Onko kaikki hyvin? Tietenkin..

Päivä kääntyi iltaan. Muu perhe on jo nukkumassa, kun itse istuskelen takaterassille ihailemassa upeaa luontoa ja taivasta, kun sen valtavat pilvimassat liikkuvat hiljaa tuulessa. Ajattelen vanhempiani, jotka ovat minut hyvin kasvattaneet. Ja veljeäni, joka aina minua auttaa, kun en jotain osaa. Ja ystäviäni, jotka ovat aivan mahtavia persoonia ja ihmisiä joihin voin luottaa. Heillä ja heissä on tulevaisuus. Kyynel vierähtää poskelleni, mutta hymyilen samalla, tosin en ilosta, vaan tavasta hymyillä ulkoisesti, mutta huutaa sisäisesti.

Mikäpä minulla, 16-vuotiaalla pojalla on pielessä. Ei niin mikään, mutta silti, kaikki. Kesäloma edessä, kun ensimmäinen vuosi lukiosta selvitettiin kunnialla läpi. Taas yksi vuosi lähempänä tulevaisuutta, mutta minkälaista. Niin. Vaihtoehtojahan on maailman ääriin saakka. Harrastan musiikkia ja olen siinä ihan menettelevän hyvä; siitä pitikin jossain vaiheessa tulla ammattikin, mutta sävelkorvani sattuikin olemaan liian heikko. Onneksi saan kuitenkin nauttia muiden taitavien ihmisten tuotoksista. Ihmisen mieli on minua aina kiinnostanut. Psykologiaa voisi siis olla mukava lähteä lukemaan, mutta toisaalta, toiset epäilevät, että olen masentunut. Kaipa olenkin. Miksi? ... Onko sillä väliä?

Näen elämäni jo pääpiirteittäin läpi käydyltä: muutan ulkomaille, pakoon perhettäni, ystäviäni ja sukulaisiani. On pakko. Ahdistus on liian suuri olla ihmisten lähellä, jotka minut niin hyvin tuntevat. Työkseni ajattelin tehdä jotain yksinkertaista ja simppeliä. Voisin kyllä hankkia itselleni hyvän koulutuksen, mutta en halua liian näkyvään työhön. Sitten joskus kuolen. Se on tavoitteeni, päästä pois. Jotta ei tarvitsisi enään kärsiä.

Usein mietin, miksi minä. Miksi juuri minä, harmiton ja empaattinen ihminen, saan kärsiä näin. Nämä tulevaisuudennäkymät, yksinäiset ja apaattiset, ahdistavat. Mutta ne ovat helpompi tie, kuin sosiaalisesti kotimaassa eläminen. Olen onnellinen muiden ihmisten puolesta, kun heillä on jotain mitä minulla ei ole elämän peruspilareissa. Mutta samalla valtava ahdistus valtaa mielen. Osaan kuitenkin piilottaa sen erinomaisesti. Edes oma äitini ei enään huomaa sitä, saati kukaan muukaan. Hymyilen vain iloisesti, hymyileehän elämänikin, tottakai.

Uskovaisesta perheestä tullessani olenkin usein kysynyt Jumalalta, mikäli hän on olemassa, että onko tämä reilua. No, vastausta ei ole tullut. Miksiköhän?

Tiedostan, että maailmassa on ihmisiä, joilla menee huonommin kun itselläni ja nykynuorilla on paljon mielenterveyden ongelmia. Se on erittäin huolestuttavaa. Silti olen itsekäs ja ajattelen, että oma elämäni on erittäin kivuliasta.

Varmasti kirjoitin niin epäselvästi, ettei kukaan ymmärrä mielenmaailmasti mitään :) no, samapa tuo. Hauskaa ja rentouttavaa kesää kaikille teille, jotka loppuun asti selvisitte!