Mitä pahaa on ikävöimisessä? Miksi niin moni täällä ikävöi nimettömänä? Tekeekö se meistä heikompia, vähempiarvoisia? Pelkäämmekö nöyryytystä, joka aiheutuisi siitä, että joku viisas tulee kommentoimaan saati sitten, jos ko. henkilö kirjoituksen jostain syystä sattuisi löytämään?
Näitä asioita olen pohtinut viime päivinä enkä itsekään ole saanut niihin vastauksia. Onko ikävää, että ikävöi ihmistä, joka ei ikävöi takaisin ja mistä senkin lopulta voisimme tietää? Kuinka moni kykenee olemaan rehellinen, kuinka moni pystyy itselleen myöntämään ikävänsä. Ja mitäs sitten, jos toinen ei ikävöi takaisin? Onko se meiltä pois, viekö se oman ikävän tunteemme tuulessa mukanaan?
Eikö ikävöinti olekaan kauneinta maailmassa, kertoo, että vielä välittää toisesta ihmisestä. Olen tavannut itse ihmisiä, jotka eivät uskalla ottaa härkää sarvista - enkä itse ole yhtään sen parempi. Monet torjuvat ikävöinnin. Olen itse tilanteessa, jossa toinen ei ikävöi takaisin ja olen jäänyt "yksin" tunteeni kanssa. Katoaako illuusio toisen ikävästä, jos saisimmekin tietää jokaisen ikävöivän henkilöllisyyden? Onko se enemmän meiltä pois kuin se, että saisimme tietää, että toinen oikeasti ikävöisi? Miksemme uskalla kertoa ko. henkilölle totuutta?
Jos kertoisimme rehellisesti ikävöivämme jotain, millaisen kuvan se antaisi toisille? Menettäisimme mahdollisuutemme toisen kanssa, koska olemme "kiinni menneissä". Mutta onko se parempi, mennä suhteeseen epärehellisesti ja ikävöidä toisen perään? Onko tää kaikki vaan vertaistuen tarvetta, koska tuolla ulkomaailmassa ei "hyväksytä" ikävöintiä vaan tuputetaan eteenpäin menemistä? Eikö se ole sama asia kuin sanoa, lakkaa välittämästä? Ei tunteet kuole yhtäkkiä.
Onko ikävöiminen niin herkkä ja henkilökohtainen asia, ettei sitä halua tuoda julki kaikkien nähtäväksi? Joku jooseppi keksii aina tulla mollaamaan, mutta kummasta se kertoo enemmän - ikävöijästä vai kommentin kirjoittajasta? Jos pahoitamme mielemme jonkun täysin tuntemattoman kommentista, pitäisikö meidän katsoa itseemme? Miksi antaisimme arvoa sellaiselle kommentille, jonka sanoja ei selvästikään arvosta toisia tai heidän tunteitaan? Kohtelevatko he toisia niinkuin toivoisivat itseään kohdeltavan? Onko tunneäly katoavaista? Onko toisen kunnioittaminen katoavaista? Riippumatta paikasta, ajasta tai mistään, kai sitä toivoisi jokaisen toteuttavan. Mut maailmaan mahtuu monta...
Ei muuta. Ajatuksia vain.
Näitä asioita olen pohtinut viime päivinä enkä itsekään ole saanut niihin vastauksia. Onko ikävää, että ikävöi ihmistä, joka ei ikävöi takaisin ja mistä senkin lopulta voisimme tietää? Kuinka moni kykenee olemaan rehellinen, kuinka moni pystyy itselleen myöntämään ikävänsä. Ja mitäs sitten, jos toinen ei ikävöi takaisin? Onko se meiltä pois, viekö se oman ikävän tunteemme tuulessa mukanaan?
Eikö ikävöinti olekaan kauneinta maailmassa, kertoo, että vielä välittää toisesta ihmisestä. Olen tavannut itse ihmisiä, jotka eivät uskalla ottaa härkää sarvista - enkä itse ole yhtään sen parempi. Monet torjuvat ikävöinnin. Olen itse tilanteessa, jossa toinen ei ikävöi takaisin ja olen jäänyt "yksin" tunteeni kanssa. Katoaako illuusio toisen ikävästä, jos saisimmekin tietää jokaisen ikävöivän henkilöllisyyden? Onko se enemmän meiltä pois kuin se, että saisimme tietää, että toinen oikeasti ikävöisi? Miksemme uskalla kertoa ko. henkilölle totuutta?
Jos kertoisimme rehellisesti ikävöivämme jotain, millaisen kuvan se antaisi toisille? Menettäisimme mahdollisuutemme toisen kanssa, koska olemme "kiinni menneissä". Mutta onko se parempi, mennä suhteeseen epärehellisesti ja ikävöidä toisen perään? Onko tää kaikki vaan vertaistuen tarvetta, koska tuolla ulkomaailmassa ei "hyväksytä" ikävöintiä vaan tuputetaan eteenpäin menemistä? Eikö se ole sama asia kuin sanoa, lakkaa välittämästä? Ei tunteet kuole yhtäkkiä.
Onko ikävöiminen niin herkkä ja henkilökohtainen asia, ettei sitä halua tuoda julki kaikkien nähtäväksi? Joku jooseppi keksii aina tulla mollaamaan, mutta kummasta se kertoo enemmän - ikävöijästä vai kommentin kirjoittajasta? Jos pahoitamme mielemme jonkun täysin tuntemattoman kommentista, pitäisikö meidän katsoa itseemme? Miksi antaisimme arvoa sellaiselle kommentille, jonka sanoja ei selvästikään arvosta toisia tai heidän tunteitaan? Kohtelevatko he toisia niinkuin toivoisivat itseään kohdeltavan? Onko tunneäly katoavaista? Onko toisen kunnioittaminen katoavaista? Riippumatta paikasta, ajasta tai mistään, kai sitä toivoisi jokaisen toteuttavan. Mut maailmaan mahtuu monta...
Ei muuta. Ajatuksia vain.
Vastaukset 8
Vanhimmat
sana on vapaa
Herra isä, ilmaise itseäsi napakammin, eihän tätä jaksa Erkkikään lukea :-(
Tuo oli kyllä tälle palstalle nimenomaan poikkeuksellisen selkeästi, jäsennellysti ja ajatuksella kirjoitettu viesti.
niin varmaan, mut en minäkään jaksanut lukea ..
Heti-kaikki-mulle-nyt. Ei jaksa keskittyä, mun ei tarvitse terästäytyä missään.
Ole vittu vähän pinnallisempi perkele!
Kiitos, hieno teksti.
Ap:ltä ihan hyvä kirjoitus. Tunneälyä itsekkin kaipaan enemmän. Olen pelännyt itse omia tunteitani enkä ole uskaltanut niistä avautua aiemmin. Jonkinasteinen tunnelukko oli päällä. Iän mukana tämä "pelko" on hitusen lieventynyt. Olen uskaltanut nykyisin sanoa, että kaipaan ja ikävöin. Tosin huonolla menestyksellä. Ilman vastakaikua. Ei mitään vihjettäkään, että ikävä olisi toisellakin osapuolella. Toki se satuttaa ja tekee osaltaan varovaiseksikin, mutta en anna sen enempää lannistaa. Haavat nuollaan ja taas eteenpäin. Tietääpähän ainakin, että missä mennään.