja aivan järkyttävinä. Tein kaikkeani, etten vahingossakaan näytä hampaitani kellekkään. Samaan aikaan hammaslääkäri kehui hampaitani ja purentaani ja olin ihan sekaisin, että ketä uskon ja mitä tää on. Nyt taas hampaat on ok ja ihmettelen nyt, kuinka näin ne niin omituisina, aivan kuin ne olis olleet niin hauraat, että ne olisi voineet lohjeta kaikki hetkenä millä hyvänsä....

        Tällähetkellä pahinta on kasvojeni iho, pöhötys, rypyt, kulmakarvat, väsyneet turvonneet tihrusilmät ja ohuet, kuivay hiukset ja ryhtinikin aiheuttaa hermostumista.

        Jos tuo kerrasta poikki kirja ei nyt auta tähän niin en tiedä mitä tehdä. En jaksa enää tällaista. En voi kellekkään kertoa näitä asioita, en kehtaa. En tiedä miten auttaisin itseäni...


      • Kiltti kiusattu
        Aloittaja....... kirjoitti:

        Jatkan vielä... Valmistuin eräästä koulutuksesta ja toisten juhliessa omia valmistumisia, en suostunut, että minulle pidetään juhlia. Lähdin lopulta heti paperit saatuani pois kotoa, ettei vaan kukaan tule käymään, sillä olin niin ahdistunut taas ulkonäöstäni. Häpesin siellä tilaisuudessa todella paljon ja toisilla oli omaisia läsnä, mutta ei minulla, sillä en halunnut kenenkään tulla sinne ja näkemään kuinka typerältä näytin, vaikka olin meikannut ja laittanut hiuksiani todella kauan.

        Se onkin minulla pahinta, kun on tilaisuus jossa kaikki ovat kauneimmillaan ja ovat laittautuneita. Yritän kaikkeni ja koitan olla oikein huolellinen ja en saa mitenkään naamaa ja hiuksia kuntoon. Sen sijaan jossain lenkillä en liiemmin mieti ulkonäköäni. Liikun paljon ja kuljen metsissä kumikengissä, lippis päässä ja rakastan sitä. Tunnen siellä olevani vapaa kaikesta siitä, mistä kärsin muutoin.

        Nyt sitten näin itsestäni otettuja valokuvia ja jouduin pakonomaisesti katsomaan niitä uudestaan ja uudestaan. En kyennyt lopettamaan ja tuntui, etten saa selvyyttä sille mitkä ovat pahimmat ongelmakohtani, hiukset vai naaman pöhötys vain nenä vai tihrusilmät. Katselin toistuvasti näitä kuvia, enkä suostunut näyttämään niitä miehellenikään.

        Sitten jäin yksin kotiin ja pöllöydyin täysin. Kannoin peilin lattialle ja istuin varmasti kaksi tuntia tarkkailemassa kasvojani enkä saanut jotenkin selkyyttä vaikka miten tarkistin ja tarkistin... en tiennyt onko naama ok vai eikö ja yritin saada selvyyttä sille. Ja koska olen hullu ilmeisesti, niin saunaan mentäessä, otin peilin sinne mukaan. (itkettää kirjoittaa tätä, tää on ihan hullua) ja katselin siellä saunassa itseäni peilistä kuin mielipuoli, sillä se pari tuntinen ei kertakaikkiaan antanut selkoa sille, onko kaikki ok. En saanut selkoa saunassakaan.

        No tänään olen ollut vapaapäivällä ja viihtynyt aamusta iltapäivään saakka kasvimaalla. En ole juuri miettinyt ulkonäköä. On ollut ihan mukava päivä. Sitten tulin sisälle, ja kohta pitäisi lähteä miehen kanssa kauppaan ja minun olisi pakko käydä myös kenkäkaupassa koska tarvitsen uudet kävelykengät... no eikö tämä laukaissut sen, että kannoin taas peilin lattialle ja tarkistelin naamaani ja hiuksiani vajaa tunnin ja tälläkin hetkellä koen valtavan suurta pakonomaista tarvetta heti tämän kirjoituksen jälkeen mennä uudestaan tarkistelemaan, koska en saa selkoa siitä hiton peilikuvasta. Ajatelkaa kuinka hukassa normaalt elämän arvot minulla on... naapurini kuoli vähän aikaa sitten levinneeseen syöpään ja siellä on lapset kaikki surun murtamia. Minä istun peilin edessä ja räävyn silmät päästäni, vaikka olen fyysisesti terve. Ei tää ole normaalia touhua. Häpeän tätä todella paljon.

        Muuten näen ystäviä, tosin aina häpeän itseäni, käyn töissä ja olen muutenkuin normaalitkin ihmiset. Sitten pääni on näin sekaisin oikeasti...

        Ne kauheimmat kohtani vaihtelevat. Yhteen aikaan olin tosi järkyttynyt hampaistani. Kävin valkaisemassa niitä ja se oli kovin kivuliasta vihlonnan takia ja näin hampaani oudon ohuena ja aivan järkyttävinä. Tein kaikkeani, etten vahingossakaan näytä hampaitani kellekkään. Samaan aikaan hammaslääkäri kehui hampaitani ja purentaani ja olin ihan sekaisin, että ketä uskon ja mitä tää on. Nyt taas hampaat on ok ja ihmettelen nyt, kuinka näin ne niin omituisina, aivan kuin ne olis olleet niin hauraat, että ne olisi voineet lohjeta kaikki hetkenä millä hyvänsä....

        Tällähetkellä pahinta on kasvojeni iho, pöhötys, rypyt, kulmakarvat, väsyneet turvonneet tihrusilmät ja ohuet, kuivay hiukset ja ryhtinikin aiheuttaa hermostumista.

        Jos tuo kerrasta poikki kirja ei nyt auta tähän niin en tiedä mitä tehdä. En jaksa enää tällaista. En voi kellekkään kertoa näitä asioita, en kehtaa. En tiedä miten auttaisin itseäni...

        Suosittelen myös varaamaan ajan psykiatrilta tai mielenterveystoimistosta, jotta saisit apua ongelmaasi. Älä jää yksin pohtimaan mikä on vikana, hae apua ammattilaisilta. Et kuulosta turhamaiselta. Älä häpeä ajatuksiasi. Kuulostaa siltä, että näet ulkoisen itsesi vääristyneesti. Tällä palstalla taisi joskus aiemmin puhua samantyyppisesti,että hänellä oli sairaus,jonka vuoksi hän ei tiedä miltä oikeasti näyttää, ei vain saa peilikuvastaan selvää. En muista mikä lääketieteellisen diagnoosin nimi on/oli, mutta piirteenä oli täysin samoja kuin sinulla.
        Voimia sinulle! Koita jaksaa hakea apua ammattilaisilta. He ottavat sinun ongelmasi todesta.


      • tämä siis
        Kiltti kiusattu kirjoitti:

        Suosittelen myös varaamaan ajan psykiatrilta tai mielenterveystoimistosta, jotta saisit apua ongelmaasi. Älä jää yksin pohtimaan mikä on vikana, hae apua ammattilaisilta. Et kuulosta turhamaiselta. Älä häpeä ajatuksiasi. Kuulostaa siltä, että näet ulkoisen itsesi vääristyneesti. Tällä palstalla taisi joskus aiemmin puhua samantyyppisesti,että hänellä oli sairaus,jonka vuoksi hän ei tiedä miltä oikeasti näyttää, ei vain saa peilikuvastaan selvää. En muista mikä lääketieteellisen diagnoosin nimi on/oli, mutta piirteenä oli täysin samoja kuin sinulla.
        Voimia sinulle! Koita jaksaa hakea apua ammattilaisilta. He ottavat sinun ongelmasi todesta.

        Dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö.


    • ensmäinen vastaaja

      Kyllä mielestäni sinun pitäisi käydä säännöllisesti juttelemassa ammattilaiselle. Se, että pohdit näitä asioita päivittain sisälläsi vain pahentaa asiaa. Eikä kannata vertailla omia ongelmiaan muiden, koska elämme kuitenkin jokainen tavallamme ja ihmisillä tulee aina olemaan erilaiset huolenaiheet.

      Jos kyseessä olisi pelkkää turhamaisuutta, voisin omassa mielessäni tuomita sinut, mutta tiedän ettei asia ole niin, koska itselläni on tuota samaa, kylläkin lievemmässä muodossa ja liittyy pakonomaiseen ihon nyppimiseeni. Mutta tiedän kuitenkin hieman tunteesi, vaikkakin vain murto-osan siitä.

    • ketjun aloittaja....

      Kiitos taas kun luitte ja kommentoitte. Olen itsekin joskus ajatellut tuota ruumiinkuvahäiriötä ja mieheni on sitä mieltä, että kyse on siitä. Tieto helpotti valtavasti minua, ehkä en olekaan sellainen millaiseksi itseäni miellän ja näen. Edelleen olen helpottunut aina kun ajattelen, että kyse olisi siitä, mutta on päiviä kun vain koen, että kyse ei ole siitä, vaan olen kertakaikkiaan niin kovasti rumentunut, että koetan keksiä sille vain muita syitä.

      Tänään tein lähtöä erääseen kyläpaikkaan tunteja. Meikkasin ja laitoin itseni niin hyvin kyin kykenin ja kannoin peilin ikkunan eteen. En saanut taaskaan selkoa miltä näytän vaikka katsoin ja katsoin. Näytin hirveältä. Pala tuli kurkkuun ja lannistuin, koin etten voi mitenkään lähteä sinne. Ajattelin, että minun on pakko kertoa jollekin, miehelleni lähinnä mitä päässäni pyörii ja millaiseksi elämäni on taas mennyt. Istuin lannistuneena alas ja itketti. Sitten keräsin itseni, otin laukkuni ja lähdin. Menin sinne kylään ja päätin, että ei tämä pakko-oireilu parane jos sen edessä lannistuu. Kylässä en liiemmin miettinyt ulkonäköäni, ainoastaan ajatus rumuudesta oli takaraivolla jossain himmeänä. Alkuun pelkäsin, että sukulaiseni varmasti katsovat, että mitä tuolle on tapahtunut, onpas se rumentunut, mutta jotenkin sain itseni niskasta kiinni.

      Onneksi lähdin sinne. Olisin ollut ihan maassa, mikäki olisin taas antanut periksi. Olinhan tehnyt sinne lähtöä jo kuukausia ja minua odotettiin sinne. Onneksi menin.

      Päätin, että minun on vain mentävä reippaasti eteenpäin ja nähtävä ihmisiä. Mentävä päivänvalossa ja oltava kuin muutkin ihmiset. Ihmisillä on suurempiakin huolia, tällaisen on vain loputtava. Tällähetkellä pelkään ja olen ahdistunut juhannuksen takia. Pitäisi nähdä mieheni ystävä ja hänen uusi naisystävänsä ja koen asiasta suorastaan kauhua. Mutta yritän vain mennä ja yritän ajatella miten normaalit ihmiset näkevät toisiaan ja suhtautuvat toisiin.

      Tiedän, että minun on vain lopetettava se pakonomainen peilistä katselu ja hiusten jatkuva asettelu ja harjaaminen. Muuten en pääse pian mihinkään kotoa. En voi antaa peloille valtaa. Tiedostan, että olen tavallisen näköinen, mutta pääni on kääntänyt asiat siten, että olen rumentunut, pöhöttynyt ja muuttunut entisestäni tosi paljon rumemmaksi. Koen, että kaikki kauhistuvat minut nähdessään ja miettisivät, että sairastanko jotain vakavaa sairautta kun olen niin paljon rumentunut ja muuttunut.

      Enkä saa varmuutta peilistä, enkä valokuvista onko näin tapahtunut, vai onko tämä jotain mieleni sairautta? Siksi yritän kokoajan peilata ja tarkistella itseäni peileistä, että saisin kuvan itsestäni ja varmuuden, mutta en vain saa sitä. Minusta tuntuu, etten edes tiedä miltä näytän ja kun näen itseni vaikka vieraassa ympäristössä (kaupan peilissä esim.) niin järkytyn todella paljon sitä, miltä näytän. Pahinta on myös autoa ajaessa se peruutuspeili. Näytän siinä aivan kamalalta...näytän tosi sairaalta ja raihnaiselta.

      Ihan hirveää kirjoittaa tällaista, kun ihmisiä kuolee kokoajan nälkään ja sotaan. Olenko elänyt liian helpon elämän kun minä suren tällaista sairasta? Mistä tämä tulee? Yläasteella tytöt haukkuivat minua huo*ksi ja joskus pahoinpitelivät. Ystäväni sanoivat, että ne ovat kateellisia. En minä tiedä mitä se oli...sekö tämän on laukaissut? Lapsuuden kotini oli kylmä, tunteita ei näytetty. Isä oli alkoholisti. Nämäkö ovat mahdollisesti laukaisseet tällaista? En syytä ketään, se ei ole tarkoitukseni...en vain käsitä miten voin olla näin sekaisin tämän peilikuvani kanssa.

      Tälläkin hetkellä koen voimakasta, pakottavaa tarvetta mennä taas tarkkailemaan itseäni peilistä ja ottamaan selkoa miltä näytän. Tämä on niin sairasta! En aio mennä tarkistelemaan, yritän vain lopettaa tällaisen hullun. Ahdistaa silti kamalasti jättää menemättä, mutta yritän kaikkeni.

      Kiitos kun ette tuominneet minua.

    • Minski-78

      Miksi et hae apua ammattilaiselta?! Älä ole niin ylpeä (jos olet) ettet voi hakea apua tilanteeseesi!
      Tsemppiä!

    • rumilus

      Onko minulla BDD jos kaikki oireet pitävät paikkaansa paitsi se että kuvittelisin vaan kaiken? Voiko oikeasti rumalla ihmisellä olla se?

      • hmm..

        Tai ehkä vain kuvittelet olevasi ruma tai teet liian ison ongelman pienestä virheestä itsessäsi.


    • pöpö

      Suomessa BDD ei virallisesti käytössä ole diagnoosina?, eli psykiatrit puhuvat enemmin pakko-oireesta, mutta häiriö on niin omanlaatuinen että siitä kannattaa lukea ulkomaista tietoa ja self-help-kirjojakin on erinomaisia. BDD:ssa on samoja piirteitä kuin pakko-oireisessa häiriössä, mutta se on usein jopa vaikeammin elämää rajoittava, ja siihen voi useammin sekoittua myös sosiaalista fobiaa.

      BDD ei välitä minkänäköiselle ihmiselle se kehittyy, ihminen voi olla toisten mielestä ruma tai tosi kaunis, sillä ei ole mitään väliä kun ihminen takertuu pieniin yksityiskohtiin itsessään ja näkee koko maailman niiden ominaisuuksiensa kautta. Kyse ei ole itsekkyydestä tai pikkumaisuudesta vaan "aivojen toimintahäiriöstä", johon tosin pystyy vähitellen vaikuttamaan. Hope4ocd sivuilla esim. jotain lisää aiheesta.

    • SOS2012

      Ju.

    • ih.minen

      Itselläni oli samankaltaista oireilua n. 14-vuotiaasta 20- vuotiaaksi. Oli kausia, jolloin ensimmäisenä aamulla jysähti tietoisuuteeni, että näytän kamalalta ja tuijottelin peilistä eri kulmissa, valaistuksissa ja kampauksissa kasvojani koko päivän yrittäen hyväksyä näkemäni. En näyttänyt mielestäni ihmiseltä, vaan joltakin iljettävältä mutaatiolta. Rasvainen, näppyläinen iho, nenä kiiltävä peruna, posket vinot ja epämuotoiset. Ahdistus oli sietämätöntä, joten kyselin jatkuvasti ihmisiltä, näytänkö nyt ok:lta, enhän ole muuttunut, enhän ole ruma. Olin niin epätoivoinen, etten jaksanut edes miettiä, mitä muut minusta ajattelivat. Ihmiset hokivat minulle, että näytän hyvältä, eivätkä käsittäneet lainkaan.

      Vanhemmillani ei ollut aavistustakaan, mitä minulle olisi tehtävä. He yrittivät hokea minulle järkeä, ja jossain vaiheessa ajattelivat, että jos he eivät kiinnitä asiaan huomiota, pakkomielteeni kenties häviää. He pitivät sitä normaalina murrosikäisen väliaikasena identiteettikriisinä. Muut nuoret viettivät aikaa kavereiden kanssa, harrastivat ja seurustelivat, ja minä tuijotin peilistä ja halusin kuolla. Jossain vaiheessa sain ahdistuslääkkeitä, ja niiden avulla yritin nukkua päivästä toiseen. Odotin iltaa, jotta saisin hetken rauhan.

      Kaupungilla saatoin jäädä pitkiksi ajoiksi kirkasvaloisiin kauppoihin ja sovituskoppeihin tuijottamaan kasvojani ja sovitelleen itselleni siedettävän näköisiä ilmeitä. Himmeässä valaistuksessa näytin jopa todella hyvältä, terävässä valossa kasvonpiirteeni muuttuivat käsittämättömän rumiksi.
      Himmeissä tiloissa uskalsin jutella ihmisille, mutta jos he tulivat liian lähelle tai jos valaistus oli kirkas, en uskaltautunut ihmisten lähelle.

      Minulla oli harhainen ajatus, että jos ihminen on normaalin näköinen, hänellä ei voi olla todellisia ongelmia. Pidin ulkonäköäni syynä jatkuvaan koulukiusaamiseen ja kaikkeen muuhun negatiiviseen elämässäni. Uskoin, että jos olisin normaalin näköinen, kaikki ongelmat ratkeaisivat itsestään.

      Olen käsitellyt lapsuuteni ja nuoruuteni traumoja terapiassa jo vuosien ajan, ja ymmärrän, että ahdistuksen syyt ovat jossain täysin muualla kuin ulkonäössä. Minulla ei lapsena ollut mahdollisuutta käsitellä ahdistusta, ja se vain etsi kohteen ulkonäöstä. Olen enemmän sinut itseni kanssa nykyään, mutta ahdistus hiipii tajuntaani milloin missäkin muodossa. Ehkä joskus vielä voin herätä aamulla ja tietää, ettei tarvitse pelätä sietämättömiä ahdistuskohtauksia. Tietenkään ongelma ei koskaan häviä kokonaan. Tulee hetkiä, jolloin lukkiudin peilin eteen. Joka tapauksessa, olen iloinen, että ajatusmaailmaani kuuluu nykyään muutakin kuin ulkonäkö.

      Tsemppiä.

    • enkestä.

      olen 15v tyttö ja minulla on lähes sama ongelma ja on ollut jo 2 ja puoli vuotta,
      mutta lisänä vielä että minun on ihan pakko mennä koulussa välitunniksi laittamaan meikkejäni ja hiuksiani ja joskus en menekouluun ollenkaan joinain päivinä jos en ole tyytyväinen lopputulokseen ,ja aamulla siihen laittamiseen menee yleensä aamu viidestä varttia vaille kahdeksaan . viime vuonna minulla todettiin lievä masennus ulkonäköni takia ja uskon että tänä vuonna se on mennyt vielä pahempaan suuntaan koska en käy enää ruokailussakaan syömässä ollenkaan vaan meikkailen vessassa koko senkin ajan . mutta silti olen näistä jutuista huolimatta ihan tyytyväinen ulkonäkööni ,mutta joskus joku tietty asia laukaisee rumuuden tunteen (ei varmaan ymmärrä tästä mitään koska kirjoitin puhelimella :Dd

      • I know

        Voi pieni! Ulkonäkö oli minullekin tärkeää nuorena. Tutkin nenääni ym. Muutama vuosi siitä en asiaa ajatellut. Nyt vanhempana tajusin, että olin kaunis. Älä tuhlaa elämääsi näin. Olet arvokas ja poikaystävällesikin rakas. Hän haluaa olla sinun kanssa! Mieti itseäsi vauvana ja rakasta itseäsi.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Stefu LOISTAVAA!

      Ilmeisesti joku vedonlyönti tms, selvinpäin-elämästä👍👍👍 ilmankos ei ole Sofiaa näkynyt. Miten tän parin nyt käy, kun viimi ei maksettuna enää virta
      Kotimaiset julkkisjuorut
      134
      2005
    2. Msisa on eronnut

      Mies ei kestänyt jatkuvia syrjähyppyjä eikä totuutta Turun yöstä.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      29
      1052
    3. Missä sinuun mies voisi

      näin pääsiäisenä vahingossa törmätä? Ei ilmeisesti missään?
      Ikävä
      69
      878
    4. Venäläisiä keksintöjä?

      Kun tässä nyt yritän miettiä venäläisiä keksintöjä, niin ei äkkiseltään tule oikein yhtään mieleen. Onko niitä edes?
      Maailman menoa
      261
      766
    5. Tiedän että on aika luovuttaa

      En vaan osaa. Liian kauan toivonut jotain, mikä ei koskaan tule toteutumaan. Olo ei ole mitenkään hyvä, mutta itken vähemmän kuin silloin kun sinuun r
      Ikävä
      65
      752
    6. Raviskalla tappo?

      Huhuja liikkuu et raviskalla ois joku laitettu kylymäksi?
      Oulainen
      14
      735
    7. Sun mies on mun

      Sinun mies on yksin minun ja sinä et voi sille mitään.
      Ikävä
      83
      688
    8. Katumuksesta

      Pitkäperjantaina eräässä seurueessa puhuttiin katumisesta ja mitä itse kukin katuu. Yleisintä tuntui olevan pahasti sanominen jollekin läheiselle ja t
      Sinkut
      132
      686
    9. Sisällissota kiihtyy Ruotsissa

      KaupunkiTaistelut koraanin puolesta kiihtyneet Linköpingissä ja Malmössä. Ruotsin poliisi joutunut vetäytymään suojiin. Päätän raporttini Ruotsista.
      Maailman menoa
      213
      673
    10. Et arvaa nainen, miten ikävä mulla on sinua.

      Sinua ei voi unohtaa. Pusu sulle musulle!
      Ikävä
      26
      671
    Aihe