Avunhuuto, sekoankohan kohta?

näkymätöntyttö-90

Minulla on kamala tarve kirjoittaa tämä ylös ja toivon todella jonkun lukevan tämän ja ehkä osaavan antaa minulle ulkopuolista näkökulmaa asiaa.

Minulla alkaa nimittäin ilmetä jonkinlaisia oireita tässä mitä vanhemmaksi kasvan; liittyen hyvin traumaattiseen lapsuuteeni pitkälti ja sitä kautta asioihin mitkä ovat aiheuttaneet ongelmia ja tavallaan elävät edelleen, ainakin mielessäni.

Asun tällä hetkellä suurkaupungissa, olen täällä todella onnellinen - en ole pitkään aikaan ollut näin onnellinen, olen ollut täällä kohta vuoden ja voin sanoa, että pystyn hengittämään. Kysymys on kuitenkin, pakoilenko vain totuutta?

Vanhassa kotikaupungissani käydessäni tunnen itseni edelleen ihan mitättömäksi, luuseriksi, hu**aksi, halvaksi ja ihmiseksi vailla ihmisarvoa. Tunnen olevani näkymätön, aivan kuten perheeni on aina kohdellut minua. Minulla oli nuoruudessa 18-20-vuotiaana suhteellisen paljon mieskumppaneita(alle 10) - sain halvan naisen leiman ja tämän takia nykyisin pelkään katsoa miehiä edes silmiin - siis tuolla kotikaupungissani. Tunnen olevani huonompi kuin muut, koska koen itseni sielultani villiksi ja vapaaksi, joka ei halua sitoutua - tai en ainakaan pysty ja osaa vielä ennen kuin olen tutustunut itseeni. Miksi mietin muiden mielipiteitä aina kotikaupungissani? Tunnen sieltä suurimman osan vastaantulevaista ihmisistä ja aina pelkään, että he jatkavat minun tuomitsemista, vaikka tuskin heitä edes kiinnostaa. Minun kuitenkin oletetaan käyttäytyvän edelleen samalla tavalla ja se ahdistaa. "Noh, löytyikös miestä illaksi?". Se vie ihmisarvoni naisena ja on aina vienyt.

Tunnen myös jotain sanoinkuvaamattoman suurta vihaa perhettäni kohtaan - olen kokenut väkivaltaa lapsuudessani, jäin vaille empatiaa ja minkäänlaista tukea. Kukaan ei kuunnellut minua. Olin se hiljainen lapsi, joka leikki omassa huoneessa vaikka useamman päivän ellei minun olisi ollut pakko välillä syödä. Olen edelleen hyvin herkkä ja arka nuori nainen. Ajattelen kuitenkin kaikkien kohtelevan minua kuin perheeni; kukaan ei välitä ja minä pärjään yksinkin. En halua puhua asioistani, en halua kertoa elämästäni. Kait minulla on jotain läheisriippuvuuttakin; Pidän miehistä, jotka kohtelevat minua väärin - ahdistun miehistä, jotka kohtelevat minua hyvin, niin kuin toista ihmistä, rakastettua tulee kohdella. En ole koskaan ollut parisuhteessa ja ajatus siitä ahdistaakin.

Toisaalta, vaikka tunnen jotain syvää vihaa vanhempiani kohtaan juuri tuon emotianaalisen tuen puutteen vuoksi, niin tavallaan tunnen mieletöntä syyllisyyttä jatkuvasti siitä etten ole kiitollinen heille. Minulla on isä, joka rakastaa minua enemmän kuin mitään, mutta tiedän ettei hän osaa näyttää sitä millään muulla tavalla kuin antamalla minulle rahaa. Kuvailisin häntä hyvin autistiseksi ihmiseksi(ovat eronneet äitini kanssa). Isäni on yksi viisaimmista miehistä ketä tiedän, mutta tunnetasolla hän ei pysty keskustelemaan millään tasolla tai ottamaan kantaan minun tunneperäisiin asioihin - edes kannustamaan tai rohkaisemaan tai sanomalla, että olen hyvä näin. Hän on kuitenkin aina paikalla kun tarvitsen häntä, hän on antanut minulle kymmeniätuhansia euroja viimeisen vuoden aikana - minun ei tarvitse maksaa takaisin. Tunnen syyllisyyttä, ärsyynnyn hänen seurastaan, koska en tule kuulluksi, mutta olen enemmän kuin kiitollinen kaikesta häneltä saamastani rahasta ja siitä, että hän on aina paikalla minua varten - järjestää itselleen vaikka loman kun tulen päiväksikään suomeen.

Äitiini minulla ei ole välejä. Hän pahoinpiteli minua lapsuuden aikani eli 5-17vuotiaaksi - isäni ei tehnyt tässä asiassa mitään, vaikka tiesi.

Joskus tuntuu, että sekoan kun mietin itseänikin, en tiedä kuka olen. En tiedä olenko ihana. Ihmiset sanovat minua ihanaksi, hulluksi, hauskaksi, kiltiksi, taiteelliseksi ja erittäin kauniiksi, mutta en usko sitä. Luulen aina, että olen vajaa jotenkin. En ansaitse mitä muut. Asun ulkomailla, jotta en kohtaisi näitä asioita.

Haluaisin näyttää isälleni kuinka paljon rakastan häntä, vaikka hän on mitä on, mutta en tiedä miten sen tekisin - hän ei osaa käsitellä tunteitansa oikein. Ja minäkin ahdistun. Ahdistun molempien vanhempieni seurassa, koska he eivät osaa käsitellä tunteita tai tunnetiloja ja minäkin olen yksi solmu. Minä yritän opiskella tunteita ja niiden näyttämistä, ihan käytännön tasolla.

Voisin kirjoittaa vaikka mitä, mutta tässäkin kohdassa haluan lopettaa, koska tiedän ettei ketään kiinnosta sekoamiseni...hullua?!

11

164

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • .

      Huh, olihan siinä.. eka mikä tuli mieleen on että sanot ettei sulla ole välejä äitiisi, mutta sitten sanot ahdistuvasi vanhempiesi seurassa? oletan tällä että näet häntä kuitenkin harvoin?

      Se mitä aluksi kerroit maineensaamisesta ja sen tuomasta ahdistuksesta lapsuuspaikkakunnalla voi olla vaan paljon omassamielessäsi tai toisaalta ihmissuhteista joita sulla oli silloin, he ehkä kateuttaan tai ilkeyttään huomaamattaan sanovat asioita? Nykyään olet jo elänyt "hullun" nuoruuden ja haluat tasapainoisen elämän? Raha antaa vapautta päättää missä asut tai ..jne
      Hienoa että isäsi antaa mahdollisuuden siihen, ehkä isäsi isä on ollut kanssa vahva persoona omallatavallaan.

      Et kovin seolta tunnu, voisin sanoa itse olevani sekompi kuin sä..

    • aloittaja.

      Anteeksi, pieni korjaus; Tosiaankin näen äitiäni edelleen aina silloin tällöin, mutta lapsuuden tapahtumista, meidän luonne-eroista johtuen minulla ei ole pahemmin mitään tunnesidettä häneen - asiaa olen käsitellyt terapiassa ja alan olla pikkuhiljaa asian kanssa sinut. Haluan pitää hänet elämässäni, mutta hyvän päivän tuttavia parempia ystäviä meistä ei saa. Tämä ei kuitenkaan ollut tekstini pointti, eikä tätä tarvitse jatkaa - käsittelen asiaa jo muualla.

      Isäni on todella vahva ihminen henkisesti ja kuten aiemmin mainitsin, niin todella viisaskin. Hän on vanhemmistani se, jonka puoleen käännyn, vaikka tunnetasolla en saakkaan mitään tukea, sitä mitä tarvitsisin. Kärsin juuri tämän takia syyllisyydestä, koska minussa on jotain vihaa isääni kohtaa tämän takia - ja tunnen itseni pahaksi, koska ihan kuin en osaisi arvostaa kaikkea mitä hän tekee eteeni. Nytkin tekee pahaa kun kirjoitan, kun mietin kuinka paljon rakastan häntä, mutta samalla vihaan(jos näin voi sanoa) häntä tuon tunnekylmyyden takia todella paljon. Enkä voi sanoa tätä hänelle, enkä halua, koska minulle hän on se "superman", ikuisesti.

      Aivan, mietin sitä, että palaako vanhat asiat mieleeni, kun olen vanhassa kotikaupungissani ja siinä ei oikeastaan ole mitään väärää ja sitä kautta tunnen oloni epämukavaksi ja ei-halutuksi?
      Täällä isossa kaupungissa minä määrään itse elämästäni

      En tiedä millainen on tasapainoinen elämä, mutta jos se tarkoittaa parisuhdetta ja sitoutumista, niin en pysty. Ainut minkä tahdon, niin on päästä opiskelemaan ja sitoutua sillä tavalla ainakin yhteen paikkaan hiukan pidemmäksi aikaa.
      Haluaisin joskus lapsiakin, mutta en osaa kuvitella itseäni olemaan miehen kanssa. Parisuhdemielessä siis. Itse ihailen yksin eläviä.

    • Käkipää.

      Mikä sinun kysymyksesi siin nyt onkaan?

      "Asun tällä hetkellä suurkaupungissa, olen täällä todella onnellinen - en ole pitkään aikaan ollut näin onnellinen, olen ollut täällä kohta vuoden ja voin sanoa, että pystyn hengittämään. Kysymys on kuitenkin, pakoilenko vain totuutta?"

      Tuohon on pakko kommentoida lyhyesti, että ota nyt tuosta tunteesta kaikki ilo irti, oli se saavutettu millä keinoin sitten hyvänsä.

    • aloittaja.

      ^Totta ja otankin kaiken tästä irti.

      Varsinaista kysymystä ei olekkaan, mutta tavallaan pohdin sitä miksi en tule vanhempieni kanssa toimeen, onko minussa vika, miksi ajattelen heistä pahaa(en haluaisi ajatella). Miksi tunnen kotikaupungissani etten olisi ulkomailla ollutkaan; itsevarmuuteni ja itsetuntoni katoaa siellä pohjaan, vaikka täällä minulla ei ole sellaisia ongelmia. Joskus minun on kuitenkin kohdattava tuo kaikki kun palaan takaisin Suomeen ehkä puolen vuoden sisällä. Kuinka estää se täysin sortuminen. Ja kuinka oppia hyväksymään vanhemmat sellaisina kuin he ovat, hiukan tunne"vammaisina", kuten ehkä itsekin olen.

      • Käkipää.

        "Totta ja otankin kaiken tästä irti."

        Erinomaista. Jatka samaan malliin.

        "Varsinaista kysymystä ei olekkaan, mutta tavallaan pohdin sitä miksi en tule vanhempieni kanssa toimeen, onko minussa vika, miksi ajattelen heistä pahaa(en haluaisi ajatella). Miksi tunnen kotikaupungissani etten olisi ulkomailla ollutkaan; itsevarmuuteni ja itsetuntoni katoaa siellä pohjaan, vaikka täällä minulla ei ole sellaisia ongelmia. Joskus minun on kuitenkin kohdattava tuo kaikki kun palaan takaisin Suomeen ehkä puolen vuoden sisällä. Kuinka estää se täysin sortuminen. Ja kuinka oppia hyväksymään vanhemmat sellaisina kuin he ovat, hiukan tunne"vammaisina", kuten ehkä itsekin olen. "

        Rupeaa pyörryttämään noi laaja teksti. Vaikea poimia tuolta kommentoitava kun silmissä vilisee. Koitetaan kumminkin.

        "pohdin sitä miksi en tule vanhempieni kanssa toimeen, onko minussa vika, miksi ajattelen heistä pahaa(en haluaisi ajatella). "

        Siihen voi olla monta, monta syytä, mihin me emme voi vastata. On mahdollista että sinussa on vika, me emme sinua tunne. Miksi ajattelet heistä pahaa, siihen voi myös olla monta syytä. Sinä mitä todennäköisimmin olet katkera tai vihainen heille jostakin.

        "Miksi tunnen kotikaupungissani etten olisi ulkomailla ollutkaan"

        Eihän kotikaupunki ole ulkomailla?

        "Ja kuinka oppia hyväksymään vanhemmat sellaisina kuin he ovat, hiukan tunne"vammaisina", kuten ehkä itsekin olen."

        Sinun nimenomaan on muutettava itseäsi ja sinun omia ajatusmaailmoja, tapoja ja karttoja. Sinun täytyy työstää asiaa syyt ja seuraukset ja miksi ja miten ja päläpälä.


      • Menneisyys

        Olen 30-v nainen. Tuohon kotikaupunkiahdistukseen haluaisin kommentoida, että minullakin on sellaista. Olen yli 10 vuotta nyt asunut toisessa, isommassa kaupungissa, ja joka kerta kun palaan entiseen kotikaupunkiini, ahdistun. Menen melkein poikkeavaan psyykkiseen tilaan (ns. derealisaation kaltaiseen) entisessä kotikaupungissani, tuntuu kuin joka kadunkulmassakin leijuisi jokin ahdistava muisto.

        Luulisin myös, että tällainen voi olla suht yleistäkin. Sitä varmaan erityisesti esiintyy ihmisillä, joilla on tavalla tai toisella ollut traumaattinen lapsuus ja/tai nuoruus. Pohdit, miten estää Suomeen palatessasi "täysi sortuminen". En tietenkään tunne tilannettasi kovin hyvin, mutta suosittelisin, että Suomeen palattuasi muuttaisit johonkin toiseen kaupunkiin entisen kotipaikkakuntasi sijaan. Ei se ole "totuuden pakenemista", ei ihmisen tarvitse aktiivisesti pyrkiä kohtaamaan menneisyytensä ahdistavia asioita, sillä elämä (ja tulevaisuuteen orientoituminen) on muutenkin jo tarpeeksi haastavaa. Uskon, että ihminen vääjäämättä kohtaakin menneisyyttään ja traumojaan elämänsä aikana, mutta se tapahtuu luonnollisesti, yrittämättä, pieninä paloina. Tämä on siis oma näkemykseni.

        Kaikkea hyvää :)


    • aloittaja.

      Kotikaupunki ei ole ulkomailla, mutta tarkoitin sitä, kun olen käynyt esimerkiksi viikon lomalla takaisin Suomessa(ihan lähiaikoina).

    • Käkipää.

      "Kotikaupunki ei ole ulkomailla, mutta tarkoitin sitä, kun olen käynyt esimerkiksi viikon lomalla takaisin Suomessa(ihan lähiaikoina). "

      Elikkä X asuu tallinnassa (paikkakunta ja nimi keksitty). X menee suomeen tapaamaan rakkaita ystäviään viikoksi.
      Reippaan ja miellyttävän viikon jälkeen X palaa takaisin tallinnaan, jossa hän tuntee, että ei olisi koskaan käynytkään ulkomailla?
      ...Mutta silti X:n kotikaupunki ei ole ulkomailla? Tarkoittaen että X tarkoittaa kotikaupungillaan kotikaupunkia jossa hän on syntynyt (paikka Y).

      Joudut nyt vähän kieputtamaan minulle rautalankaa.. Putosin kärryiltä.. heh.

    • aloittaja.

      Asun 14miljoonan ihmisen kaupungissa tällä hetkellä, asunut vuoden verran, puhun silti olevani ulkomailla. Kotikaupunkini on synnyinkaupunkini Suomessa, vajaat 50 000 asukasta.

      • L.A.M

        Moikka! Mulla on ehkä samantyyppinen kokemus. Varhaislapsuuden trauma (seksuaalinen hyväksikäyttö) ja äitini ei osannut ilmaista tunteitaan (myös omasta kodistaan oppinut). Olinkin isin tyttö joskin iskä oli aina töissä.

        Noh. Myöhemmin opiskelin unelma-ammatin ja loin koko elämäni jollain tavoin alusta. Olin joku melkein alter ego -tyyppinen ihanne itsestäni? Ja onnellinen, menestyvä ym. Kunnes.. tuli minusta riippumaton elämän muutos ja menetin 'kaiken'. Sen seurauksena trauma, itseinho, huono omatunto, syyllisyys ym tulivat ns silmille. Nämä eivät koskaan kadonneet mutteivät myöskään häirinneet elämääni juurikaan. Oon aina ollut tosi kiltti ja ujohko.

        En myöskään osaa ilmaista kaikkia tunteita, esim vihaa. Enkä usko mitä ulkonäöstäni sanotaan. En millään.

        Lapsena koettu trauma usein oireilee siten et ihminen kokee syyllisyyttä. Liittyy varmaan myös tuohon ylikiltteyteen. Itse koen syyllisyyttä etten kykene olemaan yhteydessä kyseiseen pedofiiliin. Ja vaikka mitä..

        Annan sen aikaisten tapahtumien määritellä millainen olen? Olisko sulla joku samantyyppinen? Jos oot teininä vähän viettänyt sinkkuelämää niin mitäpä se nyt vaikuttaa :)?? Oikeesti.

        Osittain kirjoituksesi tosiaan on kuin omasta elämästäni.

        Mutta. Uskon et kaikki asiat on korjattavissa tai sinnepäin ainakin. Siis itsensä kanssa. Voit muuttaa vain itseäsi, pmaa käytöstäsi, et kenenkään muun.

        >Oon kertonut myöhemmin äidilleni et rakastan häntä kun ollaan lähennytty nyt myöhemmin mutta hän ei osaa sitä ilmaista edelleenkään. Omalla tavallaan kuitenkin. Se riittää mulle kun tuedän ettei hän vain osaa.

        En tiedä oliko tästä apua mutta ajattelin kirjoitella. Toisaalta jos asia ei enää paina sua, sulla on 'uusi elämä' niin don't fix it if ain't broken? Mutta itsetuntoa ym. vähän kohentamaan (olen paraskin sanoja ;))

        Tsemppistä!


      • Käkipää.

        "Asun 14miljoonan ihmisen kaupungissa tällä hetkellä, asunut vuoden verran, puhun silti olevani ulkomailla."

        Ja mikä tässä siis askarruttaa (?)..

        Eihän tuossa ole mitään ihmeellistä, varmaan suurin osa puhuisi vielä tuon vuoden ajan olevansa ulkomailla. Tuohon on monta syytä. Eriasia jos siellä nyt olet useamman vuoden asunut.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Stefu LOISTAVAA!

      Ilmeisesti joku vedonlyönti tms, selvinpäin-elämästä👍👍👍 ilmankos ei ole Sofiaa näkynyt. Miten tän parin nyt käy, kun viimi ei maksettuna enää virta
      Kotimaiset julkkisjuorut
      134
      1987
    2. Msisa on eronnut

      Mies ei kestänyt jatkuvia syrjähyppyjä eikä totuutta Turun yöstä.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      29
      1021
    3. Missä sinuun mies voisi

      näin pääsiäisenä vahingossa törmätä? Ei ilmeisesti missään?
      Ikävä
      69
      872
    4. Venäläisiä keksintöjä?

      Kun tässä nyt yritän miettiä venäläisiä keksintöjä, niin ei äkkiseltään tule oikein yhtään mieleen. Onko niitä edes?
      Maailman menoa
      261
      757
    5. Tiedän että on aika luovuttaa

      En vaan osaa. Liian kauan toivonut jotain, mikä ei koskaan tule toteutumaan. Olo ei ole mitenkään hyvä, mutta itken vähemmän kuin silloin kun sinuun r
      Ikävä
      65
      749
    6. Raviskalla tappo?

      Huhuja liikkuu et raviskalla ois joku laitettu kylymäksi?
      Oulainen
      12
      721
    7. Katumuksesta

      Pitkäperjantaina eräässä seurueessa puhuttiin katumisesta ja mitä itse kukin katuu. Yleisintä tuntui olevan pahasti sanominen jollekin läheiselle ja t
      Sinkut
      132
      685
    8. Sun mies on mun

      Sinun mies on yksin minun ja sinä et voi sille mitään.
      Ikävä
      83
      680
    9. Et arvaa nainen, miten ikävä mulla on sinua.

      Sinua ei voi unohtaa. Pusu sulle musulle!
      Ikävä
      26
      666
    10. Sisällissota kiihtyy Ruotsissa

      KaupunkiTaistelut koraanin puolesta kiihtyneet Linköpingissä ja Malmössä. Ruotsin poliisi joutunut vetäytymään suojiin. Päätän raporttini Ruotsista.
      Maailman menoa
      208
      663
    Aihe