Olenko kuollut sisältä?

Käytätkö mitään lääkkeitä, käytkö terapiassa? Oletko hakenut mistään apua tuohon oloosi, sillä vaikutat todella masentuneelta. Älä toivo läheistesi kuolemaa, äläkä omaasikaan. Kerro tarkemmin tilanteestasi, niin on helpompi yrittää auttaa/tukea?..

Olen ollut samassa jamassa ja voin nyt selvittyäni pahimmasta sanoa että kannattaa hakea apua. Toivottavasti läheisesi ymmärtävät tilanteesi vaikka liika avun tuputtaminen vain pahentaisi oloa.

Samat on taas ajatukset..ja sitä ne on olleet kohta 8 vuotta,
lukuunottamatta kahta viimistä päivää...

Ex-muijan poika soitti. Pyysi jeesiä auton kanssa...
Ei masentanut kahteen päivään se tunne kun on tarvittu...oli ihan kiva muisto joka haalenee toivottavasti huomiseksi...
Jotenki tuntu hyvältä auttaa..Mut paskaaks noista.

Mie tuun köydenpäähän vastapainoksi.

siitä, että tunnet olevasi toisille avuksi ja iloksi, niin hakeudu ihmeessä oma-aloitteisesti sellaisiin tilanteisiin, kokeile vaikkapa vapaaehtoistyötä. Itse olen saanut hienoja kokemuksia juuri siitä, että vaikka oma mieleni on toisinaan hyvin masentunut ja pirstaleina, tunnun kykeneväni juuri siksi auttamaan ja lohduttamaan toisia, joilla on samoja tuntemuksia ja ajatuksia. Kykenen kai olemaan aidosti empaattinen, koska tiedän sen tuskan... ?

Vedä köysi kaulan ympärille jos perheellesi haluat kuolemaa.

Mulla sama juttu, vituttaa teeskennellä että kiinnostaa mitä omat sisarukset tekee tai ei tee, oikeasti ei kiinnosta paskaakaan mitä ne tekee.

Edes omat asiat ei kiinnosta, vituttaa teeskennellä jatkuvasti muiden takia.

On ihan saatanan ärsyttävää kun sisarukset soittaa ja kertoo omista asioistaan. Ja sit jos ei vastaa niin tulee ovelle koputteleen.

välitilassa: ei oikeasti kannata tehdä itsemurhaa.. sinä saat apua jos vain puhut tunteistasi muille. Minä ite oon yrittäny jo 3 kertaa itsaria mut ei oo onnistunu.. välillä on huonot päivät ja taas välillä hyvät päivät.. huonoina päivinä haluan kuolla mutta hyvinä päivinä olen hyvällä tuulella ja en edes ajattele mitään tollasta.. Älä oikeasti tee sitä! sinulla on varmasti rakastava ja tukea antava perhe.

Mulla sama juttu kuin sulla. En välitä mistään mitään. Kunhan olen olemassa. Mulle vois joku soittaa...numeroni on 044 9730582. En kuitenkaan halua että autat minua. Kunhan soitat ja jutellaan

Ei kannata antaa itsemurhan nautintoa kusipäälähimmäisille, sinnittele pitkään ja katso kuinka kaikki muut kuolevat. Näin itse teen, jokaisen sukulaisen kuolema, jokainen kouluammuskelu, jokainen raiskaustapaus, kaikki ne ovat yhtä juhlaa silmissäni!

Olen miettinyt, että johtuuko nämä vihamieliset ajatukset läheisiä kohtaan tästä kauan jatkuneesta masennuksesta, kun tunnen mielihyvää ainoastaan, jos jollain menee yhtä paskasti kun minullakin. Ehkä olenkin narsisti, tai psykopaatti?

Munkin tunnetilat ovat joko tunnottomuus tai tuska. Useimmiten vain kärsin. Kun joku ihminen herättää mun tunteet, lapsi tai mies niin kärsin. Rakkaus tarkoittaa mulle kärsimystä. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että se ei ole näin kaikilla.
Siis kaikki mitä osaan tehdä on pysyä piilossa turvassa.

Ei kai se mikään ihme, ettei mitään tunne, kun huumausaineita vetää. Flupentiksolia, mirtatsapiinia ja vielä kolmanneksi huumeeksi päälle oksatsepaamia. Aivovaurioita noista aineista saa ja seurauksena voi olla elämänpituinen "tyhjyyden" tunne, kun keskushermosto on fyysisesti vaurioitettu kamasta.

Jos haluat tuntea eläväsi, sano ei psykiatrialle.

On hienoa, että olet jo jonkinlaisessa hoidossa. Mikää ei kuitenkaan estä sinua kyselemästä muista hoitotavoista, jos koet että nykyiset eivät ole sinulle sopivia tai toimivia.

Toivon, että myös tämä auttaa Sinua edes vähän.

Niin kuin tiedät, ihmiset ovat erilaisia. Jokaisella on omat tunteet ja tavat ajatella ja toimia. Oikeastaan kellään muulla ei ole mahdollisuutta tuntea täysin samoin kuin juuri sinä. "Koskaan ei voi todella tietää miltä toisesta tuntuu". Loogista. Kun ton lauseen lukee, niin mulle tulee ainakin ekana mieleen joku potilas, joka kärsii tosi kovista kivuista. Jos ei ole koskaan ollut masentunut, on vähän vaikea samaistua masentuneeseen.

Tämä pätee myös toiseen suuntaan. Jos joku on jo jonkin aikaa kärsinyt kovista kivuista tai masennuksesta/tarpeettomuudesta/toivottomuudesta, ei hänkään enää kunnolla muista miltä toisenlainen elämä tuntuukaan.

Ja kun joku tuntee, että toivoa ei ole, se on sille henkilölle just niin. Miksi sitten kaikki niin kovasti haluavat auttaa masentuneita? Miksi toivonsa menettäneitä halutaan kiusata lisää? Miksi elää elämää jota ei ole?

Siksi, koska he, jotka yrittävät auttaa, ovat eri ihmisiä, eri tunteineen ja eri kokemuksineen. "Koskaan ei voi tietää milta toisesta ihmisestä tuntuu". Nämä auttajat elävät ihan eri elämää. Heillä on syitä nousta sängystä. He haluavat antaa sinulle näitä samoja tunteita. He haluavat, että ne joilla menee nyt huonosti, voisivat saada jotain sellaista, mitä he eivät enää osaa edes ajatella.

Masentunut huutaa:
"Eihän minun ajatuksiani kukaan pysty muuttamaan! "
"Ei kukaan voi tulla pääni sisään!"
"Kaikki on turhaa!"

Sillä hetkellä, kun huutaa vihaisella naamalla, tulee vihaisemmaksi.
Sillä hetkellä, kun pakottaa kasvoilleen hymyn, edes ajattematta mitään positiivista, tulee hetken kuluttua hiukan iloisempi fiilis, vastoin kaikkia lakeja.
Sillä hetkellä, kun kidutettu henkilö pakottaa naamansa peruslukemille, hän kestää kipua paremmin, kuin se henkilö jonka suu on väärinpuolin.

Se, miten käyttäydyt, vaikuttaa siihen mitä tunnet.

Aina ei tarvitse ajatella positiivisesti tai toiveikkaammin, jotta elämä lähtisi rullaamaan. Vaikka mieli olisi kuinka musta ja tyhjä tunteista, ei se estä kaikkea.

Kun lähtee ulos kävelylle, luo katseen kohti taivasta ja nostaa kätensä korkeuksiin on jo täysin eri ihminen, kuin se, joka pysyy passiivisena sängyssään, joka tuskin edes liikkuu, joka ei koe mitään uutta.

Jos pystyy aktivoimaan itseään viimeisillä tahtonsa rippeillä, kannattaa se tehdä. Ja jos ei itse pysty, voi pyytää että joku tsemppaa vierellä.
Vaikka ei omistaisi yhtään mitään, vaikka ei harrastaisi mitään, vaikka ei tykkäisi tehdä mitään, voi aina tehdä niitä perusasioita mitä on lapsuuden alusta asti tehnyt:
-kävellä
-liikutella raajojaan
-hymyillä, ihan muuten vaan
-tiedostaa oma kehonsa ja keskittyä vain siihen mitä on juusi sillä hetkellä tekemässä

Tämä on se mitä itse voi tehdä. Vaikka ei kykenisi enää toivomaan, unelmoimaan, iloitsemaan. Tämän kaiken päällä on tietysti lääkkeet jotka helpottavat elämän halun rakentamista uudelleen, psykologit, joiden kanssa voi oppia uusia työkaluja arjesta selviämiseen, mielen hyvinvoinnin vahvistamiseen lukuisin eri keinoin ja oman itsensä tuntemiseen ja hallitsemiseen.

Samoilla linjoilla mennään. Elämä ei tunnu enää miltään ja miekin olen kyllästynyt esittämään iloista ja välittävää ihmistä. Itsemurha- ajatukset pyörivät päivittäin mielessä, mutta ainoa mikä saa miut olemaan vielä täällä on mun koira. Ajatelkaa, ei edes perhe vaan miun koira. Kaikkein tärkein ja rakkain, mistä en halua luopua ja mikä on mulle tärkeintä tässä maailmassa...

Tämä keskustelu jo poljennu tääl vuosia sit mutta haluisin itsekin hieman lisätä ja avautua omista, joka toivottavasti voi auttaa muita.
olen nyt 20v, oon voittanut suomenmestaruuden muutamaa otteesee, muuttanut omistuskämppää, kerenny ostaa hyvän auton.. Kuulostaa et mullahan menee hyvin? Kyllä noiden puolee menee hyvin, mutta aloin 12v pikkuhiljaa tähän ikää kohde.n kuolla sisältä päin, kun isäni ei antanut mitään hyvää, ei ikinä sanonut olevansa ylpeä vaikka broidi sai kaiken ja mä halusin tehä itse kaiken eteen jotta voisit ylpeänä katsoa minuu, mut ei paskaa toisen perää, joka hetki on yhtä näytelmää, ei ole lemmikkiä, frendejä on mutta niitäki näkee sittä kapakoissa ja en juo alkoholia pahemmi..
Itsemurhaa miettinyt kerran mutta tuntui omalle kohdalle säälittävältä kun kuullut koko elämän et kaikki tunteet on heikkous ja päläpälä. Valoa ei näy missään, mutta kun löytää sisältä mitä tahtoo sen eteen on raadettava, on suuria haaveita mutta toteutettavissa, omakotitalo maalta, vene jotta pääsee kalaa, prätkää yms ja se rakkaus mitä ihminen tarvitsee, on löydettävä se elämänsä rakkaus jota voi sit hemmotella :) kaikki muut voi potkia pois, jos ne tekee hallaa on rohkaistuva ja mentävä, on opittava tykkää myös omasta seurasta koska sä olet se jonka kanssa joudut elämää lopun elämää, aloin soittaa pianoa vaikkei siitä mitään tuukkaa mut pikkuhiljaa sit saa kiinni jostain ja sillon on pidettävä kiinni.
Positiivista löytyy kaikesta, se on puuduttavaa välillä etsiä niitä mutta vuosien päästä saat kiitoksen :) eletään kerran mut eletään myös niin kuin itse haluaa, ei anneta muiden vaikuttaa, säälittävimpiä on ne jotka tuol huutelee ja päläpälä arvostelee

Sama täällä.

Mä olen dead inside. Minun lapsi raiskattiin. Äitini kuoli. Minulla traumoja enemmän kuin jaksan kantaa.